Yhteystiedot

Näiden kotisivujen ylläpidosta vastaavat:

Satu Kangas-Kuittinen: satu.kangas-kuittinen(at)outlook.com (pääkäyttäjä)

Irma Forsbacka:
irma.forsbacka(at)gmail.com

Jorma Kangas


Päivitetty:

19.7.2019:
Kuvia sukutapaamisesta 7.7.2019, kts. Kuva-albumi, Sukutapaaminen Ilmajoella ja Trahteerilla 7.7.2019

16.7.2019:
Sukutapaaminen 2019, kts. Suvun tapahtumia

16.7.2019:
Työryhmän kokousasiat, kts. Työryhmä

12.6.2019:
Päivitetty kesän 2019 sukutapaamisen kutsu, kts. Etusivu

18.1.2019:
Merkkipäiviä v. 2019, kts. Suvun tapahtumia

15.11.2018:
Kutsu kesän 2019 sukutapaamiseen, kts. Etusivu

5.9.2018:
Työryhmän kokousasiat, kts. Työryhmä

28.3.2018:
Ilmajoen Alajoki - Osa Suomen kansallismaisemaa, kts. Suvun tarinoita

27.2.2018:
Vuosi 1918 - Murheen vuosi, kts. Suvun tarinoita

4.1.2018:
Merkkipäiviä v. 2018, kts. Suvun tapahtumia

3.12.2017:
Sukupolvet Suomea rakentamassa, kts. Suvun tarinoita

18.10.2017:
Aarre Johannes Kangas kuoli vaikean sairauden uuvuttamana 6.10.2017, kts. Suvun tapahtumia > Poisnukkuneet

20.8.2017:
Sukutapaamisen antia, kts. Suvun tapahtumia

20.8.2017:
Työryhmän kokousasiat, kts. Työryhmä

14.8.2017:
Kuvia sukutapaamisesta 13.8.2017, kts. Kuva-albumi, Sukutapaaminen 2017

29.6.2017:
Arto Kangas kuoli 11.6.2017, kts. Suvun tapahtumia > Poisnukkuneet

31.5.2017:
Sukutapaaminen 13.8.2017, kts. Suvun tapahtumia

7.4.2017:
Suomi kuvina, täydennetty, kts. Suvun tarinoita

14.2.2017:
Suomi kuvina, kts. Suvun tarinoita

28.1.2017:
Syntyneiden luetteloa täydennetty: Samu Viljami Kangas, kts. Suvun tapahtumia

2.1.2017:
Merkkipäiviä v. 2017, kts. Suvun tapahtumia

28.11.2016:
Suomi sata vuotta, kts. Suvun tarinoita

28.11.2016:
Lisätty kuvia vuoden 1984 sukujuhlasta, kts. Kuva-albumista "Sukujuhla 1984"

29.10.2016:
Kaisu Annikki Berg kuoli 23.10.2016, kts. Suvun tapahtumia > Poisnukkuneet

11.9.2016:
Elokuva tuli kylään!, kts. Suvun tarinoita

27.6.2016:
Tapani Markus Kangas kuoli 17.6.2016, kts. Suvun tapahtumat > Poisnukkuneet

21.6.2016:
Urheilusaavutus Riikan johdolla! Kts. Suvun tapahtumia

10.6.2016:
Isän viimeinen ohrasato - Iloa ja surua, kts. Suvun tarinoita

3.5.2016:
Samuli Paulaharju - Kansanperinteen kerääjä ja kirjailija, kts. Suvun tarinoita

24.2.2016:
Sosiaalisen nousun vaikeudet, kts. Suvun tarinoita











Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:285720 kpl

Suvun tarinoita

Näille sivuille sijoitetaan suvun jäsenten kirjoittamia juttuja ihmisistä ja erilaisista tapahtumista, arkipäivän elämän iloista ja suruista.

Sisällysluettelo:

(klikkaa otsikkoa, niin pääset suoraan tarinaan) 

-  Kalle Kangas:  Muistoja paimenpoikavuosilta.  Julkaistu Vaasa-lehdessä.

-  Eino Kangas:  Paimenmuistoja.  Julkaistu Vaasa-lehdessä

-  Ritva Arho:  Onnellinen juhannus

-  Jorma Kangas:  Sota ja sodan jälkeisiä muistoja

-  Jorma Kangas: Erään dokumentin tarina

-  Paavo Kangas ja Jorma Kangas:  Torpparin taksvärkit

-  Paavo Kangas ja Jorma Kangas:  Käsityön mestareita

-  Jorma Kangas ja Paavo Kangas:  Kunnianosoitus suomenhevoselle

-  Jorma Kangas:  Koulunkäyntiä ennen ja nyt

-  Jorma Kangas:  Vanhat kirjat

-  Jorma Kangas:  Siihen aikaan kun Iisakinmäessä pontikkaa keitettiin

-  Jorma Kangas:  Siirtolaisuus Ruotsiin ja "rapakon" taakse

-  Juhani Kangas:  Siirtolaisena Ruotsissa vuosina 1952-1963

-  Jorma Kangas:  Aikamatka 1800-luvun loppupuolelle

-  Jorma Kangas:  Suuri adressi v. 1899 - Aikamatka jatkuu

-  Jorma ja Paavo Kangas:  Sään armoilla - paapan merkintöjä

-  Jorma Kangas:  Sukupuu- Voittajien historiaa

-  Jorma ja Paavo Kangas:  Kauppureita ja muita kulkumiehiä

-  Paavo Kangas:  Maasäteily ja vesisuonet - sama asia

-  Jorma Kangas:  Joulu juhlista jaloin!

-  Jorma Kangas:  Ei nimi miestä pahenna! Nimien historiaa

-  Jorma Kangas:  Onko ravi-ihmisiä?

-  Jorma Kangas:  Kävely hautausmaalla

-  Jorma Kangas:  Elettiin sitä ennenkin - Oppia sodan jälkeiseltä ajalta?

-  Jorma Kangas:  Kotiseutuni

-  Jorma ja Paavo Kangas:  Torppariperheen elämää 1800-luvulla

-  Jorma Kangas:  Hyvä kirja Suomen historiasta

-  Jorma Kangas:  Kirjeen sulle kirjoitan.....

-  Satu Kangas-Kuittinen ja Paavo Kangas:  Anna Tellervo Laitamäki os. Kangas 90 vuotta

-  Jorma Kangas:  Juho Jaakko Kangas - Myöhästynyt muistokirjoitus

-  Jorma Kangas:  Ehjä suomalainen mies - Isänpäivän kunniaksi!

-  Jorma Kangas:  Paappani ja Mannerheim

-  Jorma Kangas:  Sosiaalisen nousun vaikeudet

-  Jorma Kangas:  Samuli Paulaharju - Kansanperinteen kerääjä ja kirjailija

-  Jorma Kangas:  Isän viimeinen ohrasato - iloa ja surua

-  Jorma Kangas:  Elokuva tuli kylään!

-  Jorma Kangas:  Suomi sata vuotta

-  Jorma Kangas:  Suomi kuvina

-  Jorma Kangas:  Sukupolvet Suomea rakentamassa

-  Jorma ja Paavo Kangas:  Vuosi 1918 - murheen vuosi

-  Jorma Kangas:  Ilmajoen Alajoki - osa Suomen kansallismaisemaa

**********

Kalle Kangas:

Muistoja paimenpoikavuosilta

Sanomalehti Vaasakuva_0056.jpg

Muistelman paimenvuosilta on kirjoittanut  K a l l e  K a n g a s .

Kirjoitettiin vuosi 1908. Asuumme silloon Kurikan Tuiskulankylässä. Siihen aikaan oli luhtamaita Kauhajoen Kainastolla kurikkalaisilla ja ilmajokisillakin. Isänikin omisti silloin noin 4 ha Kainaston luhtaa, joka kuului Vähätuiskun numeroon. Rajanaapurina oli Hietikko-Tuisku. Aina syksyysin vietiin karja elokuun lopulla luhralle hyville laitumille. Lehmiä oli 6-7 ja vasikat päälle. Kotona oli paimenena Palon iikkoo, itse olin apupaimen ja ikää oli 10 vuotta. Hietikko- Tuiskun paimen oli Nevanpään Eemeli, Kotonani oli lypsäjänä mummoni ja Hietikko-Tuiskun lypsäjänä tytär Heta. Kytötupaa ei ollut, joten korteerattiin Hakalan taloos, karjalla oli suojansa luhtalaron pääryllä. Maito vietiin Hangasluoman kuorima-asemalle.

Minä kun olin heikoon sakis niin kävi, jotta melkein yksin sain paimentaa molemmat karjat. Onhan tunnettua jotta heikoonta sorretahan. Niin täskin käyy jotta Iikkoo ja Eemeli vuoron perään komensi kun elukat pakkas pahantekohon, jotta ”mees nyt Kalle taas vähän etehen”. Itte nuo 15 vuotiaat klopit vain istuu pajupuskas ja rakenteli pajukoppia. Molemmat laumat ajettihin heti aamulla samaksi laumaksi, jotta oli helpompi paimentaa. Silloin ei juuri paimenilla ollut kengistä tietua. Aamukasteeselle luhralle vain avojaloon, jokka oli useen pahoin variksensaappahis, syys-lokakuun vaihteessa oli usein kuuraaki maas.

Kuitenkaan en tätä paimenena olua niinkään pahalta muista. Olihan siellä joskus hauskaaki. Mutta sieltä kotia tulon kyllä muistan, se on ollut mulla monastiki mieles ja se antoo aiheen tähän sepustukseeni. Oli lokakuun alkupäivät ja koti- ikävä oli vaivannut jo kauan aikaa. Äpärehet oli elukoolta loppunut ja niin eräänä aamuna mumma sanoo jotta ”tänään lähäretähän kotia”. Alettihin kantamaan tavaroota kärryylle. Kesken kaiken me paimenet pyyttihin että saatais lähteä jo aikaasemmin kun lypsäjät kuitenkin tulee lujaa hevosella ja saa meirät kiinni.

No saatihin lupa, mutta lehmäthän kotia pääsyn ilosta heti pihasta alkaen paineli puoli juoksua lähelle Lohiluomaa. Iikkoo ja Eemeli kyllä följäs elukoota, vaan toista oli mun. Ja nuo kaverit huomas jotta mun oli vaikea pysytellä peräs, niin ne kiusallakin hoputti niitä. Aloon jäärä, otin välillä kirin ja saavutin lauman, mutta silloon nuo kiusantekijät antoo vittoja elukkaan reisille ja niin taas jäin. Silloon alakas tulla jo itkua, mutta purin hammasta, juoksin ja itkin. Lohiluomalla tien vieressä oli seppä pajansa pihalla ja kysyy jotta mitä poika porajaa. Seliitin syyn ja seppä neuvoo jotta istu tien pyörtänölle ja orota hevosella tulijoota. En ollut halukas siihenkään, aloon vaan erelleen juosta ja itkeä.

Näin oli taivalta taitettu noin 20 km syömättä, juomatta, paljain verilihalla olevin jaloon kuraasella tiellä. Useen kattoon taakseni, eikö sitä mumma-kultaa jo näy. Ja näkyyhän se lopulta. Olin menossa jo Louvoonmäellä kusikiven paikkeella, kun mumma saavutti. Viimeesillä voimilla kiipesin kuorman päälle. Mumma kysyy jotta kuinka poika parka oot jaksanut tänne asti, ja silloon minä vasta pyrskähdin porajamaan ”suren kollua”. Muistan kun mumma pussinsa pohjalta kaivoo korpun ja koitti silläkin mieltäni lohoruttaa.

Näin olin juosnu elämäni maratonin, joka tosin oli vain 25 km, enkä siitä ole prenikkaa saanu, eikä ole hurrattu päälle.

Tämän jälkeen ei Kainastolle enää karjaa viety, koska isä osti Ilmajoen takaluomalta jokimaata ja sinne oli matkaa vain 23 km, kun Kainastolle oli ollu 33. Eikä tuo paimenen uranikaan ollut pitkä, sillä meitä veljeksiä oli seittemän, joten yhren osalta tuo ammatti kuitattu 2-3 vuores.

Takaisin alkuun

**********

Eino Kangas:

Paimenmuistoja

Sanomalehti VAASAkuva_0136.jpg

Oman muistelmansa paimenessa olosta on kirjoittanut  E i n o  K a n g a s .

Kirjoitettiin vuosi 1917 kun isä osti aidattoman talon Ilmajoen Pojanluomankylästä. Siinä se alkoi paimenen ura. Jouduin veljeni kanssa aamulla klo 7- klo 7 illalla olemaan paimenessa. Aluksi se oli ikävää.

Muistan tapauksen takanevalta. Oli kuuma päivä ja paarmain aikaa, kun lehmät äkkiä nosti häntänsä kuin kiväärit pystyyn ja lähtivät nelittelemään kotia päin. Ei niille mitään mahtanut. Ne tuli navettakartanolle asti!

Näin kului kesä elokuun puoliväliin. Silloin aina vietiin elukat takaluomalle, joka on 1 km Könnin talosta jokeen päin. Siellä oli kytötupa jota ilmajokiset sanoivat jokisaunaksi.

Se muuttopäivä oli rasittava 9 vuotiaalle paimenellekin. Heti aikaisin aamulla ruvettiin tekemään muuttokuormaa elolavalle. Siitä tulikin iso kuorma. Kun lopuksi oli kaikki valmista, lehmät navetasta, jo ammuivat myöhäistä ulospääsyä, ja kun paimen sitten juhlallisesti komensi ”heisotakaluomalle”! niin koko 8-päinen lauma tiesi mihin mennään.

Vanha johtajalehmä otti johdon. Ei ollut toisilla asiaa keulaan, niin oli Mansoo ylpeä johtajan tehtävästä.

Oli siinä 27 km matkaa talsittavana. Loppumatkalla lehmät nälissään tormasivat joka veräjästä nauris ja kauravainioille. Väsyneen paimenen luontoa se koetteli niiden loppumatkalla.

Perille päästyä ensimmäisellä viikolla oli paimenessa oli helppoa. Hyvästä äpäreestä ei lehmät yrittäny pahantekoon. Oli aikaa tehdä tuttavuutta naapuripaimenten kanssa.

Ennen alajokimairen kanavointia oli syystulvat paimentenkin vitsauksena. Lehmät oli niin viisaita että ne meni usein paisunnan taakse pahantekoon. Ne tiesivät että paimen ei pääse suoraan yhtä nopeasti kuin he.

Monesti siinä sai uidakin, sillä kahlaten polviamyöten paisunnalla putosi ojaan, jossa saikin kylmän kylvyn Mikkelin aikoihin.

Tuo 12 hehtaarin jokisarka oli tasan erään kurikkalaisen kanssa. Jakamattomana sitä viljeltiin 30 vuotta. Samaan aikaan sinne karjatkin vietiin. Kyllä siinä lehmät ensi tapaamisessa heti koitti puskemalla, kuka on herra näillä laitumilla. Paimen keppeineen hosui ”erotuomarina”.

Paimenenkin oli aikaisin herättävä aamulla kahvivalkeaa tekemään, sillä lypsäjällä oli kiire lypsylle. N klo 7 aikaan käsikärryillä lähdettiin Lähtelän meijeriin. Matka oli 1,5 km. Paimenen piti lykätä maitokuormaa.

Ajankuluksi paimen teki pajukoppia, perunatikkuja ja onki kaloja savikaivosta. Vielä hän hoiti kaneja, joilla tehtiin kauppaa Harjunmäkisten kanssa.

Joku sana jokisauna-romantiikasta. Yleensä karjanhoitaja oli likkaihminen. Kun lähiseudun poikamiehet tiesi että ”luhtamarot” ovat tulleet niin silloin ne sakilla ”puupellille” kopistelemaan. Usein sattui että joku sai jäädä ”riiuulle”, toisten jatkaessa romantiikkaa seuraavilla saunoilla. Muistan erään lauantain, Siskoni, joka silloin oli karjanhoitajana oli Hakoniemen karjanhoitajan kanssa sopineet iltamiin menosta Seittuulle. Hakoniemen paimen tuli meidän saunalle yöksi, että likat sai rauhas riiata Hakoniemen saunalla.

Samana iltana – ja monena muuna me paimenet käytiin Harjunmäkisten kanssa ”kolkku lymyysillä”, ja välillä tapeltiinkin.

Ja lopuksi koitti muutto kotia! Monesti ehti paimen sitä jo ikävöidä. Usein oli kuuraa maassa, joskus luntakin, ennen lähtöä, joten mielihyvin niin paimen kuin karjakin lähti.

Onneksi meitä veljeksiä oli seitsemän, joten paimenen virka kesti vain pari vuotta päätä kohden.

Takaisin alkuun

**********

Ritva Arho:kuva_0100.jpg

Onnellinen juhannus 

– Äiti, äiti, isä toi oikein paljon juhannuskoivuja, selitti innoissaan 5-vuotias Pirkko. – Saanhan omat koivut leikkituvan eteen?– Katsotaan, mihin koivut riittävät, isä laittaa ne paikoilleen syömisen jälkeen, vastasi äiti kiireissään kattaen pöytää 8-henkiselle perheelleen.

Oli juhannusaatto -50-luvun puolivälissä. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi ”isot tytöt” Ritva ja Terttu, 14- ja 13-vuotiaat, villi kaksikko Antti ja Mikko, 7- ja 6-vuotiaat, tomera tyttö Pirkko ja pikku-isäntä Unto 2 vuotta.

– Tänä juhannuksena lähdemmekin koko perhe retkelle, totesi äiti hälisevän joukon kokoonnuttua tuvan pöydän ympärille. 

– Mihin mennään, mennäänkö hevosella, mitä tehdään?, huusivat Antti ja Mikko yhteen ääneen unohtaen innoissaan syömisen kokonaan.

– Haluan että juhannuskoivut pystytetään ensin, huutaa totisena Pirkko. – Pystytetäänhän isä?

– Rauhoittukaa nyt jokainen, yhtäkään koivua ei pystytetä ennen kuin lautaset ovat tyhjät. – Otetaan asia kerrallaan. toteaa isä auttaen samalla Untoa syömisessä. – Ritva, katso nyt sinä että Pirkko saa maitoa, lakatkaa tönimästä toisianne, pojat, puuskahtaa isä vielä.

– Varmaan mennään sukulaisten luokse kylään, arvaili Antti istuen Mikon kanssa portailla. Heidän yläpuolellaan tekivät pääskyset äkkinäisiä vierailuja räystään alle, jossa oli pitkä rivi harmaita pesiä. – Noita on ainakin tuhat, totesi Mikko, joka oli vähäisestä iästään huolimatta kiinnostunut luonnosta ja erityisesti linnuista. – Mutta minä en ainakaan Pakkalan mumman luo lähde, siellä ei ole mitään tekemistä.  

Äiti sattui juuri kulkemaan veljesten ohi ja kuuli Mikon uhmakkaan toteamuksen.

– Ajattelimme isän kanssa että mennään koko porukka illalla Majanevalle. Pidetään siellä omat juhannusvalvojaiset, ilmoitti hän ohimennen.

– Juhannusvalvojaiset? Mitä siellä tapahtuu? Eikös ne ole aikuisten juhlia, tanssia ja kaikkea, pojat juoksivat äitinsä perään ymmällään kysymyksiä heitellen. 

– Emme taida tanssia mutta eiköhän me jotain ohjelmaa keksitä, totesi äiti kiireisenä, poltetaan vaikka juhannuskokkoa.

Kokossapa pojille riittikin pohtimista. He eivät olleet sellaista koskaan nähneet. Aikuiset olivat joskus puhuneet sellaisesta. Juhannuskokko kuului olevan tapana muualla Suomessa. Etelä-Pohjanmaalla sitä ei juuri tunnettu. Vastaava käytäntö siellä oli pääsiäisvalkea noitien karkottamiseksi. Pojatkin olivat kuulleet että juhannuskokko oli yleensä järven rannalla. Järviä ei heidän ympäristössään ollut, lähin jokikin oli kaukana. 

Ritva ja Terttu pohdiskelivat astioita pestessään ja ruokailun jälkiä siivotessaan tulevaa iltaa. Mielissä kävi vaihtoehtoinen aattoilta kotikylässä, jossa omat kaverit olisivat olleet seurana. Pyöräily vähän kauempanakin olisi ollut mahdollinen. Silloin olisi ehkä tavattu koulutovereita naapurikylistäkin. Perheen yhteiset reissut olivat kuitenkin niin harvinaisia, etteivät sisarukset rohjenneet lähdöstä kieltäytyäkään. 

Pian isä heräsi päiväuniltaan. Juhannuskoivut aseteltiin rivakasti paikoilleen, talon molempien portaitten vierille ja Pirkon leikkituvan ympäristöön, johon muodostettiin oikea koivumaja. Iltapäivä oli lapsille kiduttavaa odotusta. Tuleva ilta jännitti pienimpiä. Hyvissä ajoin alettiin lämmittää savusaunaa. Isä huolehti vedenkannosta ja sitten lasten saunottamisesta. Äidin oli ennen vapaalle siirtymistä hoidettava iltalypsy. Sen jälkeen vanhemmat saunoivat.

Saunan jälkeistä vilvoittelutaukoa seurasi matkavarusteiden keräily. Mukaan otettiin voileipiä ja vasta leivottua pullaa. Isä oli tuonut kaupasta lapsia varten punaista, mesimarjan makuista limonaadia. Myös kahvinkeittovälineet muistettiin ottaa matkaan. Koko joukko varusteineen sulloutui sitten kumipyöräkärryille, joihin oli levitetty ”okuliroiti”, iso räsymatto. Olipa siinä varsinainen revohka. Isä istui kärryjen etuosassa Unto sylissään ohjastaen vanhaa Leima-tammaa, joka rauhallisesti löntysteli heinikkoista peltotietä. Pirkko oli halunnut lempinukkensa mukaan ja seurusteli sen kanssa matkan ajan. Matkaa Majanevalle oli 3-4 km. Tie oli vähän käytetty kärrytie kivineen ja kuoppineen. Majanevalle käännyttiin vielä pienempää tietä, joka synkkien kuusien lomasta laskeutui jyrkkää mäkeä peltoaukealle. Aukiota ympäröi joka puolelta metsä. Peltojen keskellä oli saarekkeena pieni kumpare, jossa oli harmaa 2-osainen lato. Myös ladon ympärillä oli isoja kuusia. Ladon edustalle joukko asettui. Peitto levitettiin maahan, isä ryhtyi tulentekopuuhiin ja äiti kattoi ruokailuvälineet, voileivät ja pullat peitolle. Unto pyöri isän jaloissa, Antti ja Mikko kirmailivat sinne tänne tutkien ympäristöä, Pirkko hääräsi nukkensa kanssa ladon lattialla, isot tytöt auttelivat äitiä.

Kahvi valmistui ja kaadettiin nokisesta pannusta kuppeihin. Lapset hääräsivät limonaadinsa kanssa. Antti ja Mikko innostuivat ravistelemaan pullojansa nähdäkseen miten sisältö vaahtosi. 

– Lopettakaa tuo, komensi isä, muuten jäätte ilman juomistanne. Oikeassahan isä oli. Patenttikorkkia avattaessa kuohui enin osa pullon sisällöstä maahan ja sekös poikia harmitti. 

Aterioinnin jälkeen lähdettiin liikkeelle. 

-Pidetäänpäs kasvienkeruukilpailu, keksi äiti. – Voittaja on se joka löytää eniten erilaisia kasveja. Majanevalla oli poikkeuksellisen vehmas kasvullisuus ja sieltä löytyi myös harvinaisia kasveja. Ritva mm. löysi metsän laidasta kämmeköitä. Ladon ympäristössä kukki ahomansikka, ketunleipiä, sudenmarjoja ja metsätähtiä oli runsaasti. Mustikka oli kukassa. Unto kulki edelleen isän mukana auttaen häntä kasvien löytämisessä, Pirkko hääräsi nukkensa kanssa liittyen välillä äidin, välillä siskojen seuraan. Kilpailun voitti lopulta äiti, joka oli harjoitellut jo pari kesää erilaisten kasvien etsintää. Hän oli auttanut Ritvaa, joka oli koulusta saanut kesätehtäväkseen kasvien keruun. Jäipähän tältä juhannusretkeltäkin Ritvalle muutama äidin löytämä uusi keräilykasvi.

Aurinko oli puuhailujen aikana laskenut lähelle metsänrajaa. 

– Eiköhän ruveta valmistelemaan sitä kokkoa, jos se tänä yönä aiotaan polttaa, totesi isä. Yhteistuumin siirryttiin muutaman peltosaran yli runsasvetisen laskuojan varteen. Isä oli perheen yllätykseksi käynyt jossain välissä kokoamassa ojan varteen röykkiön risuja ja muuta jätepuuta. 

– Minä haluan sytyttää tulen, saanko isä?, kyseli Antti. Samaa tahtoi myös Mikko. Isähän tuon kokon sitten kuitenkin sytytti tarkoitusta varten tuomansa tuohikäppyrän avulla. Iloisesti roihusi kokkomme. Seisoimme sen ympärillä liekkien loimotusta ja vähittäistä hiipumista katsellen. Tulen hiipumisen myötä alkoivat myös joukon nuorimpien silmäluomet lupsahdella. Viimeiset kekäleet sammutettiin ojan vedellä, joukko varusteineen ahtautui taas kärryille ja kotimatka alkoi.

-Olihan se ihan mukava juhannusaatto, totesi Ritva.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Sota ja sodan jälkeisiä muistoja sukutapaaminen_2009_024_04.jpg

Suomen kansan raskaimpia koettelemuksia ovat olleet viisi sodan vuotta vuodesta 1939 vuoteen 1944.  Lapin sotaa lopeteltiin vielä vuonna 1945, ja viimeiset vieraat joukot poistuivat Suomen maaperältä keväällä 1945.  Selviäminen noista vaaran vuosista osoittaa todellista suomalaista sisua ja ihmisen kykyä sopeutua ääriolosuhteisiin.

Kankaan suvun miehistä sotaan lähtivät Kalle, Eino, Iisakki, Samppa ja Heikki.  Vain Iisakki haavoittui taisteluissa, muut selvisivät henkisillä kolhuilla.  Feeliä ei kutsuttu rintamalle, koska hän oli haavoittunut vapaussodassa ja oli suuren perheen huoltaja.  Jaakolla oli todettu sydänvika, mikä esti sotimisen.   Kankaan tallista annettiin kaksi hevosta, Alli ja Ukko armeijan käyttöön.  Alli ei palannut sotaretkeltään kotitalliinsa.

Paappa ja mumma myivät talonsa pojilleen vuonna 1945.  Näin sodista palanneet nuorimmaisetkin veljet saivat omaa maata ja vastuuta elämästään.  Heikki asettui perheineen asumaan Kankaan taloon, johon mumma ja paappa jäivät syytinkiläisiksi.  Samppa jäi mumman ja paapan ruokakuntaan ja asui Kankaan pikkutuvassa Taunon kanssa.

Vanhin muistoni elämässäni liittyy sotaan.  Vuoden 1944 talvella, ollessani nelivuotias viholliskoneet pommittivat useita kaupunkeja, myös Seinäjokea.  Kotini oli noin kymmenen kilometrin päässä linnuntietä Seinäjoelta.  Pommikoneet ilmaantuivat myös Ilmajoen taivaalle, ja piiloon piti päästä.  Muistan vain hämärästi mutta vanhemmat siskoni ovat asian varmistaneet, että äitini kokosi ison lapsijoukkonsa ja vei sen kiireen vilkkaa läheisen metsän suojaan lakana päiden päällä.  Voi vain kuvitella äidin hätää.  Pommit suunnattiin Seinäjoelle, jossa useita ihmisiä sai surmansa.  Tämä tuntuu varmasti uskomattomalta nykyajan ihmisistä.  Mutta tuolloin käytiin totaalista sotaa:  Kotirintama kaukana varsinaisista taistelululinjoista oli myös sota-aluetta.

Sota päättyi syksyllä 1944.  Sen jälkeen totuteltiin uuteen aikakauteen.  Monet tarpeelliset tuotteet olivat ”kortilla” eli niitä saattoi hankkia vain ns. ostokorteilla.  Varhaisimpia muistojani on, kun käydessäni isäni kanssa Sudenkylässä vein mummolle sakariinia, makeutusainetta.  Isä oli saanut sitä jollakin konstilla Vaasasta.  Muistan, että lahja otettiin kiitollisuudella vastaan.

Muistan myös, että sodissa olleita miehiä kokoontui usein iltaisin naapurissani asuneen suutarin, Ilmari Rintakorven tupaan muistelemaan sota-aikaisia kokemuksiaan.  Sain seurata sivusta keskusteluja, ja se oli minulle ensimmäinen ”yliopistoni”.  Sota oli kova koettelemus myös kotikyläni asukkaille, sillä Esko Rajalan ansiokkaan Tuomikylä-kirjan mukaan sodissa kaatui 27 kylän miestä.  Miehet puhuivat kokemuksistaan, mutta Ilmari naputteli puolipohjia saappaisiin ja pieksuihin.  Elävästi muistan, kuinka Ilmari piti puunauloja suupielessään, ja siitä yksi kerrallaan siirtyi kengän pohjaan.  Lopuksi hän viilasi pohjan tasaiseksi, ja taas uuden veroiset kengät odottivat käyttäjäänsä!

Venäläiset vangit ovat myös muisto,  joka liittyy sotaan.  Tuominiemen pellolla, yläkansakoulun vieressä oli venäläisten sotavankien leiri ja parakit.  Vangit tekivät erilaisia töitä kylällä, ja meillekin tuli muutaman kerran joukko suutarintöitä osaavia vankeja.  Perheemme oli suuri, ja tarvittiin paljon kenkiä.  Suurella kiinnostuksella seurasimme heidän työtään, ja  keskustelujakin yritettiin virittää.  Näistä vangeista jäi minulle yksi konkreettinen muisto:  Tulin hyvin toimeen erään vangin kanssa, ja ja hän jätti minulle nahkaremmeistä puukehikon ympärille tekemänsä istuimen, jonka päällä hän oli kenkiä naputellut.  Tuoli oli minulle arvokas muisto tuosta Venäjän arojen miehestä!

Yksi vanki haudattiin Itälehdon eli Hopiavuoren talon takaiseen metsään. Hän ei ollut totellut komentoja, ja hänet ammuttiin leirin sisällä.  Hauta oli merkitty metsään, ja se herätti pelkoa meissä koululaisissa, kun olimme marjanpoiminnassa.  Haudattu siirrettiin myöhemmin muualle.

Kun kaikesta oli pulaa, Amerikassa ja Kanadassa asuneilta sukulaisilta tulleet paketit olivat mieluisia monelle perheelle.  Muistan, että kylän väkeä oli odottamassa Kannostossa posti-Antin tuloa.  Jos amerikanpaketti oli tulossa, hän vilkutti jo kaukaa iloisena.  Valkoiseen kankaaseen kääritty paketti avattiin heti, ja sieltä tuli ihana kahvin ja muiden herkkujen tuoksu.  Paketin sisältö oli usein rikkoontunut, ja riisit ja kahvinpavut ja makeiset olivat suloisesti sekaisin.  Mutta pian oikea kahvi porisi Liikalan mummon pannussa, ja lähettäjää, Ellen-tätiäni kiiteltiin ja muisteltiin lämmöllä. 

Vaikka sota kävi aivan lähellä, se ei jättänyt ainakaan minuun traumoja.  Kiivas jälleenrakentamisen vaihe suuntasi kaikkien katseet tulevaisuuteen.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Erään dokumentin tarina

Sukututkimuksen kannalta vanhat dokumentit ja valokuvat sekä tarinat ovat erittäin tärkeitä. Niiden avulla sukutauluissa esiintyvät ihmiset tulevat tutummiksi ja läheisemmiksi.  Kankaan suvusta on valitettavan vähän tällaista aineistoa, mutta on varmaa, että arvokkaita tietoja on piilossa monien kotien kätköissä. On erittäin tärkeää, että mitättömiltäkin näyttävät tiedot tuotaisiin julkisuuteen.  Työryhmä toivookin, että suvun jäsenet olisivat aktiivisia tässä asiassa ja toimittaisivat löytöjään työryhmän jäsenille.

Serkkuni Erkki Liikala antoi minulle pari vuotta sitten ruskean kirjekuoren, jossa oli pyöreä reikä keskellä. Erkki kertoi, että hänen isänsä ja minun enoni Valde Liikala oli löytänyt kirjeen Lindholmin kaupan tontilla olleen makasiinirakennuksen seinähirsien välistä.  Kauppa sijaitsi Tuomikylän keskustassa, ns. Liikalankylällä. Valde oli ollut purkamassa rakennusta joskus 1970-luvun loppupuolella, jolloin rakennukset kuuluivat toiselle enolleni, Martti Liikalalle. Lindholmin talosta mainittakoon, että isäni Feeli myi talon veljelleen Einolle vuonna 1934, jonka jälkeen Eino piti siinä kauppaa vuoteen 1947 saakka. 

Eino-setä oli tunnetusti kynämies. Hän oli kirjoittanut vuonna 1938 lyhyen historiikin Lindholmin talosta paperille, jossa oli Einon kaupan logo. Jostakin syystä kirje oli joutunut ja unohtunut makasiinin seinähirsien väliin, ja ilmeisesti nälkäinen hiiri tai rotta oli nakertanut siitä palan! Siitä johtunee kirjeen keskustan tekstin puuttuminen.

Olkoon tämä dokumentti esimerkkinä pienistä, mutta arvokkaista dokumenteista, joita voi löytyä yllättävistäkin paikoista.  Julkaisen seuraavassa Eino-sedän kirjoituksen sellaisena kun se on haltuuni tullut hiirulaisen käsittelyn jälkeen.

eino_kangas.jpg

Takaisin alkuun

*********

Paavo Kangas ja Jorma Kangas:

Torpparin taksvärkit

sukutapaaminen_2009_063.jpgTorpparit olivat vuokraviljelijöitä.  Alkujaan torppia sai perustaa vain kartanoiden maille, mutta 1700-luvun loppupuolella myös tavalliset perintötilalliset saivat saman oikeuden. Torppien perustaminen lisääntyikin Suomessa nopeasti 1800-luvulla.  Talojen isännät halusivat näin taata pysyvän työvoiman saannin.   

Torpan vuokra määriteltiin yleensä taksvärkkeinä eli päivätöinä, jotka torpparin piti tehdä talolle.  Joskus päivätyö tehtiin hevosen kanssa.  Samanlaisia sopimuksia tehtiin myös ns. mäkitupalaisten kanssa, joiden tuvan ympärillä oli vain niukasti maata.  Taksvärkit poistuivat vähitellen käytöstä 1900-luvun alkupuolella, kun 17.7.1918 voimaan tuli ns. torpparilaki, joka antoi torppareille mahdollisuuden lunastaa torppansa ja heistä tuli itsenäisiä maanviljelijöitä.

Torpparin elämä oli kovaa etenkin kiireisimpinä kesän kuukausina - kylvö- ja sadonkorjuuaikoina.  Taksvärkit piti tehdä ensiksi isäntätalolle, ja työt alkoivat tavallisesti kello viisi aamulla, ja kotimatkalle päästiin illalla kello kahdeksan paikkeilla.  Sen jälkeen oli vielä hoidettava oman torpan työt.  Tavattiin sanoa, että ”kuu on torpparin aurinko”!  1900-luvun alkuun asti useimpien maaseudun asukkaiden päivät auringonnoususta auringonlaskuun kuluivatkin jokapäiväisen elannon hankkimiseen.  Vasta koulujen perustamisen, sanomalehtien ilmestymisen ja nuorisoseurojen, työväenyhdistysten, urheiluseurojen ja muiden yhdistysten toiminnan alkamisen seurauksena elämään alkoi tulla muutakin sisältöä.

Torpan kontrahteja tehtiin kirjallisina vain harvoin.  Olemme löytäneet kaksi Kankaan suvulle kuuluvaa vuokrasopimusta.  Ensimmäinen on vuodelta 1872, jolloin Kankaan paapan, Juho Kankaan isä Aleksanteri on vuokrannut Kiimamäen torpan Ala-Säntin veljeksiltä.  Sopimuksessa määritellään torpparin oikeudet ja velvollisuudet.  

Kontrahti määrittelee, miten torppari sai käyttää maata ja tehdä uutta peltoa.  Samoin metsän käyttöoikeus on kirjattu ja korostetaan, ettei metsää saa kaataa myyntiin.  Karja sai käydä talon metsäsaralla kesäisin.  Torppariin velvoitteisiin on kuulunut taksvärkki joka kuudes viikko, mutta kahden ensimmäisen vuoden aikana vain neljä viikkoa.  Sopimus on tehty torpparin elinajaksi, jonka jälkeen torppa siirtyy talolle korvauksetta.  Asianosaiset ovat varmentaneet sopimuksen puumerkeillään.  Aleksanteri asui ja raivasi Kiimamäkeä uskollisesti 56 vuoden ajan.

 

liite_5_filtered.jpg

 

Toinen kontrahti on vuodelta 1917, jolloin edellisenä vuonna Sudenkylään muuttanut Juho Kangas on vuokrannut omistamansa mäkitupa-alueen Herman Haka-Perälälle ja hänen vaimolleen 50 vuodeksi.  Taksvärkkiä torpparin tuli tehdä kolme päivää huhtikuussa ja kuusi päivää elokuussa talon ruuissa.  Myös tämän sopimuksen mukaan vuokrattu tila palautuu isäntätalolle ilman lunastusta.  Vuokraajan allekirjoitusta ei sopimuksessa ole.  Tämä kontrahti lienee viimeisiä lajissaan, sillä Torpparilaki tuli voimaan seuraavan vuoden kesällä.  Herman myi tiluksensa Kalle Kankaalle v. 1924 5000 markan hinnalla.

vuokrakirja.jpg

Takaisin alkuun

**********

Käsityön mestareita

Ilmajoen seudun ihmiset ovat saaneet elantonsa vuosisatojen ajan maasta.  Maatalous - maanviljely ja karjatalous ovat olleet perinteiset pääelinkeinot.  Metsän käytössä tervanpoltto oli laajaa ja tuottoisaa 1600-1700-luvuilla, ja siitä saatiin pääasiassa rahat veronmaksuun.  Maatalouden ehkä suurimman mullistajan, isonjaon seurauksena tervan teko alkoi vähetä 1700-luvun lopulla.  Metsää alettiin käyttää harkiten, ja vähitellen alkoi varsinainen metsän hoito.  Voimistuva sahateollisuus ja myöhemmin paperiteollisuus  muuttivat metsän käytön täysin.  Metsästys ja kalastus ovat antaneet arvokasta lisäsärvintä pöytään myös Etelä-Pohjanmaalla aina viime vuosisadan alkupuolelle asti.

Mutta aina on tarvittu myös käsityön taitajia, tekomiehiä: räätäleitä, suutareita, muurareita, seppiä, kirvesmiehiä, rukintekijöitä, sorvareita jne.  Ammattikuntajärjestelmä oli pitkään sellainen, että näitä ammatteja sai harjoittaa vain kaupungeissa.  Mutta niitä tarvittiin myös kehittyvän valtakunnan maaseudulla.  Muutos saatiin aikaan 1600-luvun lopulla, jolloin vuoden 1680 valtiopäivillä päätettiin, että pitäjät saivat ottaa omia ammattimiehiään.

Pitäjien asukkaat alkoivat tehdä anomuksia maaherralle myöntää tunnetuille työnsä taitaville oikeuksia ammatin harjoittamiseen.  Vuoden 1712 luettelon mukaan Ilmajoen pitäjässä oli kahdeksan mestaria, joilla oli laillistettu lupa käsityöammatin harjoittamiseen, ja joiden piti suorittaa ammattiveroa kruunulle.  Yksi heistä oli sorvari Matti Jouppilankylässä (Viite: Niilo Liakka: Ilmajoen pitäjä,1986).  Osoittautuu, että Matti kuuluu sorvarien sukuun, joka esiintyy Kankaan paapan äidin, Loviisa Jaakontytär Ponsiluoman esi-isäluettelossa.

Matin isä Paavo (Pauli) oli toiminut pitäjän rukkimestarina ja sorvarina Peltoniemenkylässä.  Ilmajoen kartassa vuodelta 1691 on merkitty asuinpaikka nimellä ”Paavali sorvari”.  Talo sijaitsi joen itäpuolella Peltoniemeä ja Sihtoa vastapäätä.  Talvikäräjillä v. 1704 Paavon sanottiin käyneen vanhaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan tehtäviään.  Hänen poikansa Matti (s. 1676) oli kuitenkin ”osoittanut  yleiseksi tyytyväisyydeksi taitoa, oli ahkera ja kelpo mies” kuten Liakka Ilmajoen pitäjä-teoksessaan kirjoittaa.  Käräjäväki lähetti Matista puoltolauseen maaherralle, ja Matti toimi pitäjän sorvarina vuodesta 1704 vuoteen 1730 asti.  Hän kuoli Västilän talossa 26.4.1753.

Liakka kertoo kirjassaan, että Matti Paavonpoika oli ”Venäjän ylivallan” aikana tullut mielisairaaksi.  Hänen poikansa Taavetti Matinpoika (s. 1704) oli oppinut isänsä ammatin, ja hänelle anottiin lupaa palvella pitäjäläisiä sorvarina.  Työtään hän teki luultavasti Toralan talossa, jonka rippikirjaan hänen nimensä on merkitty vv. 1732-45.  Taavetti kuoli 16.5.1769.

Myös Taavetin poika Heikki (s. 1731) oli oppinut sorvarin taidot ja hän hoiti ammattiaan Kurikassa.  Hän kuoli nuorena, 31 vuotiaana.  Häneen päättyi neljän sukupolven mittainen sorvarien suvun tarina.  Se kuvaa käytäntöä, jossa käsityön taidot siirtyivät usein isältä pojalle.

Kankaan paapan isän, Aleksanteri Juhonpoika Kiimamäen esipolvitaulussa esiintyy Matti Eliaanpoika Oppman, joka eli vuodesta 1733 vuoteen 1804.  Hän oli rampa ja oli valinnut ammatikseen räätälin työt.  Hän näyttää siirtyneen talosta toiseen ja räätälöi ainakin Jalasjärven Rajalan ja Kantolan taloissa.  Vuonna 1772 hän on palannut vaimonsa Johanna Juhontytär Oppaan kotitaloon.  Johannan kuoltua Matti meni uusiin naimisiin Kaisa Jaakontytär Kahilakosken kanssa.

Nuorempien sukupolvien osaavista käsistä on mainittava Juho ja Maria Kankaan vanhin poika Kalle.  Hän oli tunnettu kirvesmiehen ja puusepän taidoistaan, jolta syntyi melkein mitä vaan.  Ei olekaan ihme, että monet hänen pojistaan seurasivat isänsä esimerkkiä.   Kalle järjesteli myös talvisia savottareissuja kylän miehille Keski-Suomeen ja suunnitteli ja teki mäkisiin maisemiin soveliaita rekiä.  Kalle teki jalakset koivusta ja ne taivutettiin höyrystämällä vääräksi ja sidottiin ketjulla kärjestä kiinni.  Tällaiset jalakset kulkivat ketterästi epätasaisilla ja kuoppaisilla ajourilla.  Rekiin voitiin lastata paljon suurempia kuormia kuin keskisuomalaisiin juurakkorekiin.  Paikalliset ajurit huomasivat asian, ja Kallen rekiä osteltiin innolla.  Usein oli palattava kotiin ilman rekiä ja aloitettava uusien teko seuraavaa savottareissua varten!

Kallen taidot tunnettiin muuallakin.  Oheisena työtodistus, jonka hän sai vaimonsa Elman langolta Mikko Vainiolta vuonna 1937. 

tytodistus_22.jpg

 

Taiteilija Oiva Polari (ei kuulu Kankaan sukuun), joka toimi pitkään mm. Ilmajoen yhteiskoulun piirustuksenopettajana,  on tallentanut piirroksin ja valokuvin eteläpohjalaista kansantaidetta (Viite: Oiva Polari: Eteläpohjalainen kansantaide. Seinäjoki 1975).  Piirroksillaan hän on osoittanut,  että kansanmestarien tekemissä käyttöesineissä esiintyy monia kauneusarvoja.  Alla olevissa piirroksissa Polari on ikuistanut renesanssityylisen kaapin ja hyvin koristeellisen vyyhdinpuun, molemmat Ilmajoelta. 

 

polari_kaappi.jpgpolari_vpuut.jpg

 

 Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas ja Paavo Kangas:

Kunnianosoitus suomenhevoselle

 kuva_00622.jpg

Vielä 1950-60-luvuilla hevonen oli suomalaisen maatalon todellinen työmyyrä.  Talo, jossa ei ollut hevosta, oli paljolti muiden avun varassa.  Kaikki oppivat ajamaan ja hoitamaan hevosta, ja erityisesti pienet varsat olivat meidän lasten lemmikkejä.  Vieläkin monet uskolliset raatajat palaavat mieleen.  Maatalouden koneellistumisen seurauksena suomenhevosen asema on muuttunut täysin, sillä kun parhaimmillaan hevosia oli vuonna 1950 yli 400 000 niitä on nyt vain noin 20 000 eli  noin 30% koko hevoskannasta.  Suurin osa nykyisistä hevosista on lämminverisiä.

Hevonen on ollut kauan tärkeä apulainen maatalousvaltaisella Etelä-Pohjanmaalla.  Isonvihan jälkeisinä vuosina jouduttiin kokeilemaan härkiä vetojuhtina myös täällä, sillä hevosten määrä oli romahtanut sotien aikana.  Tämä välivaihe jäi lkuitenkin lyhyeksi.  Erikoista on, että härkä oli laajasti käytössä Varsinais-Suomessa 1800-luvun loppuun saakka.  Härkä tyytyi vähempään,  ja teuraseläimenä sen liha oli arvostetumpaa kuin hevosen liha.  Kun 1800-luvun lopulla käyttöön tulivat hevosvetoiset maatalouskoneet, häristä luovuttiin vähitellen koko maassa.

Suomalainen hevonen oli vielä 1800-luvulla pienikokoinen, ja sitä alettiin jalostaa järjestelmällisesti, erityisen voimallisesti vuodesta 1907 alkaen.  Suomenhevonen onkin säilynyt puhtaana rotuna yli 100 vuotta, ja EU on määritellyt sen alkuperäisroduksi vuonna 1995.  Suomenhevonen julistettiin Suomen kansallishevoseksi vuonna 2007.

Suomenhevonen on kehittynyt moneen käyttöön.  Se soveltuu raskaaseen työhön, ratsastukseen ja kilpahevoseksi.  Suurin osa eli noin 75% suomenhevosista on  nykyään ravureita.

Hevosella oli erityisen kunniakas ja vaativa tehtävä sotien aikana.  Armeija tarvitsi liikkumiseen ja huollon hoitamiseen paljon hevosia, ja niinpä jouduttiin niiden pakko-ottoon.  Talvisodassa käytössä oli 72 000 hevosta ja jatkosodassa noin 50 000, mitkä luvut pitää kuitenkin suhteuttaa hevosten kokonaismäärään, joka oli noin 380 000 sotaa edeltävänä vuotena.  Hevosia tarvittiin moniin kuljetustehtäviin: muona, ammukset ja muut tarvikkeet, lääkkeet, posti, haavoittuneet ja kaatuneet.  Erityisesti tykistö tarvitsi paljon hevosia.  On arvioitu, että sotien aikana kuoli noin 22 000 hevosta rintamalla.  Sotien veteraanit halusivat muistaa uskollista taistelutoveriaan, ja heidän aloitteestaan paljastettiin sotahevosen kiitospatsas Seinäjoella 3.8.1997.  Harvoin patsaan pystyttämiselle on esitetty näin hyvät perustelut!

Kankaan suvun miehille hevonen oli aina tärkeä työtoveri.  Kurikan Tuiskulankylässä asuttaessa matkat olivat pitkiä Ilmajoen Alajoen heinämaille ja Kauhajoen Kainaston niityille.  Talvisin heinäkuormia ajettiin joen jäätä pitkin.  Kun siirryttiin Sudenkylään vuonna 1916, matkoja tehtiin edelleen Alajoelle, ja matka kirkolle oli myös pitkä.  Joskus tehtiin vierailuja entiseen kotikylään Kurikkaan.  Erityisen raskaita olivat savottamatkat Keski-Suomeen, aina Joutsaan ja Orivedelle asti.  Sodan pakko-otoissa Kankaan tallista lähti kaksi hevosta, Alli ja Ukko  rintamalle.  Alli ei palannut enää kotitalliinsa.

Tämän jutun kirjoittajista Jormalle ovat jääneet mieleen oman kotinsa hevoset Iso-Poika, Tähti ja Löytö.  Muutamia muistikuviani lapsuuteni hevosista: 

” Peltotöissä oli tärkeää, että tunsi hevosen oikut ja kyvyt - hevoset olivat suuria persoonallisuuksia!  Erityisesti käytettäessä kahta hevosta ”fälttäyksessä” tai äestyksessä oli mietittävä, miten hevoset sijoittaa aisoihin.  Samaten pitkillä ajomatkoilla hevosten järjestys jonossa piti miettiä.  Kannoston Harmaa oli kovin hidas liikkeissään, ja siksi se pantiin aina toisten perään heinäkuorman taakse.  Siellä se yritti parhaansa mukaan pysyä joukon jatkona saadakseen näykkiä heinätupsuja edellä menevästä kuormasta!  Vaikka autoliikenne oli 1940-50-luvuilla vielä vähäistä, niin autojen kohtaamisessa maantiellä piti olla aina tarkkana.  Melkein kaikki hevoset pelkäsivät automobiilia.  Onneksi ohitustilanteessa kapeilla teillä autoilijat joutuivat hidastamaan kulkuaan.

Löytö oli pitkään hevosemme ja sitkeä työntekijä olikin.  Muistan, miten heinänteon aikana tehtiin pitkiä matkoja.  Ensin käytiin Sudenkylän palstalla tekemässä heinät, sitten siirryttiin Laitanevalle ja sieltä Alajoelle, josta isä vuokrasi usein heinämaita.  Ajoin tavallisesti Löydöllä heinäseiväskuormaa.  Kerran tuli hätä, kun kuorma hajosi juuri kun olimme ylittämässä Ahonkylässä rautatietä matkalla Alajoelle.  Siinä tuli kiire, sillä 50-luvulla radalla oli vielä aika vilkas liikenne.  Talvisin olimme metsäajossa, ja muistan, miten pienikokoinen Löytö veti kuormaansa paksussa lumessa - häntä vain näkyi heiluvan kinoksissa!  Muistiini ovat piirtyneet myös halonhakumatkat Sudenkylän Keruksennevalle.  Reen jalakset kirskuivat helmikuun vitilumisella tiellä.  Matkanteko oli raskasta hevoselle.  Paluumatkalla käytiin lämmittelemässä ja levähtämässä Kankaalla tai Kivisaarella.

Löytö oli Paanari-nimisen oriin jälkeläinen.  Näille jälkeläisille oli ominaista ”markan” kuviot vatsan puolella.  Muistan, että isoveljeni Matin kanssa lähdimme viemään Löytöä varsanäyttelyyn Ilmajoelle, vaikka isä ei lupaa antanutkaan.  Näyttely oli Maantuotteen isossa ladossa Palonkylässä.  Muistan, että joku vanhempi mies opetti Mattia, miten hevosen suitsia on pideltävä, jotta hevonen rauhoittuu, ja sen parhaat puolet tulevat esiin.  Tuloksena oli, että Löytö sai arvostelun ”täpärä kolmonen”, joka oli muistaakseni alin arvosana, jolla kantakirjaan pääsi!  En muista, oliko isä onnellinen tempauksestamme.

Hevoskauppa oli yleistä sotien jälkeisinä vuosina.  Päätapahtumana olivat Seinäjoen syys- ja talvimarkkinat.  Monet hevoset vaihtoivat omistajaansa.  Joskus kävi hyvin, joskus huonosti.  Isäni kertoi eräästä isännästä, joka lähti markkinoille hevosellaan ja reellään, mutta palasi illalla kotiin naapurin kyydissä, ja ainoana muistona omasta hevosesta olivat kauhavalaiset tuppiroskat!  Kauppoja tehtiin myös kotipihassa, usein romanien kanssa, jotka olivat todellisia hevosmiehiä ja kauppamiehiä.  Heidän kanssaan piti olla tarkkana.  Hevosen suuta tutkittiin ja arvioitiin ikää.  Muistan, että isä osti kerran Tähti-nimisen hevosen, joka oli todellinen ongelmahevonen - se ei osannut kävellä oikeastaan ollenkaan.  Vauhdikas Tähti pysähtyi usein vasta sitten, kun se ajettiin kotitallin seinää päin! ”

Paavo muistelee kotinsa Pruuni-hevosta:

kuva_0070.jpg

” Oli lauantai 13.3.1948, Kalle-isän syntymäpäivä.  Me muksut olimme vipukelkalla leikkimässä Kivisaaren Salamonin savikaivon jäällä.  Vipukelkalta oli näköyhteys kotipihallemme.  Näimme, että isä tuli kotiin hevosta taluttaen.  Siitä paikasta lähdimme juoksujalkaa hankia pitkin kotiin.  Pihalla isä esitteli meille 3-vuotiaan ruunakkovarsan, jonka hän oli ostanut Metsä-Ketelästä.  Myyjänä oli ollut Laitilan Mauri ja kaupan lähtöhintana oli 75 000 silloista markkaa (nykyrahassa noin 3000 euroa), josta ehkä vähän tingattiin  Rahat hevosen ostoon oli tienattu Joutsan savotalla tukinajossa.  Hevonen nimettiin kait värinsä perusteella Pruuniksi.  Tästä alkoi Pruunin pitkä ja vaiheikas taivat tallissamme, jossa sen kaverina oli Salttu-ruuna. Oheisessa kuvassa Pruuni ja Salttu.

Pruuni oli syntynyt Metsä-Ketelässä.  Emä oli talon vanhaa hevossukua Kiivaan Esteri ja isä Röyskön Erkin omistama Ake.  Pruunin väri tuli emän puolelta.  Varsana Pruunille sattui ikävä tapaturma.  Juostessaan haassa se törmäsi heinäseipääseen siten, että seipään kärki meni takajalkojen välistä oikeaan takareiteen melko syvälle ja katkesi sinne.  Tuohon aikaan tunnettu eläinlääkäri ”Sööperi” (Sjöberg) hoiti vamman ja sanoi, että kyllä tästä velä hevonen tulee, niinkuin tulikin.  Vammasta ei sen suurempaa haitaa jäänyt kuin se, että aamulla tallista otettaessa Pruuni hiukan aristi/ontui oikeaa takajalkaa.  Pruuni ruunattiin eli salvettiin Metsä-Ketelässä ennen meille tuloa.

Savotta-ajot Keski-Suomeen ja muuallekin olivat Pruunin töitä monena talvena kotitöiden lisäksi.  Pruuni oli luonteeltaan periksiantamaton ja johtajatyyppi.  Esimerkiksi parihevosilla ajettaessa sen piti olla aina puoli päänmittaa kaveriaan edellä.  Isä-Kalle muisteli Pruunia vielä viimeisinä elinpäivinään Härmän parantolassa kertoessaan pojilleen savottareissuistaan.  Pruuni oli siirtynyt Jussille vuonna 1961 sukupolvenvaihdoksen yhteydessä.

Veljeni Jussi ja Esko olivat savotalla jossakin Hämeenlinnan seudulla 1960-luvun alussa. Savotalla oli eräs mies Ilomantsin suunnalta ja hän kehui komeaa kantakirjaorittaan, jonka veroista ei ole olemassakaan.  Jussia nuo puheet alkoivat suututtaa sen verran, että hän ehdotti kehujalle, että ”pistetään kakkulat vastakkain ja se pitää joka viöö!”  Ei ollut isäntä tohtinut ryhtyä koitokseen!

Pruunille sattui savottareissullakin paha haaveri.  Kuorman vetotilanteessa Pruunin jalka vähän lipesi, jolloin se meni kontalleen ja terävä vesakkorisun pää meni sen rinnasta läpi.  Jussi huomasi heti tilanteen ja tiesi miten toimia.  Haavasta vuoti paksu verivana.  Jussi on kertonut, että tuskin hän on koskaan saanut puukkoa niin nopeasti tupesta kuin nyt.  Hän puristi toisella kädellä haavan umpeen ja toisella kädellä leikkasi puukolla rinnusremmin poikki.  Jussi talutti Pruunin majapaikkaan pitäen toisella kädellä haavan ummessa ja estäen näin verenvuodon.  Eläinlääkäri kutsuttin paikalle ja hän neuloi ja lääkitsi haavan.  Edessä oli pieni sairasloma, mutta muuten selvittiin onnellisesti.  Tämä tapahtuma osoittaa, miten monia taitoja hevosmieheltä vaadittiin entisinä aikoina.  Työtoverista piti aina pitää hyvää huolta.

Eräänä kesäyönä äiti tuli herättämään minua ja Eskoa ja sanoi, että hevoset ovat päässeet haasta ja ovat Mäntyvaaran kaurapellossa.  Saimme pienen suostuttelun jälkeen Pruunin ja Saltun kiinni.  Sitten lähdetttiin ratsain kotia kohti pitkin Sudennevaa, Esko edellä Pruunilla ja minä Saltulla perässä.  Esko oli hyvä ratsastaja ja tunsi hyvin Pruunin eivätkä matalat veräjät ja aidat olleet mitään kun Esko karautti Pruunille niiden yli.  Takalan risteyksessä piti tehdä kovan vauhdin takia lenkki Takalan pihalla, jotta saattoi kaartaa kotia kohti.  Pruuni meni täyttä laukkaa kotipihaan ja aina välikköön asti.  Minä jäljessä tullen ajattelin, että mitenkähän Eskon kävi.  Katosalustan räystäs lakee melko alas takalappeen puolella, jolloin hevosen piti laskea päätään alaspäin.  Mitään pahempaa ei sattunut, vaan Esko sai Pruunin pysähtymään välikköön.  Hevonen ajautui kylki edellä seinää vasten ja Eskon jalka jäi väliin.  Eskolla oli jalassaan vain uimahousut, joten jäljet olivat sen mukaiset!  Vauhdikkaasta kotiin tulosta selvittiin kaikesta huolimatta vähällä.  Samanlaisesta Pruunin kyydistä sai ”nauttia” myös siskoni Seija vuonna 1958, kun Pruuni oli pillastunut Seijan ajaessa sitä kotia kohti Sudenoikoosta pitkin. ”

Kilpa-ajot olivat kylillä kesän kohokohtia.  Etelä-Pohjanmaalla olikin perinteitä, sillä  Vähässäkyrössä syntynyt ori Murto juoksi vuonna 1929 ensimmäisenä suomenhevosena kahden kilometrin matkan alle kolmen minuutin.  ( Murrosta tuli sittemmin monien hevosten   esi-isä, mm. Paanari, joka edellä mainittiin Löydön isäksi, oli Murron jälkeläinen. )  Kilpaa juostiin kylien maanteiden pitkillä suorilla.  Kerrallaan aika otettiin yhdelle hevoselle.   Raveja järjestettiin ainakin Kirkonkylän Kauppilan suoralla ja Pojanluomankylän Koninevan suoralla.  Kotikylillämme oli muutamia innokkaita hevosmiehiä.  Esimerkiksi Itälehdon miesten Ujos oli alueen parhaita hevosia.  Itälehdossa oli myös varsa, joka juoksi Suomen ennätyksen.  Varsa kuoli nuorena eikä päässyt näyttämään kykyjään.

Hevoset ovat jääneet varmaan kaikkien 1940-50-luvuilla maaseudulla asuneiden mieliin.  Ne olivat toimeentulon kannalta aivan välttämättömiä, ja niitä yritettiin hoitaa hyvin.  Oli ilo viedä kovan päivätyön tehnyt hevonen puhtailta oljilta tuoksuvaan talliin ja kuunnella sen rouskuttavan tyytyväisenä kaurojaan.  Kauniina muistoina mielissä ovat kylätiellä astelleet hevoset vetämässä milloin heinäkuormia, milloin halkokuormia.  Oli hieno hetki, kun sai istua elokuorman päällä matkalla riihelle.  Ilmassa oli vahva viljan tuoksu ja oli juhlan tuntua.  Kesän raataminen kantoi taas hedelmää, ja ainakin jonkinlainen eväs oli varmistettu seuraavaksi talvikaudeksi niin isännälle kuin hevosellekin.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Koulunkäyntiä ennen ja nyt

Järjestelmällinen kansanopetus  Suomessa alkoi vuonna 1866, jolloin annettiin ns. Kansakouluasetus.   Asetus laadittiin Uno Cygnaeuksen johdolla.  Kansakoulun tehtäväksi määriteltiin opettaa lapsia paitsi laskemaan ja lukemaan myös ymmärtämään lukemaansa, ajattelemaan ja soveltamaan oppimaansa myöhemmissä toimissaan.  Opetusohjelmassa piti olla uskonnon lisäksi sekä yleissivistäviä että käytännön toimiin harjaannuttavia aineita.

Ennen Kansakouluasetusta koulun käynti oli mahdollista vain harvoille, sillä julkisia kouluja oli vain kaupungeissa.  Kouluja pidettiin rasitteena ja koulutuksen pelättiin pilaavan hyvän työmiehen.  Ajateltiin, että katekismuksen ulkoluku riitti, ja sisäluvun taito oli tarpeeton.  Kirkko edellytti kuitenkin, että vanhemmat opettavat lapsensa lukemaan tai lähettävät heidät lukkarin kouluun.  Lukutaito ja uskonnollisten kirjoitusten osaaminen arvioitiin lukukinkereillä, ja ne merkittiin talokohtaisiin rippikirjoihin.  Lukutaito vaadittiin, jos aikoi mennä naimisiin.  Tästä syystä Jukolankin veljekset joutuivat menemään nöyrästi lukkarin ankaraan ”opin saunaan”!

Kansakouluja perustettiin hitaasti.  Jotta asia etenisi, valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1898 asetuksen, jonka mukaan jokaisella lapsella piti olla mahdollisuus päästä kouluun, jonka piti sijaita viiden kilometrin etäisyydellä kodista.  Koska koulupakkoa ei ollut, kului vielä vuosia, ennenkuin kansakoulu toteutui kokonaisuudessaan.  Yleinen oppivelvollisuus tuli voimaan vuonna 1921, ja silloin kaikki suomalaiset lapset joutuivat koulunpenkille.

Kirkon ylläpitämät rippikirjat antavat liian ruusuisen kuvan kansalaisten lukutaidosta. Niiden mukaan lähes kaikki yli 10-vuotiaat osasivat lukea 1880-luvulla.  Tarkempi tutkimus on osoittanut, että hyvä sisälukutaito oli tuolloin korkeintaan 5%:lla kansasta.  Kirjoitustaito oli vain noin 10%:lla.  Tilanne parani hitaasti, sillä vuoden 1910 väestölaskennan mukaan noin puolet aikuisväestöstä ei osannut kirjoittaa.

Rippikirjojen merkinnät ovat muuttuneet aikojen saatossa.  Isoisäni Juho Jaakko Aleksanterinpoika Kangas (ent. Kiimamäki) syntyi vuonna 1875, ja ensimmäiset merkinnät hänen taidoistaan löytyvät Kurikan Miedon kylän Ala-Säntin talon rippikirjasta vuosilta 1883-92.  Lukutaidosta on annettu seitsemän arvostelua, jotka ovat oheisessa kuvassa vasemmalta oikealle: Lukee kirjaa (sisälukutaito), Lukee aapista, Lukee Lutherin Katekismusta, Osaa ulkoa Athanasiuksen uskontunnustuksen ja huoneentaulun, Osaa vastata Katekismuksen kysymyksiin, Osaa ulkoa Daavidin katumuspsalmit ja Raamatun historia.  Lisäksi on arvosteltu se, miten hyvin henkilö ymmärtää lukemisensa.  Rippikirjaan on myös merkitty, miten hän on osallistunut opetukseen eli lukuvuoroille.  Viimeisessä sarakkeessa on merkintä kirjoitustaidosta.

img_00012.jpg

 

Arvosteluasteikossa on ollut jonkin verran horjuvuutta.  Yleisssäntö on, että ”X” tarkoittaa ”hyvää” osaamista ja taidon ollessa vähäisempi merkki oli vajaa.  Niinpä merkki  ”/”  tarkoitti arvosanaa ”melko huono”.  Oheisen rippikirjan sivulla on kahden perheen merkinnät, ja huomataan, ettei kukaan osannut kirjoittaa tuossa elämän vaiheessa.  Kaikki ovat osallistuneet ainakin jonkin verran lukuvuoroihin.

Paapasta seuraava sukupolvi pääsi jo nauttimaan kansakoulun opetuksesta.  Äitini Aili Kangas, os. Liikala syntyi vuonna 1906, ja hän kävi Ilmajoen Tuomikylän ”ylempää kansakoulua” vuosina 1915-19 kahdeksan lukukauden ajan.  Koulu oli perustettu vuonna 1892, joten opetussuunnitelma oli jo vakiintunut.  Oheisesta todistuksesta vuodelta 1918 ilmenevät oppiaineet.  Valikoima on jo laaja ja varmasti vastasi Cygnaeuksen toiveita.  Uskonnon, laskennon ja yleissivistävien aineiden sekä harrastusaineiden ohella todistuksessa on meille nykyajan ihmisille vähän oudompi aine, nimittäin ”Muoto-oppi sekä pintain ja kappaleiden mittaaminen”.  Kuten nähdään, äitini on tyttöjen tapaan ollut ahkera ja tunnollinen koululainen.  On harmillista, ettei hän päässyt jatkamaan opiskeluaan. Mutta se oli vain haave tuon ajan tytöille, usein myös pojille.  Vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan vain 5% kansalaisista oli suorittanut kansakoulua korkeamman oppimäärän.

 

todistus2.jpg 

 

Sain käyttööni Kaija Joupin appivanhempien kansakoulutodistukset vuosilta 1919 ja 1922.  Appi Lauri Jouppi oli käynyt Seinäjoen Alakylän ”ylempää kansakoulua” ja anoppi Helmi Hietikko Ilmajoen Wästilän ”ylempää kansakoulua”.  Todistukset osoittavat, että näissä kouluissa opetussuunnitelmat ovat olleet samat kuin Tuomikylässäkin eli kansakoulu oli jo hyvin yhtenäinen.  Todistusten mukaan Helmi on ollut samanlainen mallioppilas kuin äitini, sillä molemmilla todistuksen keskiarvo on ollut 9,2!  Ainakin tytöt ovat halunneet olla vastasyntyneen tasavallan esimerkillisiä kansalaisia.  Kaijan kertoman mukaan Helmillä oli sama kohtalo kuin äidilläni eli koulunkäynti ei jatkunut kansakoulun jälkeen, vaikka haluja ja kykyjä olisi ollut.

Yleisen oppivelvollisuuden tultua voimaan vuonna 1921 kansakoulun hoito siirtyi kokonaan valtion ja kuntien vastuulle.  Syntyi kuusivuotinen kansakoulu, johon voitiin liittää jatko-opetusta.  Alkuvuosikymmenien aikana koulutus oli kuitenkin yhä niukkaa, ja jatko-opintojen mahdollisuudet olivat edelleen vähäiset.  1940-50-luvuilla kansakoulua käyneet olivat jo paremmassa asemassa, ja yhä useampi saattoi suunnitella elämänuraansa koulutuksen varaan.  Vaikka tämä sukupolvi edelleen kunnioitti työtekoa, se ymmärsi myös maailman muuttuneen ja ammattien vaatimusten kasvaneen.  Myös vanhemmat toivoivat lapsilleen helpompaa tulevaisuutta koulutuksen avulla.

Sodan jälkeisinä vuosina kansakouluissa riitti oppilaita.  Oheinen kuva on Pojanluomankylän kansakoulun oppilaista, luultavasti vuodelta 1951.  Kuvassa on useita ”Kankaan serkkuja”:  Ritva, Terttu, Tapani, Paavo ja Seija.

kuva_124.jpg

 

Kun tutkii 1940-50-lukujen koulutodistuksia, huomaa, että oppiaineiden kirjo on laajentunut äitini kouluajoista.  Maantieteen oheen tulivat kotiseutuoppi ja ympäristöoppi.  Maa- ja kotitalous oli nyt omana aineenaan, jota ei ollut vuosisadan alkupuolen opetuksessa.  Olisiko niin, että tuolloin uskottiin, että kaikki osasivat kotoiset maatalous- ja kotityöt eikä niitä tarvinnut koulussa opettaa?  Harrastusaineista pelkän voimistelun sijasta sotien jälkeen annettiin arvosana voimistelusta, leikistä ja urheilusta.  Suomalaisten saavutukset urheilussa olivat nostaneet kilpaurheilun arvostusta.

Kansakoulu oli vielä 1950-luvulla perusopetuksen tärkein osa.  Sen toimivuutta pyrittiin parantamaan kaksivuotisella kansalaiskoululla, joka oli toiminnassa vain muutaman vuoden 50-luvun loppupuolella.  Yhä useammat siirtyivät kansakoulusta oppikouluun neljänneltä tai viidenneltä luokalta.  Oppikoulu jakautui viisivuotiseen keskikouluun ja kolmivuotiseen lukioon.  Vaikka oppikoulun merkitys kasvoi, 50-luvun lopulla vain runsas 10% ikäluokasta suoritti ylioppilastutkinnon.  Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana luku on ylittänyt 50%.

Sodanjälkeiset suuret ikäluokat asettivat uusia haasteita suomalaiselle koulutusjärjestelmälle.  1960-luvulla lähdettiinkin suunnittelemaan perusteellista uudistusta, ja 1970-luvun alussa syntyi yhdeksänvuotinen  peruskoulu.  Se on nykyisen perusopetuksen ydin.

Verratessani poikani peruskoulun päästötodistusta vuodelta 1984 oman aikani kansakoulun todistukseen 50-luvulta suurin muutos on kieliopintojen tuleminen monipuolisesti opetusohjelmaan.  Poikani on opiskellut laajasti ruotsia ja englantia, joita itse opiskelin vasta oppikoulussa.  Peruskoulun oppilaat ovat voineet laajentaa opintojaan monilla valinnaisaineilla, joita minun aikanani ei ollut.  Tietotekniikka on tullut aivan uutena oppiaineena opetusohjelmaan.   Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että peruskoulun päästötodistuksessa ei arvosteltu oppilaan käytöstä, huolellisuutta eikä tarkkaavaisuutta, jotka olivat tärkeitä kansakoulutodistuksessa. (Tyttäreni peruskoulun päästötodistuksessa vuodelta 1992 käyttäytyminen ja huolellisuus on taas arvosteltu!)    Toinen yksityiskohta on, että peruskoulussa annetaan arvosana ”musiikissa” eikä pelkästään ”laulussa” , kuten tehtiin kansakoulun aikaan.  Peruskoulussa on monenlaista harrastustoimintaa, jossa musiikki on suosittu aine.

Suomalainen koulutusjärjestelmä lähestyy 150 vuoden ikää.  Sinä aikana koulu on muuttunut moneen kertaan.  Kun 1900-luvun alussa koulunkäynti oli monelle vain haave, se on nykysukupolvelle itsestäänselvyys.  Erityisesti tyttöjen ja naisten pääsy tasapuolisesti koulutuksen piiriin on ollut tärkeä edistysaskel.  Koulutuksen taso ja saavutettavuus ovat hyvin samanlaiset koko maassa.  Ammattien vaatimusten muuttuessa nopeasti ja tiedon määrän kasvaessa puhutaan elinikäisestä opiskelusta.  Yhtenäisen koululaitoksen ansiosta Suomesta on tullut moderni ja kilpailukykyinen hyvinvointivaltio, ja se on johtava maa monilla tavoilla mitattuna.  Tämä on valtava saavutus, sillä 1800-luvun lopulla Suomi oli vielä syrjäinen, köyhä, alikehittynyt ja tuntematon Euroopan kolkka.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Vanhat kirjat

Suomalaiset ovat innokkaita lukijoita.  Kirjoja ostetaan omaan käyttöön ja lahjaksi.  Suomalainen kirjasto tarjoaa lähes ainutlaatuista palvelua, joka on helposti kaikkien saavutettavissa.  Vuonna 2010 kirjoja lainattiin 18 jokaista asukasta kohti.  Uusia kirjoja ilmestyy jatkuvasti.  Kirjasta on tullut jokapäiväinen kulutustarvike, ja lukeminen on monen vapaa-ajan harrastus.  Onkin yllättävää, että tavalliselle kansalle kirja on tullut tutuksi oikeastaan vasta viimeisen sadan vuoden aikana.

Vaikka suomenkielisiä kirjoja on painettu jo 1500-luvulta asti alkaen Mikael Agricolan Aapiskirjasta, joka ilmestyi vuonna 1543, kirja oli harvinainen kapistus etenkin maaseudulla.  Vielä pitkälle 1800-luvulla ainoat kirjat, jotka olivat rahvaalle tuttuja, olivat katekismus ja virsikirja.  Lähes kaikki kirjallisuus oli uskonnollista kirjallisuutta, ja maallisempaa luettavaa tuli hitaasti markkinoille.  1800-luvun lopulla ns. arkkiveisut olivat tyypillistä maallista kirjallisuutta, joka levisikin nopeasti kansan pariin.  Arkkiveisuissa oli laulujen sanoituksia ja lyhyitä kertomuksia ja uutisia maailmalta, joita yhä paremmin lukemaan oppineet kansalaiset ahmivat.

Kansakouluissa luettiin 1800-luvun lopulla aapisen lisäksi J.W. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita ja Sakari Topeliuksen Maamme-kirjaa.  Varsinainen suomenkielinen romaanikirjallisuus aloitti nousunsa samoihin aikoihin, sillä ensimmäinen moderni romaani oli Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä”, joka ilmestyi vuonna 1870.  Vasta 1800-luku synnytti maailmanlaajuisestikin sellaisen romaanikirjallisuuden, jota me nyt ihaillen luemme.

Vanhat kirjat kiinnostavat monia ja antikvariaatit ovat keräilijöiden aarreaittoja.  Itse en ole vanhojen kirjojen keräilijä, mutta mielenkiinnon vuoksi tutkin kirjahyllyjäni löytääkseni vanhimman kirjani.  Löytyi yksi 1800-luvulla painettu teos, jonka nimi on ”Paras toweri Matkoilla”.  Painovuosi on 1886 ja painopaikka Helsinki.  Kirjan hinta on ollut 25 penniä.

 

img_00013.jpg

Kirjalla on mielenkiintoinen historia.  Sen kansisivulla on kirjoitus: ”Sanni Nikkola 1886 - Lahjoittanut Martti Liikalalle 1933”.  On ilmeistä, että Sanni Nikkola (os. Tuominiemi, synt. v. 1882), josta tuli v. 1908 syntymäkotinsa Tuominiemen emäntä, on saanut kirjan v. 1886.  V. 1933 hän on lahjoittanut sen enolleni Martti Liikalalle, joka syntyi v. 1926.  Itselleni kirja päätyi Martti ja Eeva Liikalan jäämistöstä.

Kirja on pienikokoinen, ja se onkin ilmeisesti tarkoitettu matkalukemistoksi.  Siinä on kovat kannet, ja teksti kirjoitettu vanhalla fraktuura-kirjasinlajilla, jonka lukeminen vaatii vähän totuttelua nykylukijoilta.

Kirjassa on useita lyhyitä kertomuksia.  J.L. Runebergin kirjoittamia ovat ”Joulu-aatto luotsinmajassa”, ”Vanhan puutarhurin kirjeet”, ”Linnanvangit” ja ”Sorsa”.  Lyhyt ”Sorsa”-tarina on ohessa kopiona, josta voi palauttaa mieleen fraktuura-tekstin konstikkuuden.

img_00014.jpg

Muita tarinoita ovat esimerkiksi O. Björlinin kirjoitukset ”Wiaporin antautuminen” ja ”Eläimet ihmisen palveluksessa”.  Kirjaan on painettu myös käännöksiä Charles Dickensin tuotannosta, kuten ”Kamala yösija”, ”Mitä eläinten rääkkäys maksaa” ja ”Maailman kaivot”.

Vanhoissa kirjoissa on aivan erityistä viehätystä.  Jos tämän lukijalla on omassa kirjahyllyssään jotakin erikoista, kerro siitä ja juttusi voidaan liittää tähän.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Siihen aikaan kun Iisakinmäessä pontikkaa keitettiin

Olut ja viina ovat olleet tuttuja juomia suomalaisille jo pitkään.  Ohrainen olut on ollut tärkeä ruokajuoma, ja sitä on pidetty myös ravintona.  Kerrotaan, että 1500-luvulla kartanoiden rengit joivat päivittäin kolme litraa olutta.  Paloviina, jota valmistettiin ohrasta ja rukiista, yleistyi Suomessa 1600-luvulla.  Niilo Laukka kirjoittaa Ilmajoen historiassaan, että paloviina mainitaan ensimmäisen kerran Ilmajoen käräjien pöytäkirjoissa vuonna 1664.

Viinan poltto oli vapaata vuoteen 1731 saakka, jonka jälkeen kotipoltto oli sallittua omiin tarpeisiin.  Viinan valmistus lisääntyi aina, kun sato oli hyvä tai jos viljan hinta oli alhainen.  Viinaksi muutettuna viljasta tuli arvokkaampaa.  Juopottelu yleistyi, ja ja myyntiluvan saaneita kestikievareita ilmestyi teitten varsiin.  Monet papit toimivat voimakkaasti viinan myyntiä vastaan nähdessään juoman käytön lisääntyvät haittavaikutukset.

Valtio halusi viinan valmistuksen ja myynnin tiukemmin omaan hallintaansa, ja niinpä kotipoltto kiellettiin lopulta kokonaan vuodesta 1866 alkaen.  Voimistunut raittiusliike oli vaikuttamassa myös asiaan.  Kielto merkitsi suurta muutosta maaseudulla, sillä viinanpoltto oli ollut tärkeä tulonlähde.  Ei ihme, että kansa lauloi haikeana: ”..kuuskymmentä ja kuus / tuli Suomehen laki uus / silloin kiellettiin wiinaa keittämästä / ilonpäiviä viettämästä..”.

Talonpoikaissääty vastusti kieltoa ja teki vastaiskun.  Maaseudun kuntiin laadittiin monia sääntöjä, jotka kielsivät jopa oluen myynnin.  Oli vain harvoja kuntia, joissa viinan tarjoilu kestikievareissa oli sallittua.  On sanottu, että maaseutu kuivui sadaksi vuodeksi.  Vuonna 1969 voimaan tullut keskiolutlaki avasi uudelleen maaseudun viinahanat: keskiolut tuli yleiseen myyntiin.

Taistelu viinaa vastaan jatkui voimakkaana, ja Suomen ensimmäinen yksikamarinen  eduskunta hyväksyi ns. kieltolain vuonna 1907, mutta se tuli voimaan vasta vuonna 1919.  Viinan valmistus, tuonti ja myynti kiellettiin kokonaan.  Laki ei ollut ollenkaan kansan mieleen, ja laki kumottiinkin vuonna 1932.  Perustettiin Alkoholiliike, joka on vastannut sen jälkeen alkoholipolitiikan toteutuksesta Suomessa.  Yhtenä kontrollin muotona oli ns. viinakortti, joka oli käytössä vuosina 1944-1970.  Korttiin merkittin ostokset, ja jos uusia leimoja alkoi ilmaantua kovin usein, asiakas joutui puhutteluun tai kortti otettiin pois.  Kortilla sai ostaa vain yhdestä Alkon liikkeestä. Alkuvaiheessa asiakkaan kontrolli oli tiukkaa, mutta 50-luvun lopulta alkaen säännöksiä vähitellen kevennettiin.  Viinakortti oli kuitenkin arvotavaraa!  Oheisena Kalle Kankaan viinakortti vuodelta 1958, joka on annettu Seinäjoen Kalevankadun myymälään.  Leimojen vähäisestä määrästä voi päätellä, ettei Kalle ollut "viinamäen" miehiä vaan hyvin kohtuullinen käyttäjä.

viinakortti.jpg

viinakortti_2.jpg

Kaikista laeista ja muista määräyksistä ja ukaaseista huolimatta kansa on aina halunnut juotavaa, ja keinot on keksitty viinan saamiseksi.  Salakapakat, salapoltto ja  laiton tuonti ulkomailta ovat olleet ahkerassa käytössä.  Oikeuden pöytäkirjat kertovat viranomaisten ja trokareiden jatkuvasti kilpajuoksusta, joka on loppunut vasta viime vuosikymmenien aikana, kun laillisen viinan saatavuus on helpottunut.  Vielä 1950-luvulla laittoman viinan osuus on ollut noin 20% alkoholin kulutuksesta.

Erästä asiaa tutkiessani lueskelin Vaasa-lehden vuosikertoja 1916-1918 ja huomasin monia uutisia poliisin ja salapolttajien välienselvittelyistä.  Lehdellä oli aikoinaan asiamiehiä maaseudun kylillä, ja he raportoivat seutukuntansa tapahtumista, usein värikkääseen tapaan.  Raportointi oli suorasukaista, sillä rosvot mainittiin nimeltään.  Lehtien selailu osoitti, että Pojanluomankylän ja Saunaloukon takalistot olivat usein poliisipartion tutkinnan kohteena.  Viinaa keitettiin tietysti muuallakin, mutta kerrotaan, että Saunaloukolta sai parasta pontikkaa!

Vaasa-lehdessä oli seuraava juttu 5.2.1916, jossa kerrotaan viinatehtaan hävityksestä Ilmajoella tammikuun viimeisenä päivänä:

"Suuren paloviinapolttimon hävittivät Ilmajoella viime maanantaina, v. k. 31 p:nä nimismies Tolvanen, poliisikonstaapeli Mettomäki ja lautamies xxx n.k. Saunamäen loukolla, Ala-Pirilän talon metsämaalla.  Tehdas oli parhaillaan käynnissä - ”viina se juosta liritti”.  ”Valkean alle viritti” tunnettu tehtailija ja torppari xxx Röyskölän kylästä.  Polttimon vehkeet, astiat y.m. rikottiin, sekaukset, noin 200 litraa, kaadettiin maahan ja jauhosäkit, sikunat sekä muut nesteet otettiin mukaan: niistä oikeus antaa määräykset.  Mestarikin sai haasteen vastaamaan  5-kertaisesta viinan keitosta.  Tehtailija mainitsi, ettei hän ole varsinainen valmistaja, vaan vähäaikainen apuri sillä ajalla kun varsinainen keittäjä liikkuu kylillä.  Torppari xxx on paikkakunnan suurin viinamestari ja ennestään tuomittu 4 kertaa viinankeitosta, joista viimeinen 8 kuukauden vankeusrangaistus on kärsimättä.  Surkutella täytyy, kun ei parhaassa miehuuden iässä oleva mies ja monen lapsen isä voi luopua tuon paheen harjoittamisesta omasta tahdostaan eikä lain kova kourakaan näytä häntä voivan ojentaa."

Mutta yritystoiminnan vastoinkäymisetkään eivät estäneet pontikan keittoa ja  uusia yrittäjiä ilmaantui.  27.6.1916 julkaistun uutisen mukaan Pojanluoman kylän perukoilla oli hävitetty kolme tehdasta juuri ennen parasta sesonkia eli juhannuksen aaton aattona:

 "Tämän kuun 22 pnä hävittivät poliisit Huhtamäki ja Hyyppä sekä talokas xxx Pojanluoman kylän takalistoilta Röyskölän metsämailta 3 viinatehdasta kalustoineen.  Yksi sijaitsi n.k. Karahkasaaressa, josta itse tehtailija oli poistunut ja jättänyt noin kolmannen osan valmista ainaa vielä keittämättä lämpöisine tehtaineen sekä pienen määrän valmista ponttua.  Perinpohjaisen hävityksen jälkeen vielä etsiskeltyään tapasivat miehet Iisakinmäeksi nimitetyllä metsäsaarella kaksi tehdasta, joista toinen oli jo keitetty loppuun ja toisessa oli iso amme ja saavi valmiiksi täytettynä keittoon pantavaa ainaa; ne kaadettiin maahan ja tehtaat kalustoineen sytytettiin palamaan.  Siis tuntuva vahinko tehtailijoille näin kalliina aikana - 400 litraa valmista ainaa ja tehtaat kalustoineen häviön uhriksi!  Keittäjäin jäljillä ollaan."

Juho Jaakko Kangas saapui perheineen näille seuduille myöhemmin syksyllä.

Salapolttajia ilmiannettiin, mutta oli heillä tietysti puolustajiakin.  Vaasa-lehdessä oli juttu, jonka mukaan miesjoukko oli yön pimeydessä kivittänyt erään ilmiantajan taloa Saunaloukolla ja rikkoneet kaikki ikkunat!

Alkoholin saatavuus ja käyttö ovat muuttuneet, mutta monet haittavaikutukset ovat jääneet ja varmasti lisääntyneetkin.  Vaikka viina on tuottanut paljon kärsimystä monissa perheissä  jo entisinä aikoina, niin on muistettava, että kun 1940-50-luvuilla alkoholia juotiin vain 2-3 litraa asukasta kohti, niin nykyisin kulutus on noin 10 litraa asukasta kohti.  Alkoholista johtuvat kuolemat ovat olleet suurin yksittäinen miesten kuolinsyy vuodesta 2005 alkaen, ja samana vuonna on arvioitu, että alkoholin käytön välittömät haitat ovat olleet 640-850 miljoonaa euroa!  Tätä voi verrata Alko Oy:n vuotuiseen liikevaihtoon, joka on noin 1200 miljoonaa euroa ja myyntivoittoon, joka on noin 60 miljoonaa euroa vuodessa.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Siirtolaisuus Ruotsiin ja ”rapakon” taakse

On arvioitu, että Suomesta on muuttanut pysyvästi muihin maihin yli miljoona ihmistä viimeisen sadan vuoden aikana.  Useimpien matkat ovat suuntautuneet joko Ruotsiin tai Pohjois-Amerikkaan.  Osa muuttaneista, arviolta 20-40 %. on palannut takaisin kotimaahansa.  Ilman muuttoliikettä Suomen väkiluku saattaisi olla lähes seitsemän miljonaa!

Siirtolaisuuden määrä on vaihdellut.  Kaksi voimakasta muuttoaaltoa erottuu kuitenkin selvästi.  Pohjois-Amerikkaan muutti viime vuosisadan parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana noin 250 000 suomalaista, useimmat Yhdysvaltoihin.  Toinen suuri muutto tapahtui 60-ja 70-luvuilla Ruotsiin, jolloin yli 300 000 suomalaista siirtyi läntiseen naapurimaahamme.  Ennätysvuonna 1970 0,9 prosenttia väestöstä muutti Ruotsiin ja Suomen väkiluku pieneni.  Oli kyliä, jotka melkein tyhjenivät. 

Siirtolaisuuden syitä on ollut tietysti monia, mutta useimmiten varmasti lähdettiin leivän  tai leveämmän leivän perään.  Kotimaa ei kyennyt aina antamaan riittävää toimeentuloa kaikille asukkailleen.  Sata vuotta sitten syynä oli myös halu päästä venäläisen sortovallan alta pakoon.  Usein matkaan lähdettiin jo muuttaneilta tulleiden viestien perusteella - parempi tulevaisuus näytti odottavan muualla.  On ihailtava matkaan lähteneiden rohkeutta, sillä useimmilla ei ollut kielitaitoa eikä paljon tietoakaan tulevasta asuinpaikastaan ja sen tavoista ja kulttuurista.

Sata vuotta sitten siirtolaiset lähtivät erityisesti Pohjanmaalta ”rapakon” eli Atlantin taakse.  Ruotsiin muutto ravisteli eniten Pohjois-Suomen paikkakuntia.  Miten innokkaita Kankaan suvun miehet ja naiset ovat olleet lähtemään vieraisiin maihin?  Olen kerännyt näitä tietoja, mutta varmaan seuraavassa yhteenvedossa on puutteita, joita tämän lukijat toivottavasti täydentävät.

On oikeastaan yllättävää, etteivät Kankaan veljekset olleet suuremmin kiinnostuneita Amerikan matkasta.  Olihan länteen lähteneitä lähiympäristössä paljon: Heikki Ylikankaan mukaan vuosina 1866-1930 Etelä-Pohjanmaalta lähti vuosittain keskimäärin lähes 2000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan.   Kankaan talo oli varsin suuri ja vauraskin ja tarjosi ilmeisesti riittävästi töitä pojilleen.  Tiedetään kuitenkin, että vanhin poika, Kalle oli suunnitellut lähtöä Amerikkaan v. 1917.  Hänet on merkitty siirtolaiseksi Ilmajoen rippikirjaan, ja hän hankki kuvallisen henkilötodistuksen pitäjän nimismieheltä.  Mutta vuosien 1917-18 rauhattomuus Suomessa ilmeisesti esti haaveiden toteutumisen, ja Kalle osallistui historian tapahtumiin Ilmajoen suojeluskunnassa.

Nuoremman veljen, Jaakon matka länteen kultaa vuolemaan toteutui vuosina 1929-32.  Kultaa ei kuitenkaan löytynyt, sillä Amerikassa alkoi pian suuri lama.  Jaakko teki kaikkea mahdollista leivässä pysyäkseen.  Hän oli kaivoksissa, sähkölinjoilla ja tomaattifarmilla, jossa oli saanut syödä tomaatteja itsensä kipeäksi asti! 

kuva_0023.jpg

Jaakko matkalla länteen, takana vasemmalla

Seuraava sukupolvi eli Kankaan serkut olivatkin sitten paljon aktiivisempia.  Ensimmäinen lähtijä oli Eili Einontytär, joka muutti Ruotsiin Karstadiin v. 1949.  Hän työskenteli sairaalassa yli 50 vuotta eläkkeelle siirtymiseen saakka.  Eilin veli, Esko saapui Karlstadiin v. 1957, josta löytyi vaimokin, Asta.  V. 1973 perhe siirtyi Norrköpingiin, jossa Eskolla oli oma yritys, Norrköpings kylarverkstad.  Esko ja Asta palasivat Karlstadiin v. 1996, jossa he viettävät eläkepäiviään.

kuva_00612.jpg

Eili laivan kannella matkalla Ruotsiin

Juhani Jaakonpoika muutti Ruotsin Eskilstunaan kruunuja tienaamaan vuonna 1952.  Siirtolaisuutta kesti aina vuoteen 1963 saakka, jolloin lasten koulunkäynnin alkaessa Juhani päätti palata perheineen  Vaasaan.  Tämä on ollut varmaan yleisin syy paluumuuttoon.  (Juhani kertoo kokemuksistaan Ruotsissa oheisessa kirjoituksessaan : Siirtolaisena Ruotsissa vuosina 1952-1963 .)   Kalevi Iisakinpoika viihtyi Ruotsissa Borlängen ja Gävlen seuduilla kymmenisen vuotta 1950-60-luvuilla.  Vaimokin löytyi sillä matkalla.  Kalevin veli Markku teki töitä Borlängen ja Tukholman seuduilla vv. 1963-65.  Myös Antti Kallenpoika teki pari työmatkaa Ruotsiin 1950-luvulla.

Feelin lapsista Sanni lähti etelä-Ruotsiin 1950-luvun puolivälin paikkeilla.  Sieltä löytyi aviomies, Jouko.  Kaisu-sisko seurasi pian perässä 50-60-lukujen vaihteessa ja asettui asumaan Surahammariin, josta on tullut hänelle ja perheelleen pysyvä asuinpaikka.  Nuorin Feelin lapsista, Pirjo muutti Tukholman seudulle vuonna 1968 tehden töitä pesulassa, Maraboun suklaatehtaassa ja vuosina 1981-1997 keittäjänä Kungsängenin lastentarhassa.  Pirjon miehellä oli pakkausalan yritys Tukholmassa, ja Pirjo työskenteli muutaman vuoden siellä ennen eläkkeelle siirtymistään v. 2001.

Kaksi Kankaan serkuista matkusti siirtolaisina Kanadaan 1950-luvulla.  He olivat Feelin perheestä Matti ja Kerttu.  Matti muutti tätinsä Ellenin luokse vuonna 1954, ja siellä hän perusti perheensä ja teki elämäntyönsä metsissä ja kaivoksissa sekä malminetsinnässä, lähinnä Ontarion Timminsin seudulla.  Matti järjesti myös karhusafareita suomalaisille ja amerikkalaisille metsästäjille Kanadan korpiin.  Urheilu ja erityisesti jääkiekko olivat Matille tärkeitä, kuten myös suomalaisuus ja sen vaaliminen uudessa kotimaassa.  Kertun siirtolaisuus alkoi vuonna 1958, kun hän yhdessä miehensä Taunon ja ensimmäisen lapsensa Esan kanssa matkustivat Ellenin ja Matin luo Timminsiin.  Vuonna 1969 perhe muutti Sudburyyn.  Tauno oli töissä pääasiassa kaivoksissa ja Kerttu hotellisiivoojana.  Kerttu on ollut aktiivisesti mukana paikallisessa suomalaisessa seurakunnassa.  

pict0003.jpg

Matti oppaana Kanadan karhumailla

Pirjo Feelintytär ja Mauno Sampanpoika vierailivat lyhyen aikaa Kanadassa.  Pirjo matkusti Ontarioon Kertun ja Taunon mukana kesäkuussa vuonna 1958.  Hän aikoi jäädä Ellen-tätinsä ottolapseksi 11-vuotiaana, mutta koti-ikävä pakotti palaamaan Suomeen.  Mauno oli Timminsissä paikallisen osuuskaupan varastonhoitajana vuonna 1975.  

Itse asiassa kuultuna Pirjo kertoo, että hän ei ole kokenut mitään kielteistä siirtolaisuudestaan Kanadassa eikä Ruotsissa.  Kanadaan lähtöä vuonna 1958 edelsivät lääkärintarkastukset, ja siirtolaisluvan saantiin kului 5 kuukautta.  Kanadassa löytyi heti kavereita, jotka yrittivät opettaa tulokkaalle englantia.  Pirjo kävi kouluakin pari kuukautta, mutta sitten koti-ikävä sai yliotteen.  Pirjo kertoo ainakin lihoneensa matkan aikana: Kanadan ruoka oli tuhdimpaa kuin  kotimaan kapea ja kova leipä!  Kun Pirjo lähti kymmenen vuotta myöhemmin Ruotsiin, hänellä oli siellä tiedossa työpaikka.  Hän kertoo tulleensa hyvin toimeen kaikissa työpaikoissaan eikä ole kokemnut syrjintää.

Kankaan serkkujen jälkeiset sukupolvet ovat jatkaneet Pohjois-Amerikan ja Ruotsin asuttamista.  Matti Feelinpojan ja Kerttu Feelintyttären lapset asuvat perheineen Kanadassa ja Feelin lasten Kaisun ja Pirjon lapset perheineen Ruotsissa.  Sirkka Feelintyttären poika Juha-Pekka muutti 1990-luvun lopulla Kaliforniaan Nokian palvelukseen ja on perustanut siellä perheen ja asuu edelleen San Fransiscon seudulla.  Pekka Feelinpojan tytär Anna-Maria on asunut yli kymmenen vuotta Göteborgissa.

Takaisin alkuun

**********

Juhani Kangas:

Siirtolaisena Ruotsissa vuosina 1952-1963

Muutin Ruotsiin vuoden 1952 tammikuun alussa Taivalmaan Heikin kanssa. Olin siihen aikaan töissä maalausliike Soimiolla.  Talven aikaan ei kuitenkaan ollut töitä ja kun Ala-Kokon Terho, Vainion Immu ja Kantalan Eino olivat Ruotsissa töissä ja viettivät joulun Suomessa,  päätimme Heikin kanssa lähteä heidän mukaansa.  Kävimme junalla Vaasassa, josta haimme ulkomaanpassin ja sitten tammikuun alussa lähdimme matkaan. 

Matka meni hyvin ja perillä majoituimme poikain asunnolle ja seuraavana päivänä menimme Öbergin viilatehtaan portille kysymään töitä.  Emme kumpikaan osanneet ruotsia ja niin meillä oli tulkki mukana.  Työt saimme aloittaa heti seuraavana päivänä.  Minä alotin työnteon pajassa, jossa oli isoja koneita, joista lähti hirveä melu.  Kuitenkin heti ensimmäisenä päivänä kun menin ruokatunnille peseytymään, kumartuessani pesualtaan ylle, alkoi nenästäni tulla verta aivan mahdottomasti.  Olin ilmeisesti vilustunut laivamatkalla Ruotsiin tullessani.

Silloin ei auttanut mikään muu kuin lähdin kämpille.  Minulla oli kuumetta ja makasin siellä yksikseni.  Kantalan Eino kävi tehtaan sairaanhoitajan luona kertomassa minusta ja hoitaja tuli seuraavana päivänä katsomaan.  Totesi, että olen niin huonossa kunnossa, että toimitti minut sairaalaan.  Sairaalassa jouduin olemaan kaksi viikkoa.  Ensin minut vietiin yksityishuoneeseen ja tunsin oloni aika orvoksi.  Pojat kyllä kävivät minua katsomassa, että sai välillä jutella.  Jälkeenpäin Eino kertoi, että röngtenkuvassa oli lukenut ”toinen keuhko musta, toinen kuin hikinen lasi”.  Se oli hyöty sairaalareissusta, että kun menin takaisin töihin, en joutunut pajaan vaan osastolle, jossa hakattiin viilaan pintaa, jolla viilataan.  Pajan meteliin verrattuna ääni oli nyt kuin neulomakoneessa pehmeä surina.  Tällä osastolla olin töissä useamman vuoden. 

Alkuaikoina pakkasi ruuan suhteen olla vaikeuksia.  Piti aina arvailla, onko ruassa perunoita vai ruskeita papuja.  En tiedä, miksi emme Heikin kanssa tykänneet pavuista.  Ei ne tänä päivänä maistu lainkaan niin pahalta kuin mielestämme silloin. Heikin kanssa pääsimme muuttamaan melko pian pikku kämppään Valhallagaattanille.  Asunto oli omakodin yläkerrassa ja se oli siisti nätti asunto.  Työmatkaa tuli pari kilometriä, joten päätimme ostaa polkupyörät, joilla matka meni hyvin. Asuinpaikka oli hyvä ja rauhallinen.

Kävimme usein Suomiseuran järjestämissä tansseissa ja olin muutenkin toiminnassa mukana. Tansseista löysin  vaimoni Annelin.  Meidät vihittiin  Kristiinankaupungissa 8.7.1956.  Perhe lisääntyi, 27.2.1957 syntyi Merja Anneli ja 19.11.1959 Irma Tuulikki.  Suomiseurassa oli harrastuksia lentopallo, jääpallo ja pesäpallo. Eskilstunasta suoritti pesäpallotuomarin kortin Janne Vonka ja minä.  Kävimme Jannen kanssa eri kaupungeissa tuomitsemassa otteluita.  Juhannuksen aikoihin järjestettiin valtakunnalliset kesäjuhlat.  Västeroosin kesäjuhlilla tapasin serkkuni Eskon ja hänen vaimonsa Astan.  Asta oli nähnyt minun ja meni sanomaan Eskolle, että tuolla varmaan on Juhani.  Emme olleet Astan kanssa koskaan tavanneet, mutta varmaan kuvien perusteella hän tunnisti minut.  Kyllä kait meissä on muutenkin samaa näköä, kun isät ovat veljekset  ja ädit sisarukset.

Tehtaan koneita, joilla työskentelin, alettiin automatisoida.  Jouduin erikoisosastolle jossa tätä työtä tehtiin.  Siellä jouduin koekäyttämään konetta, johon tehtiin erilaisia muutoksia ja sanomaan kyllä tai  ei.  Tällä osastolla olin pitkälti toista vuotta, kunnes koneet saatiin valmiiksi.  Koneiden nopeus saatiin nousemaan 3-kertaiseksi entiseen verrattuna.  Tämän jälkeen tuli kolme miestä lisää koeajamaan koneita, yksi saksalainen, eestiläinen ja Ala-Kokon Terho.  Kello-Kalle tuli ja otti aikaa, mitä eri viilojen valmistukiseen meni, että voitiin antaa urakoita töistä.  Kun tehtävä erikoisosastolla tuli valmiiksi, en päässyt takaisin samalle osastolle, missä olin ennen.  Laittoivat minut toiselle osastolle, jossa jouduin tarkastamaan toisten töitä ja korjailemaan, jos koneissa oli vikoja.  Tässä työssä olin Ruotsissa oloni loppuajan.  Täytyy myöntää että mielestäni ruotsalaiset kohtelivat meitä hyvin, varsinkin työnjohtoporras oli tyytyväinen.  Vanhat ruotsalaisukot, jotka olivat istuneet samalla koneella 50 vuotta, olivat katkeria, kun suomalaisesta tehtiin osaston kakkosmies.  Myöhemmin, kun olin jo Suomessa, tehtiin Ala-Kokon Terhosta koko tehtaan kakkosmies.

kuva_0080.jpg

Juhani ja Heikki Taivalmaa Eskilstunan viilatehtaan portilla

Tehtaalla oli ampumakerho, johon minun teki mieli päästä.  Sanoivat kuitenkin, että kun olen suomalainen niin ei se onnistu.  Myöhemmin sain kuulla, että Halstahammarissa on tehtaan ampumakerhossa suomalaisia.  Silloin menin kerhon vetäjän puheille ja kysyin miksi täällä ei pääse kun muualla pääsee mukaan. Lopulta sain luvan, ei kiväärin ostoon vaan siellä oli ampumaradalla vanhoja avotähtäimellisiä kiväärejä, joilla koululaiset saivat harjoitella ammuntaa.  Kävin syksyn mittaan ja talvella harjoittelemassa ja se alkoi mennä aika mukavasti.  Keväällä oli Eskilstunan ampumaseuralla Emil Olssons Minne-kilpailu, johon päätin ottaa osaa.  Kävi sitten niin, että voitin koko kilpailun.  Seuraavan päivän Eskilstuna Kuriirissa ja Folket-lehdessä oli etusivulla kissankokoisilla kirjaimilla ”Tuntematon suomalainen voitti huippuampujamme”.  Välittömästi tämän jälkeen sain ostaa kiväärin ja diopter-tähtäimen siihen ja ampuminen oli paljon helpompaa. Kaikki kilpailut, missä olin siellä mukana, tuntuivat kuin Suomi-Ruotsi maaotteluilta!

Ostin siellä asuessa TV:n 1950 luvun loppupuolella, jota monet kävivät  katsomassa.  Oli tuttuja ja välillä tuntemattomiakin suomalaisia.  Yrittivät saada minut kauppaamaan  Helkaman TV:tä ja kävinkin kerran Surahammarissa, sillä siellä asui paljon suomalaisia.  Yllätyksekseni yhden oven takaa löytyi jälleen serkku, josta minulla ei ollut tietoa, että hän asuu täällä.  Nimittäin Feelintytär Kaisu asui Börjensä kanssa siellä.  Kyllä täytyy todeta, että maailma on pieni.

Kun Merjan ikä alkoi lähestyä kouluikää, en halunnut laittaa häntä sikäläiseen kouluun.  Olin todennut että lapset olivat erittäin pahoja lapsille jotka eivät olleet ruotsinkielisiä.  Meidän kotikieli oli suomi.  Tämän vuoksi aloin etsiä töitä Suomesta ja pääsin Hooverin edustajaksi. Kun sanoin itseni irti Öbergiltä, kutsui minut puheelleen tehtaan kakkosmies insinööri Järnkvist ja kysyi olenko aivan tosissani.  Hän kertoi, että minulla olisi muutaman vuoden kuluttua mahdollisuus osaston työnjohtajaksi. Kerroin syyn, miksi muutamme Suomeen, jolloin hän sanoi, että jos ei Suomessa onnistu kuten olin suunnitellut, niin minulle löytyisi aina työpaikka Öbergiltä.

Kesällä 1963 tulimme höyrylaivalla Tukholmasta Vaasan sisäsatamaan.Vaasassa meille syntyi vielä Rami 29.4.1965. En ole päätöstäni katunut.  Lapsilla on ollut hyvä koulumenestys ja leipää on pöytään löytynyt täälläkin.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Aikamatka 1800-luvun loppupuolelle

Juho Jaakko Kangas, Kankaan paappa syntyi vuonna 1875 ja hänen vaimonsa Maria Sofia, Kankaan mumma vuonna 1873.  Heidät vihittiin vuonna 1897.  Minkälaisessa Suomessa he viettivät lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Kurikassa, joka itsenäistyi vuonna 1868 erotessaan tuolloin Ilmajoen emäpitäjästä?  Tehkäämme lyhyt aikamatka 1800-luvun loppupuolelle.  Samalla voimme ihmetellä sitä valtavaa muutosta, joka on tapahtunut 1900-luvulla.

Suomalaiset - hyviä alamaisia

Suomi oli ollut Venäjän tsaarin alainen suurruhtinaskunta vuodesta 1809 alkaen.  1800-luku merkitsi suurta mullistusta Suomessa.  Suomalaiset olivat uskollisia tsaarin alamaisia, ja Suomi sai autonomisena alueena etuoikeuksia.  Erityisesti Krimin sodan jälkeen ja Aleksanteri II:n noustessa valtaistuimelle vuonna 1855  alkoi tapahtua.  Suomi sai esimerkiksi oman rahansa, markan vuonna 1860.  Monet aatteet, kuten kansallisuusaate, työväenliike, kansansivistystoiminta,  raittiusaate ja urheiluliike saapuivat tänne, ja vuosisadan loppupuolella syntyi myös nuorisoseuraliike.  Kirkon piirissä syntyi monia herätysliikkeitä.  Kansalaistoiminta vilkastui, ja yhdistyksiä perustettiin.  Voidaan sanoa, että suomalainen kansakunta alkoi hahmottua.

Kansakunta tarvitsi tiennäyttäjiä.  1800-luvun suuria nimiä olivat Adolf Ivar Advidsson, Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Uno Cygneus, Johan Vilhelm Snellmann, Mathias Franzen, Sakari Topelius, Aleksis Kivi, Juhani Aho, Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, Jean Sibelius ja Albert Edelfelt.  Heidän  johdollaan käytiin keskustelua Suomen tulevaisuudesta ja suomenkielen asemasta.  Suomen asema vahvistui hitaasti, sillä esimerkiksi vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan vain uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta sai julkaista suomen kielellä.  Ruotsin oli edelleen hallinnon pääasiallinen kieli.  Vuonna 1863 suomi hyväksyttiin toiseksi viralliseksi kieleksi.

Aleksanteri I kutsui koolle ensimmäiset säätyvaltiopäivät vuonna 1809.  Edustettuina olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.  Seuraavan kerran tämä Suomen lakien säätämisestä vastannut kokous kokoontui vasta vuonna 1863 ja sen jälkeen viiden vuoden ja myöhemmin kolmen vuoden välein.  Tavallisen kansan vaikutusmahdollisuudet olivat lähinnä vaikuttaa tuomiokunnittain valittujen talonpoikien valintaan, mutta siihenkin osallistuivat vain talolliset ja muut maanomistajat.  

Kansan poliittinen vaikutusvalta lisääntyi vuonna 1865, kun säädettiin kunnallislaki.  Seurakuntien alueille perustettiin kunnat, jotka ottivat vastuulleen monia kirkon hoitamia asioita kuten kansakoulu, terveydenhoito, köyhäinhoito ja verotus kunnan omiin tarpeisiin.  Päätösvalta kuului kuntakokoukselle, johon sai osallistua jokainen veroa maksava kuntalainen, mutta äänien määrä riippui veroäyrien määrästä eli valta keskittyi suurten talojen isännille.  Naisten äänioikeus oli rajallinen, ja suuri osa väestöstä, mm. rengit, piiat ja irtolaiset eivät saaneet äänestää ollenkaan.  Säätyvaltiopäivien tilalle tuli yksikamarinen eduskunta vuonna 1906, jolloin toteutui yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus.  Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui kerralla, ja  ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1907 saattoi äänestää 1 270 000 suomalaista.  Äänestysikäraja oli 24 vuotta.

Kansa kasvaa

Suomessa oli 1,8 miljoonaa asukasta mumman syntymän aikaan.  Suurin osa asui maaseudulla, sillä kaupunkien väkimäärä oli 1870-luvulla vain noin 8% kokonaisväestöstä.  Maaseudun väki voitiin jakaa kolmeen pääryhmään: talolliset, torpparit ja tilattomat (rengit, piiat, mäkitupalaiset, loiset eli kestit jne.).  Maaseudulla oli selvästi liikaa väkeä, ja vähitellen syntyi muuttoliikettä kaupunkeihin ja ulkomaille.  Pohjanmaalta lähdettiin erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Vaikka maaseudun väestön olot kehittyivät hitaasti ja puutetta ja kärsimystä oli aivan riittävästi, eläminen Suomessa oli kuitenkin paljon inhimillisempää kuin muualla suuren Venäjän valtakunnan alueella.  Venäjällä maaseudun asujat olivat valtion tai ylimystön tilojen orjia.  He olivat tilan omaisuutta, jota omistaja hallitsi täysin itsevaltiaasti ja jota hän saattoi käyttää kauppatavarana tai lähettää Venäjän armeijaan.  Kohtelu oli usein julmaa.  Tilanne muuttui humaanin Aleksanteri II:n aikana, jolloin maaorjuus lakkautettiin vuonna 1861.  Noin 50 miljonaa orjaa vapautui kerralla.

Vaikka terveysolot ja kansan ravitsemus Suomessa kehittyivät ja syntyvyys kasvoi nopeasti, vielä 1800-luvun lopulla 15% lapsista kuoli ennen 1. syntymäpäiväänsä.  Elinajan odotusarvo oli noin 40 vuotta.  Koulunkäynti yleistyi hitaasti, vaikka kansakouluasetus oli annettu jo vuonna 1866.  Lukemisen ja kirjoittamisen sekä kristinopin opetus oli paljolti vanhempien vastuulla - Samuli Paulaharjun mukaan ”äitee ja älläntikku olivat ensimmäisinä koulumestareina”.  Opetetut taidot vaadittiin ehtoolliselle  pääsyyn, mikä taas oli ehtona naimiseen menolle. Kiertokoulujen avulla yritettiin valmistaa lapsia kansakouluun.

Torpan kaapin tärkein paperi oli torpan kontrahti.  Mutta oli siellä muutakin.  Aapinen, katekismus ja virsikirja kuuluivat myös sinne.  Mutta Raamattu, Pyhä kirja Piplia oli vielä harvinaisuus, jopa isäntätaloissakin.  Oli se sen verran kallis kirja ostettavaksi.  Talollisilla oli yleensä muutakin kirjallisuutta, josta suurin osa oli uskonnollista.

Talossa tai torpassa asui usein ns. kantaperhe eli isäntäpari lapsineen ja isovanhemmat.  Kaikki osallistuivat talon töihin ja pojat seurasivat isän töihin jo 6-7 vuotiaasta alkaen.  Jos talossa oli renkiä ja piikoja, heidät rinnastettiin talon lapsiin.  Palkollisten sopimukset tehtiin vuodeksi pyhäinpäivästä pyhäinpäivään.  Palkka maksettiin ylöspitona, vaatteina ja rahana.

Kovan raatamisen keskelle tuli joskus helpotusta.  Pyhäpäivä oli suuri ja odotettu päivä.  Sanottiin: ”Kun tulis pyhä!”  Oli opittu: ”Muista lepopäivää, ettäs sen pyhittäisit.”

Suurista juhlapyhistä joulu oli tietysti odotetuin.  Samuli Paulaharju kertoo Kurikan muisteloissaan: ”Oli suuri juhla-auttu, pimeimmän päivän ja pisimmän yön aika, suurimpien ihmeiden aika.  Taisi olla totta, mitä vanha vaari sanoi: ”Auttu juhulaa korkiee.”  Korkea oli myös itse joulupäiväkin. Jo kirkkaat kynttilät sitä julistivat pimeään aamuun, ja suuren syntymän sanoma hallitsi koko päivää.  Piti mennä oikein kirkkoonkin sitä kuulemaan.  Kaukaisinta metsäperää myöten ajettiin että helisi ja vilkkuvat kynttilät katselivat joka akkunalta.”

Juhlapyhien aikana nuorilla oli aikaa juhlintaan.  Pohjalaiseen henkeen kuuluivat monet joukkotappelut, joita esimerkiksi Kurikassa syntyi kurikkalaisten ja emäseurakunnan, Ilmajoen miesten kesken.  Samuli Paulaharju kuvaa näitä koitoksia lennokkaasti kirjassaan ”Rintakyliä ja larvamaita”.  Helluntain aika oli perinteinen aika kokeilla mies miestä vastaan Nenättömänluoman sillalla Koivistonkylässä.  Paulaharju kuvaa tappelua: ”Samojen sarkatakkien (Jaakko Ilkan sotilaiden) jälkipolvi siinä rytistelee vanhalla Nenättömän sillalla.  Suurten nuijamiesten äkäiset perilliset ovat nostaneet sodan omista nyrkeistään, kohta entisaikaisen kluputappelun.  Nyt on kysymyksessä kyllä vain pitäjehen kunnia - isot Emäkirkon komiatko vai mettäperän kappelin miehet.”

Muutosten aika tuo työtä ja vaurautta

Maatalous oli melkein yksinomainen elinkeino pitkälle 1800-luvulle.  Kun tiestö parani ja rautateitä ja kanavia alettiin rakentaa 1860-luvulta alkaen, elinkeinorakenne alkoi monipuolistua.  Metsän arvo nousi, ja sahoja ja muita teollisuuslaitoksia alkoi nousta eri puolille maata.  1890-lukua pidetään merkittävänä teollisuuden nousukautena.   Uutta työtä oli tarjolla, ja se oli tärkeää maaseudun liikaväestön sijoittamisen kannalta.  Myös kaupankäynti muuttui, sillä vuodesta 1859 alkaen maaseudulle sai perustaa kauppapuoteja.

Maataloudessa metsien käyttö uudistui, ja savotat antoivat työtä.  Karjan merkitys kasvoi, ja meijereitä perustettiin moniin kyliin.   Otettiin käyttöön hevosvetoisia työkaluja kuten niittokone ja haravakone.  Viikatteen merkitys väheni.  Kylien taitavat sepät kehittelivät monia uusia apuvälineitä.  Erityisesti ns. kotka- eli kääntöauran (-fältin) avulla maan muokkaaminen helpottui huomattavasti.  Talon töitä helpottivat myös pohtimet riihissä ja syrppy(silppu)-koneet survottaessa karjalle syötävää oljista.  Nämä uudet keksinnöt 1800-luvun lopulla tulivat kuitenkin hitaasti käyttöön syrjäkylillä.  Samuli Paulaharju kirjoittaa: ”Larvamailla ei pidetty kiirusta.  Siellä elettiin niinkuin ennenkin ja tultiin toimeen.  Ei tarvinnut yrittää edesmenneitä isäpaappoja paremmiksi.” 

Kehitys ja vaurastuminen ei jakautunut tasan.  Itä-Suomessa asuttiin vielä 1800-luvun loppupuolella yleisesti savupirteissä, kun taas esimerkiksi eteläisellä Pohjanmaalla talot olivat uloslämpiäviä ja lasi-ikkunat yleistyivät.  Vaikka talot seisoivat pääosin harmaina lakeuden laitamilla, yhä useampi talo alkoi saada punavärin pystylaudoitettuun seinään.  Varakkuutta osoitettiin rakentamalla taloon toinen kerros; syntyivät komeat eteläpohjalaiset kaksifooninkiset talot.

Mielenkiintoinen uudistus oli siirtyminen metrijärjestelmään vuonna 1886, jonka jälkeen piti vähitellen unohtaa kyynärät, peninkulmat, virstat jne.

Aika oli muutosten aikaa.  Tuntui, että kaikki oli liikkeessä.  Höyrylaivat veivät Atlantin yli, ja junat kulkivat Pohjanmaan radalla 1880-luvulla. Monet uudet keksinnöt olivat uuden ajan airuita: sähkövalo, puhelin, kamera, gramafoni, elokuvat, polkupyörä, auto jne.  On kuitenkin tunnustettava, että vaikka näistä ihmeistä oli kuultu, ne olivat vielä pitkään harvinaisia maaseudulla.

Vaikka 1800-luvun loppuun mennessä elintaso maaseudulla koheni merkittävästi eikä varsinaista nälkää nähty ja säätyjen väliset erot olivat kaventuneet ja suomenkielen asema oli parantunut, suurelle osalle kansaa jokapäiväisen leivän hankkiminen oli edelleen suurin ongelma: ”Täytyi teherä työtä elääksensä ja elää työtä teheräksensä”.  Lisäksi tilattoman väestönosan kasvu ennakoi ongelmia.  Venäläisten  toimesta alettiin heikentää Suomen erityisasemaa, joka lopulta päätyi ns. Helmikuun manifestiin vuonna 1899 ja sitä seuranneeseen ensimmäiseen sortokauteen.  Vaikka tavallinen kansa luultavasti oli jättänyt poliittiset asiat päättävän eliitin harteille, muuttunut poliittinen tilanne varmasti vaikutti myös maaseudun väkeen.

Juhon ja Marian näkymät yhteiseen elämään ja uudelle vuosisadalle näyttäisivät olleen varsin tyydyttävät, vaikka kumpikaan ei tiettävästi käynyt koulua.  Työ opetti.  He osoittivat  sellaista ahkeruutta ja luotettavuutta, että heille myönnettiin ns. tilattoman väen laina, jonka avulla he ostivat Marian vanhempien torpan.  Siitä alkoi perheen kasvattaminen ja vähittäinen vaurastuminen, ja vuonna 1916 voitiinkin ostaa oma talo Ilmajoelta.  Torpparista oli tullut itsenäinen talonpoika, joka oli pian perheineen rakentamassa itsenäistä Suomea.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas

Suuri adressi v. 1899 - Aikamatka jatkuu

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II antoi 15.2.1899 julistuksen, joka vähensi Suomen valtiopäivien roolia säädettäessä koko valtakuntaa koskevia lakeja.  Suomessa pelättiin, että tämä ns. Helmikuun manifesti tulisi kaventamaan Suomen autonomiaa.  Heti manifestin julkaisemisen jälkeen pidetyissä kansalaiskokouksissa syntyi ajatus, että tätä muutosta pitää vastustaa keräämällä kansalaisten nimiä Suureen adressiin, joka luovutettaisiin keisarille.  Uskottiin, että kansa saa keisarin muuttamaan päätöksensä.

Asiaa selostettiin monissa kokouksissa eri puolilla maata, ja ylioppilaat innokkaimpina lähtivät hiihtämään kylästä toiseen ja keräsivät parissa viikossa yli puoli miljoonaa allekirjoitusta suomalaisilta: sivistyneistöltä, käsityöläisiltä, talonpojilta, torppareilta, työväestöltä, rengeiltä, piioilta, eläkeläisiltä, itsellisiltä jne.  Myös suuri joukko Kurikan kuntalaisia pani nimensä adressiin.

Adressin tekstin kirjoitti suuri valtiomiehemme Leo Mechelin.  Adressin alussa kansalaisten huoli tehdään selväksi:

"Suurivaltaisin kaikkein armollisin Keisari ja Suuriruhtinas!

Teidän Keisarillisen Majesteettinne Julistuskirja viime helmikuun 3 / 15 päivältä on kaikkialla Suomessa herättänyt hämmästystä ja surua.

Suomen kansan ikivanhan oikeuden olla edustajainsa, Valtiosäätyjen, kautta osallisena lainsäädännössä, vahvisti ikuisiksi ajoiksi Keisari Aleksanteri I, jonka muistoa me siunaamme. Tämä oikeus on autuaasti poismenneiden Keisarien, Aleksanteri II ja Aleksanteri III suosiosta yhä kehittynyt ja lähemmin järjestynyt.

Mutta niiden perussäännösten mukaan, jotka julkaistiin julistuskirjan ohessa, eivät Valtiosäädyt niissä asioissa, joiden selitetään koskevan myös Keisarikunnan etuja, saisikaan enää olla osallisina lainsäädännössä sellaisella päättämisoikeudella, joka niillä Suomen perustuslakien mukaan on.

Täten on Julistuskirjan kautta järkytetty yhteiskuntarakennuksemme kulmakivi. Allekirjoittaneet, Suomen kansalaiset kaikista yhteiskuntaluokista, anovat alamaisesti, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt Valtaistuimen eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka kohtaa isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupee horjumaan.”

Lopuksi esitettiin kansalaisten luottavan keisarin oikeudenmukaisuuteen ja korostettiin alamaisten uskollisuutta keisariaan kohtaan.

Eri puolilta maata, melkein jokaisesta kunnasta valittiin yhteensä  500 edustajaa luovuttamaan adressi keisarille.  He kokoontuivat Helsinkiin maaliskuun 13. päivänä ja saapuivat Pietariin 16. päivänä.  On erikoista, että Kenraalikuvernööri Bobrikov sai vihiä asiasta vasta viime hetkillä, muttei yrityksistään huolimatta voinut enää estää matkaa.  Keisari ilmoitti, ettei hän ota lähetystöä vastaan mutta ei ole sille myöskään vihainen.  Lähetystö joutui palaamaan kotiin surun vallassa ja tyhjin toimin.  Asiantuntijoiden mukaan Helmikuun manifestin vaikutus oli loppujen lopuksi vähäinen: Sen pohjalta laadittiin vain vuoden 1901 Asevelvollisuuslaki.

Suurta adressia säilytetään Kansallisarkistossa.  Siinä on  522 931 suomalaisen allekirjoitukset, jotka oli koottu 26 niteeksi.  Eli noin viidesosa kansasta ilmaisi vastustavansa Helmikuun manifestia.  On tärkeää havaita, että allekirjoittajat edustavat laajasti koko senaikaisen yhteiskunnan tasoja.  Nimen oheen oli merkitty yleensä allekirjoittaneen ammatti tai asema.   Allekirjoituksia ei ole jaoteltu tai järjestelty mihinkään arvojärjestykseen.

Adressin lähtökohta oli hyvin demokraattinen.  Siihen kelpasivat vähäosaisten nimet varakkaiden nimien rinnalla, ja naistenkin mielipide tuli esille.  Näkyvimmin esillä olivat kuitenkin talonpojat, jotka olivat keskeisiä vaikuttajia kunnallishallinnossa.  Päiviö Tommila kirjoittaakin: ”Pieksusaappaiset maaseudun isännät kohosivat pääkaupungin säätyläisten ja adressin alkuunpanijoiden silmissä todellisen Suomen kansan edustajiksi”.

Nimien keräämisen toteutuksesta voinee mainita, että se alkoi kaikkialla maaliskuun 5. päivänä, jolloin kuntalaisia kutsuttiin jumalanpalveluksen jälkeen kokoontumaan yhteen.  Silloin sovittiin, miten keräys kunnan alueella tehtäisiin.  Kokouksessa saatiin ensimmäisiä allekirjoituksia.  Samalla valittiin kunnan edustaja Suureen lähetystöön.  Kurikan kunnan  edustajaksi valittiin talollinen Salamon Kurikka.  (Ilmajoelta matkaan lähti talollinen Kustaa Fossi ja Jalasjärveltä talollinen Matti Haapala.)

Koska nimien keräykseen oli vain muutama päivä käytettävissä ja vaikka kerääjiä oli useita, kaikkiin paikkoihin ei ehditty.  On ilmeistä, että toiminta keskitettiin suuriin kyliin ja taloihin, koska niissä oli usein paikalla palkollisia ja torppareita.  Monet torpat jäivät luultavasti käymättä, kaikkiin ”loukkoihin” ei edes lähdetty.  Periaate oli, että allekirjoittaneen piti osata itse kirjoittaa nimensä.  Saattoi kuitenkin käydä niin, että joku kirjoitti kaikkien perheenjäsenten nimet, minkä voi helposti huomata kirjoittajien käsialan perusteella.  Puumerkitkin hyväksyttiin, mutta sen alle joku kirjoitti nimen.

Kurikkalaisia allekirjoittaneita on adressissa satoja.  Siellä on tuttuja kurikkalaisia nimiä, kuten Antila, Hakuni, Hirvelä, Homi, Hoisko, Hyövälti, Jyrä, Kakkuri, Kaukola, Kiskola, Koivisto, Kurikka, Köykkä, Levula, Lipasti, Nikkola, Nisula, Opas, Orhanen, Paavola, Panttila, Reinikka, Risku, Saari, Sillanpää, Skyttä, Säntti, Tassi, Tuisku, Äijälä, jne.  Melkein kaikkien kohdalla on mainittu myös ammatti.  Paikoitellen Digitaaliarkiston Internet-sivuilla on epäselviä kohtia, mutta kyllä sieltä kaikki nimet tunnistaa. 

Itseäni kiinnosti tietenkin eniten se, miten sukuuni kuuluvat ovat olleet asiassa mukana.  Kankaan paappa, isoisäni Juho jaakko Kangas asui adressikohun aikana nuorikkonsa ja perheensä kanssa isänsä Kiimamäen torpassa, joka oli Ala-Säntin torppa.  On hyvin todennäköistä, etteivät kerääjät jaksaneet hiihtää noille Pitkämön perukoille nimiä hakemaan.  Toisaalta Juhon perheessä oli tuohon aikaan muutakin ajateltavaa, sillä toinen lapsi Aili oli syntynyt 26.2.  Joka tapauksessa adressissa ei ole Kiimamäen torpan asujien nimiä.   Allekirjoittaneiden joukossa on kuitenkin esimerkiksi torppari Iisakki Pitkämö, joka oli Kankaan paapan kummisetä.  Olisiko Iisakki sattunut olemaan rintamailla liikkeellä noihin aikoihin?

Ainakin kaksi sukulaista löytyi allekirjoittaneiden joukosta.  Kankaan mumman, Maria Sofian enon Juho Kaarlonpoika Hietamäen (myöh. Varpula, s. 1853) ja hänen poikansa Juho Juhonpoika Hietamäen (myöh. Varpula. myöh. Vainio, s. 1878) nimet ovat adressissa.  Isä on merkitty talokkaaksi ja poika talon pojaksi.

 

kurikka_72.jpg

Yksi aukeama Kurikan kuntalaisten allekirjoituksista.  Siitä löytyvät

isä ja poika Juho Hietamäen ja Iisakki Pitkämön nimet.

Suuri adressi oli merkittävä kansalaisaktiivisuuden osoitus.  Se on suorastaan uskomaton saavutus tuohon aikaan, jolloin kaikki yhteydet olivat vielä alkeellisella tasolla.   Hanke sai aikaan valtavan innostuksen Suomessa, vaikka välinpitämättömiä ja jopa vastustajiakin oli.  Esimerkiksi Matti Klinge on todennut, että monet ylioppilaat palasivat Helsinkiin pettyneinä.  Heidän mielestään koko kansa ei ollutkaan reagoinut odotetulla tavalla.  Ilmeisesti kaupunkilaisylioppilaiden kirjallisuudesta saama kuva Suomen kansasta ei vastannutkaan todellisuutta.   Adressi on kuitenkin Suomen historian huomattavimpia asiakirjoja.

Aiheesta on perusteellinen kuvaus Päiviö Tommolan kirjassa ”Suuri adressi” (WSOY, 1999).

Takaisin alkuun

**********

Jorma ja Paavo Kangas:

Sään armoilla - paapan merkintöjä

Iso-isämme, Juho Jaakko Kangas (ent. Korkiamäki, ent. Kiimamäki, s. Kurikassa 14.7.1875, k. Ilmajoella 21.1.1953) eli Kankaan paappa hankki elantonsa perheelleen maanviljelyksellä, ensin torpparina  Kurikassa, sitten talollisena Ilmajoen Sudenkylässä vuodesta 1916 alkaen.  Säiden seuraaminen näyttää olleen hänelle tärkeä asia, sillä olemme löytäneet hänen tekemiään merkintöjä epätavallisista sääilmiöistä.  Muistiinpanot on kirjoitettu Aili-tyttären kouluvihkoon, ilmeisesti 1910-luvulla.  Ensimmäisellä sivulla on muitakin kuin säätietoja.

paapan_muistiinpanoja.jpg

Etelä-Pohjanmaalla Kyrönjoen varsilla on totuttu tulviin, joista paappa kertoo.  Niiden kanssa on opittu elämään.  Kuten paapan merkinnöistä huomataan, tulvia on saattanut olla myös talvella.  Kevättulvien aikana koko seutukunta oli varpaillaan.  Samuli Paulaharju , Kankaan paapan sukulainen ja aikalainen, kuvaa tapahtumia kirjassaan ”Rintakyliä ja larvamaita” seuraavalla tavalla:  ”Ja sitten jäät menivät, että rannat ryskyivät,veivät matkassaan luhtalatoja, veivät siltojakin, ajoivat suuren paisunnan ja uhkasivat joskus rantaisäntien asumuksia, puhalsivat Emäkirkolla kerran niin tavattoman vedenpaisumuksen, että Kuhnalan uuniin ui hauki, ja jäi.”

Paappa on käyttänyt vielä vanhaa pituusmittaa kortteli, joka on 14,8 cm.  Kuusi korttelia on siten noin 90 cm.  Suomessa siirryttiin metrijärjestelmään vuonna 1886, mutta kuten nähdään, vanhat mitat olivat käytössä vielä kauan 1900-luvulla!

Toisella sivulla paappa ihmettelee talven kovuutta ja lumen runsautta keväällä 1916 Marianpäivän aikaan.  Pakkasta on ollut 22 astetta ja lunta ”seivästen tasallen”.

paapan_muistiinpanoja_2.jpg

Ihminen on ollut aina luonnon armoilla.  Maaluonnon antimet ovat riippuneet sään suosiollisuudesta, menneinä aikoina erityisesti.  Vanhan ajan viljelymenetelmät ovat olleet alkeelliset, ja viljakasvien kestävyys huono.  Ruokatarvikkeiden varastointi hoidettiin huonosti.  Hädän aikana apu on tullut hitaasti paikalle, jos ollenkaan.  Teiden kunto on ollut vaatimaton vielä 1800-luvulla, ja junaliikenne alkoi vasta vuosisadan loppupuolella, osittain nälkävuosien pakottamana.

Suomen historiassa on monia erityisen vaikeita ajanjaksoja, jolloin nälkä ja sen ohessa syntyneet kulkutaudit ovat harventaneet väestöä kovalla kädellä.  Nälkävuosien ajat ovat olleet raskaita muuallakin, sillä Eurooppaa koetteli pitkään ns. Pieni jääkausi, jonka katsotaan alkaneen jo 1400-luvun lopulla ja päättyi 1800-luvun puolivälissä.  Tuona ajanjaksona lämpötila saattoi laskea 2-3 astetta usean vuoden ajaksi.  Tiedetään, että esimerkiksi Lontoon läpi virtaava Thames-joki jäätyi monena talvena.  Tutkijat väittelevät siitä, olisiko tämä pitkä normaalia kylmempi ilmastojakso yhteydessä Auringon toiminnan vaimenemiseen.  Auringonpilkkujen määrää alettiin mitata 1600-luvulla, ja niiden määrä oli pitkään vähäinen verrattuna nykyisiin arvoihin.

Historiaan on merkitty useita hallavuosia.  1600-luvulta muistetaan vuoden 1601 Suuri olkivuosi, vuoden 1635 Perttulin hallavuosi, vuosien 1656 ja 1669 Laurin hallavuodet ja vuosien 1695-97 Suuret kuolovuodot.  Näiden lisäksi vuosina 1620, 1641 ja 1658 on koettu katoja, joista mainitaan mm. Liakan kirjoittamassa Ilmajoen historiassa.  Suuret kuolovuodet ovat ilmeisesti Suomen historian pahimmat, sillä silloin esimerkiksi Pohjanmaan väestö väheni 30%:lla.  Kun pian alkoi Suuri Pohjan sota (vv. 1700-1721) ja kun vuosi 1710 mainitaan suurena ruttovuotena, tuo aika on ollut Suomen kaikkinaisen kehityksen kannalta katastrofaalinen.  Väestön määrä väheni näinä parina vuosikymmenenä noin 500 000:sta noin 300 000:een.

Suomen väkimäärä nousi 1700-luvun loppuun mennessä lähes 900 000:een.  Mutta vielä oli koettava yksi suuri vitsaus:  Sääolot olivat poikkeuksellisen ankarat vuosina 1866-68.  Suurin nälänhätä koettiin talvella 1867-68.  Vaikka pettua piti panna viljan sekaan hyvinäkin vuosina, niin nyt pettuleipä ja sammaleesta tehty hätäleipä tulivat tutuiksi.  Näiden viimeisten suurten nälkävuosien aikana Suomen väkiluku laski 8%:lla.  

Kovien kokemusten seurauksena monia asioita alettiin korjata.  Liikenneoloja parannettiin mm. rakentamalla rautateitä ja kanavia.  Maatalouden menetelmiä ja tuottavuuutta kehitettiin mm. valistustyöllä, jota varten perustettiin maatalousoppilaitoksia ja maanviljelysseuroja.  Maan elinkeinorakennetta alettiin monipuolistaa.  Suomi alkoi teollistua toden teolla.  Kaikki eivät jaksaneet odottaa parannuksia, vaan lähtivät enenevässä määrin hakemaan elantoaan muualta, erityisesti Atlantin takaa.  Suuri muuttoaalto alkoi.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Sukupuu - Voittajien historiaa

Suvun historia esitetään usein sukupuun muodossa.  Suvun esipolvet näkyvät alaspäin haarautuvina juurina ja jälkipolvet puun lehvistössä.  Juuret ulottuvat parhaimmillaan 1500-luvulle, harvoin kauemmaksi.  Sukututkija voi olla tyytyväinen, jos esipolvien ketju ulottuu 1600-luvun lopulle, jolloin kirkko alkoi kirjata systemaattisesti tietoja syntyneistä ja kuolleista.  Tutkijan kiusaksi sodat ja tulipalot ovat hävittäneet kirkkojen arkistoja, ja tietoihin jää usein aukkoja tai ainakin epävarmuuksia.

Jos suvun esi-isillä on yhteyksiä kuuluisiin ja paljon tutkittuihin mahtisukuihin, suvun tarina voi ulottua kauas menneisyyteen.  Tällaisia mahtisukuja ovat mm. Ilkan suku ja Sursillien suku.  Sursillien suku juontaa alkunsa Ruotsista, josta uumajalaisen talonpojan Erik Ångermanin (Sursill) lapsista viisi muutti 1500-luvulla Suomeen.  On arvioitu, että lähes puoli miljoonaa nykysuomalaista ovat tämän suvun jälkeläisiä!  Sursillien sukujuuret ulottuvat myös Etelä-Pohjanmaalle.

Kunkin yksityisen henkilön esipolvitaulussa esitetään hänen vanhempansa, isovanhempansa, isovanhempien vanhempien jne. tiedot niin kauas menneisyyteen kuin niitä riittää.  Esivanhempien määrä kasvaa siten aina kaksinkertaiseksi siirryttäessä sukupolvesta ylempään.  Kymmenennessä polvessa henkilöllä on jo 1024 esivanhempaa.  Usein lukumäärät eivät kasva 2:n potenssien mukaan, sillä esivanhempien kesken voi olla avioliittoja.

Sukupuussa ja esipolvitauluissa esiintyy historiallisia henkilöitä, jotka ovat syntyneet ja eläneet riittävän pitkään perustaakseen oman perheen.  Kun tutkitaan suomalaisia perheitä 1700- ja 1800-luvuilla, voidaan sanoa, että nämä perheitä perustaneet ihmiset ovat olleet voittajia elämän kilvoittelussa.  Perheet ovat olleet yleensä suuria, mutta vain harvat syntyneet ovat eläneet lapsuus- ja nuoruusvuosiaan kauemmaksi.  Vain heidän kauttaan suku on jatkunut.

Kankaan suvun varhaisista tiedoista löytyy useita surullisia tapauksia.  Kankaan paapan esi-isä 4. polvessa Matti Eliaanpoika Oppman (s. 21.1.1733, k. 5.4.1804) oli naimisissa kaksi kertaa.  Ensimmäinen vaimo, Johanna Juhontytär Opas synnytti 12 lasta vuosien 1755 ja 1777 välillä.  Heistä tiettävästi vain neljä saavutti 20 vuoden iän.  Toinen vaimo, Kaisa Jaakontytär Kahilakoski synnytti Matille kolme lasta, joista yksi näyttäisi eläneen yli 20 vuotiaaksi.  Matin isä, Elias Antinpoika Oppman oli myös kaksi kertaa naimisissa, ja hänen 13 lapsestaan vain kaksi näyttäisi jatkaneen sukua.  Useimmat Eliaksen lapset kuolivat vuoden tai alle vuoden ikäisinä.

Paapan äidin puoleisessa suvussa kohdataan suuri tragedia, joka liittyy Suomen sodan seurauksiin.  Paapan iso-äiti Loviisa Samelintytär Ponsiluoma, os. Hjerpe, syntyi 24.10.1805.  Hänen isänsä Sameli Hjerpe oli sotilas ja mukana taisteluissa venäläisiä vastaan.  Perheeseen iski punatauti rajusti syksyllä 1808, ja syyskuun alussa viikon aikana kuoli viisi perheen lasta.  Vanhin oli 15 vuoden ikäinen.  Perheen 10 lapsesta vain kolme selvisi aikuisikään.

Näitä surullisia tarinoita tulee vastaan kaikkialla tutkittaessa 1700- ja 1800-lukujen ihmisten elämän vaiheita.  Ihmisten kovien kohtaloiden takaa löytyy valtavasti kärsimystä, sairautta ja köyhyyttä.  Näiden elämän kilvoittelussa hävinneiden joukkoon kuuluneiden kohtaloita ja  syitä heidän epäonneen on kuvannut mm. Antti Häkkinen hyvin riipaisevasti   kirjassa ”Suomalaisen arjen historia” (Weilin+Göös, 2007).  

Häkkinen luettelee monia asioita, jotka ovat tehneet elämästä kovan:

  • Raskas työ, raadanta lapsuudesta vanhuuteen asti
  • Nälkä, niukka ja huono ruoka
  • Köyhyys ja kaikkien resurssien niukkuus, eläminen kädestä suuhun
  • Asuminen kurjissa olosuhteissa
  • Sairaudet, kärsimykset ja ennenaikainen kuolema
  • Pelko, turvattomuus, näköalattomuus ja toivottomuus.

Väestön määrä kasvoi 1800-luvulla nopeasti ja olot jopa huononivat 1700-lukuun verrattuna.  Kun suomalaisia oli 833 000 vuonna 1800, niin sadan vuoden kuluttua heitä oli jo 2 656 000 eli väkiluku kasvoi enemmän kuin 3-kertaiseksi!  Tapahtui myös sosiaalista laskua, sillä talot eivät pystyneet ruokkimaan aina edes omia poikiaan.  He joutuivat torppareiksi tai siirtolaisiksi.  On arvioitu, että vuosisadan lopulle asti Suomessa ei ollut tarpeeksi ravintoa kansalle, joka eli siten jatkuvasti aliravitsemuksen tilassa.  Tämä heikensi tietysti vastustuskykykyä sairauksia vastaan, ja kulkutaudit levisivät nopeasti.

Erityisen vaikeita aikoja olivat nälkävuodet ja huonon sadon vuodet, joita sattui useita 1800-luvulle.  Pahoja nälkäaikoja koettiin vuosina 1808, 1832-33, 1857, 1867-68 ja 1892-93.  Jopa 400 000 suomalaista joutui elämään vaikeimpina aikoina pettuleivän ja muun hätäravinnon varassa.  Kylmistä säistä ja alkeellisista tuotantomenetelmistä johtuen nälkää nähtiin jossakin päin maata melkein jatkuvasti.

Puute pakotti ihmisiä liikkeelle, ja kerjäläisiä vaelsi kylästä kylään.  Useimmille kerjääminen oli pakko, mutta mukana oli myös "elämäntapakerjäläisiä".  Etelä-Pohjanmaalla, myös Ilmajoella tulivat tutuiksi "Kanamäen veljekset", Iiska ja Joonas, joista on kerrottu monia tarinoita.  He olivat kotoisin Jalasjärven Ylivallista.  He eivät olleet oikeasti veljeksiä, vaan velipuolia.  Iiska oli syntynyt vuonna 1864 ja Joonas vuonna 1874.  Suomen Kuvalehdessä vuonna 1924 olleen jutun mukaan veljekset "ovat elättäneet itseään pienellä kapistuksella, mutta nykyään he kulkevat vain visiitillä."

Asumisen olosuhteet paranivat kovin hitaasti.  On arvioitu, että vielä vuonna 1865 noin 10% kansasta eli ilman omaa kotia, asuen kuka mitenkin muiden nurkissa.  Jos oma tupa sattui olemaankin, ne olivat pieniä ja kylmiä ja hygienia oli alkeellisella tasolla.  Asumisen ankeus kosketti erityisesti irtaimeen työväestöön kuuluvia, joita kutsuttiin loisiksi tai kotureiksi.  He elivät muiden armoilla ja asuivat saunoissa ja riihissä, missä milloinkin.

Näissä oloissa ei ollutkaan ihme, että monet sairaudet lisäsivät kärsimystä.  Lapset kärsivät riisitaudista, ja kulkutaudit, hinkuyskä, isorokko, tulirokko ja keuhkotauti tekivät tuhoaan.  Infektiotaudit, kuten lavantauti ja punatauti olivat yleisiä.  Keuhkokuume oli yleinen kuolinsyy.  Avun tarvitsijoita oli paljon mutta auttajia vähän.

Tilastot ovat synkkää luettavaa.  Alle yksivuotiaista joka viides kuli nälkään tai sairauksiin 1700- ja 1800-luvuilla.  Kriisiaikoina luvut olivat vielä synkempiä.  Häkkisen keräämien tietojen mukaan esimerkiksi Lapualla vuonna 1832 syntyneistä lähes puolet menehtyi ennen ensimmäisen ikävuoden täyttymistä.  Jalasjärvellä kuolleisuus 5-kertaistui normaaliin verrattuna vuonna 1833.  Viimeisten suurten nälkävuosien seurauksena vuonna 1868 kuoli 138 000 suomalaista eli väestö väheni 8%:lla.

Häkkisen mukaan ongelmat johtuivat ainakin osaksi siitä, että vanhassa talonpoikaisyhteisössä vallitsi pysähtynyt tila.  Uskottiin, että ihmisen asema ja mahdollisuudet määräytyivät syntymässä.  Vähitellen 1800-luvun kuluessa tähän tuli muutos: Yhteiskunnassa alkoi tapahtua ja muutokset vyöryivät vääjäämättä eteenpäin.  Maataloutta ja sen tuottavuutta kehitettiin, liikenneolosuhteita parannettiin, elinkeinoelämä monipuolistui, siirtolaisuus imi aktiivista väkeä muualle, ja koulutus alkoi antaa uusia mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun.  Myös kaikkinainen kansalaisaktiivisuus vilkastui, ja rahvaskin vedettiin mukaan uudenlaiseen toimintaan.  Suljetun kyläyhteisön rajat ja rajoitukset murtuivat vähitellen, ja tulevaisuus alkoi näyttää paremmalta.  Sen saivat kokea myös Juho ja Maria Kangas Kurikan Tuiskulankylässä.

Takaisin alkuun

**********

Jorma ja Paavo Kangas:

Kauppureita ja muita kulkumiehiä 

Entisinä aikoina ihmisten liikkuvuus oli yleensä vähäistä.  Toimeentulo oli pääasiassa kiinni maassa, ja ja se sitoi asukkaat kotikulmilleen kaikkina vuodenaikoina.  Toisaalta teitä oli vähän, ja ne olivat yleensä huonokuntoisia.  Julkista liikennettä oli vain vesistöjen suunnissa.  Lähinnä virkamiehiä varten järjestettiin ns. hollikyytiä kestikievarista toiseen, mutta se loppui 1800-luvun lopulla.  Tavallisten kansalaisten matkat tehtiin ”apostolin” kyydillä tai hevoskyydissä.  Kirkkomatkat olivat useimmille pisimpiä retkiä kotikylästä.  Tilanne parani 1800-luvun loppupuolella, kun ensimmäinen rata avattiin junaliikenteelle Helsingin ja Hämeenlinnan välille v. 1862, ja Pohjanmaan rata valmistui 1880-luvulla.

Oli kuitenkin aina kulkijoita, jotka liikkuivat kuka mistäkin syystä.  Oli laukkuryssiä ja muita kaupustelijoita, kerjäläisiä, posetiivareita ja muita ”taiteilijoita”, savottalaisia ja tukkilaisia, romaneja jne.  Viranomaiset pyrkivät säädöksillään rajoittamaan liikkumista.  Kriisiaikoina, etenkin sotien ja katokausien aikana kulkijoiden määrä kasvoi.  Kaupustelijat toivat kyliin tavaroita, joita muuten olisi pitänyt lähteä hakemaan kauempaa, tavallisesti kaupungista.

Laukkuryssät olivat tuttuja Suomessa jo Ruotsin vallan aikana.  He tulivat tavallisesti Venäjältä Vienan Karjalasta.  He tekivät hämmästyttävän pitkiä matkoja eri puolille Suomea.  He kauppasivat kaikenlaista pientä tarvekalua mutta erityisesti naisten  tekstiilejä.  Reppurit toivat mukanaan myös tietoja Venäjän maalta, mutta joskus heitä epäiltiin vakoojiksi. Laukkuryssillä oli ilmeisesti keskenään sovitut alueet, ja monella olikin vakituiset talot, joissa he yöpyivät.  Viranomaiset yrittivät kitkeä laittoman kaupustelun, mutta se jatkui aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Kun kauppapuotien perustaminen maaseudulle sallittiin 1860-luvulta alkaen, monet laukkuryssät perustivat omia pysyviä myymälöitään.

Huomiota herättivät vielä 1950-luvulla vähäkyröläiset pläkkyrit.  Heillä oli hevoskuormassaan uskomaton määrä erilaisia pläkistä tehtyjä tarvekaluja: sankoja, saaveja, kastelukannuja jne.  Lapsia kiinnostivat ns. fyrryt, joissa oleva propelli saatiin pyörimään vinhasti puhaltamalla.  Vähäkyröläisiä kutsuttiinkin fyrrykyrölääsiksi!

Kylillä kulki muitakin ”pienyrittäjiä”.  Monet vanhemmat ihmiset varmaan muistavat Iisakki Näpärän ja Mikki Vilposen, jotka liikkuivat kamera mukanaan.  Iisakki oli kotoisin Ilmajoelta, ja Mikki (s. 1896) tuli Jalasjärven Luopajärven Haapalan talon Vilposen torpasta.  Iisakin kerrotaan sanoneen, että ”joka ei tunne I. Näpärää, ei tunne Suomen rahaa”.  Mikistä puolestaan kerrotaan juttua, kun hän saapui Tuuliannevalle Kalasia-nimiseen taloon.  Mikki sanoi alkajaisiksi vitsikkäästi, että ”kyllä siellä on sitte kalasia (kylmähkö) ilima”, johon sanavalmis emäntä vastasi: ”Kyllä sielä vähä vilipoosesti tuuloo!”

Sosiaaliset tukimuodot olivat vielä pitkälle 1900-luvulle puutteelliset, ja moni joutui lähtemään kerjuulle.  Katovuosina kerjäläisten määrä tietysti kasvoi.  Kerjäläiset noudattivat usein samoja reittejä, ja heistä tuli maakunnassa tuttuja.  Ilmajoella mieliin ovat jääneet mm. Kanamäen veljekset Iiska ja Joonas, Unkurin Valee ja Joutti-Jaakkoo.  He olivat paikkakunnan merkkimiehiä 1900-luvun alkupuolella.

Kanamäen veljekset syntyivät Jalasjärven Koskuen kylässä Mansikkaviidan Saarelan torpassa, Iiska13.4.1864 ja Joonas 28.5.1874.  Molempien sukunimeksi merkittiin kastetodistukseen ”Mansikkaviita”.   Äiti oli Susanna Iisakintytär Koukola, myöhemmin Saarela, myöhemmin Kanamäki.  Iiskan isä oli Hermanni Samuelinpoika Saarela, aikaisemmin Sikiö.  Hermanni kuoli vuonna 1868 eli viimeisenä suurena nälkävuotena.  Hän ei voi siten olla Joonaan isä, ja Jalasjärven kirkonkirjoissa Joonas on merkitty aviottomaksi lapseksi.  Iiska ja Joonas olivat siten velipuolia.

Susanna meni uusiin naimisiin Iisakki Mikinpoika Kanamäen kanssa vuonna 1881.  Susanna ja Iisakki perheineen muuttivat vuoden 1886 paikkeilla Saarelan torpasta Vallinkylään Hirsimäen torppaan, joka sai nimekseen Kanamäki.  Kun tuohon aikaan oli tapana ottaa sukunimeksi asuinpaikan nimi, Iiska ja Joonas esiintyvät useilla nimillä, viimeksi Kanamäen nimellä.

On ilmeistä, että äiti-Susannan ja isäpuolen Iisakin kuoleman jälkeen veljekset saivat turvapaikan sisarpuolensa Kaisan luota.  Kaisa asui vuodesta 1888 alkaen miehensä Mikki Salamoninpoika Palomäen kanssa Luopajärven kylässä Pentinmäen Hunnakon torpassa.  Luultavasti täältä veljekset aloittivat useimmat kerjuumatkansa maakuntaan.

Kanamäen veljesten kerrotaan liikkuneen pitäjillä pääasiassa talvisaikaan.  He eivät tarjonneet suuremmin työpanostaan taloon, vaan pitivät jopa talon kunnia-asiana saada majoittaa ja ruokkia heitä.  Veljekset tyytyivät murisematta huonoonkin tarjoiluun.  Joonas saattoi Iisakin komennossa hakata talolle  polttopuita korvauksena ylöspidosta.  Vaikka veljeksiin suhtauduttiin yleensä myönteisesti, oli myös taloja, jotka sulkivat heiltä ovensa.  Veljekset eivät olleet tunnetusti  kovin tarkkoja hygieniastaan!

Veljekset keräsivät pussiinsa ruokatavaroiden lisäksi kaikenlaista roinaa.  Erään kertomuksen mukaan he olivat erityisen kiinnostuneita kovista leivänkannikoista.  He kertoivat vievänsä ne Kaisan pojan Arvin hevoselle Hunnakkoon. 

Iiska oli hyvä kertoja.  Hän toi mukanaan uutisia läheltä ja kaukaa.  Kerrotaan, että hän tunsi Raamatun hyvin ja saarnasi talon väelle takkavalkean loisteessa.  Veljekset osasivat myös hauskuuttaa lapsia.

Kanamäen veljeksistä on jäänyt elämään monia tarinoita, samoin Unkurin Valeesta ja Joutti-Jaakoosta. Tarinat ovat saattaneet muuntua aikojen kuluessa.  Erään kertomuksen mukaan Valee oli innokas touhuamaan kirkollisten toimitusten yhteydessä.  Rovasti vähän nuhteli Valeeta ja sanoi, etteivät kirkossa kävijät oikein pidä moisesta touhusta.  Tähän Valee vastasi kipakasti: ”Ei sustakaan kaikki tykkää!”.  Joutti-Jaakkoo puolestaan herätti huomiota vaatetuksellaan, sillä hänellä oli esiliina päällään ja kaulahuivi kaulassaan.  Ihmettelijöille hän sanoi, että ”kun on kaati (esiliina) ja kaulahinen, niin muistuttaa niin äiteevainaata.”

Nämä kulkumiehet olivat yleensä harmittomia.  Vaikka he varmaan olivat avun ja tuen tarpeessa, on arveltu, ettei kerjuu ollut kaikille välttämättömyys. Epäiltiin esimerkiksi Kanamäen veljesten jopa rikastuneen kerjäämisellään.  He ilmeisesti nauttivat kiertolaisen elämästään ja saamastaan huomiosta.  Heistä pidettiin, ja he toivat odotettua vaihtelua talojen ja kylien hiljaiseen elämään, etenkin talvisin.

Maakunnan kylien kulttuuritarjonta oli tavallisesti nuorisoseurojen tehtävä, joita alettiin perustaa 1800-luvun loppupuolelta alkaen, ensiksi Etelä-Pohjanmaalla.  Järjestettiin tansseja ja esitettiin näytelmiä.  Tähänkin toimintaan kulkumiehet toivat oman lisänsä.  Kylillä saattoi liikkua posetiivareita marakatteineen.  Vielä joskus 1950-luvulla Tuomikylässä liikkui taikuri koiransa kanssa.  Koira veti pieniä kärryjä, jossa oli esiintymistarpeita.  Esityksiä oli mm. Kannon talon pihassa.  

Elokuvakiertueet olivat odotettuja kylillä.  Näytännöt olivat tavallisesti nuorisoseuran talossa, Tuomikylässä Päivölässä.  Ohjelmisto oli useimmiten tuttua suomalaista tuotantoa: Rovaniemen markkinoilla, Kaunis Veera, Pekka ja Pätkä, Isäntä soittaa hanuria, Punainen viiva, Ryysyrannan Jooseppi, Tukkijoella, Vieras mies tuli taloon, jne.  Harvemmin oli ulkomaisia elokuvia, mutta kerran kiertue esitti italialaisen elokuvan ”Polkupyörävaras”, josta on myöhemmin tullut suorastaan ns. neorealismin klassikko.  On vieläkin ihmeteltävä, miten tällainen elokuva saapui syrjäiseen Tuomikylään jo muutama vuosi valmistumisensa jälkeen.  Television tulo 1960-luvulla vähitellen lopetti elokuvakiertueet.

Ennen autojen tuloa kylillä liikkuneet kulkumiehet toivat vaihtelua kansan arkeen.  Monet kulkijat olivat tuttuja ja värikkäitä persoonallisuuksia.  Heidän välittämänään saatiin tietoa maailman menosta ja uusista virtauksista ja voitiin tutustua uudenlaisiin tavaroihin.  He pyörittivät kehityksen pyörää eteenpäin omalla tavallaan.

Takaisin alkuun

**********

 

Paavo Kangas:

Maasäteily ja vesisuonet – sama asia.

Monet ihmiset juhlistavat 50-vuotistaivaltaan tietyn asian parissa. Minun kohdalla tulee tuo 50 vuotta täyteen tänä syksynä, ” kaivonkatsojana” Tänä syksynä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran otin pajunvitsan käteeni.

Nuoruudessani kotikylälläni kiersi kulkukauppias, Vasili Sillanpää ( Vaselli ), joka kaupusteli talous- ym. tavaraa ja hän katsoi myös kaivonpaikkoja. Isän ja äidin eläketupaan piti saada kaivo. Tässä tapahtumassa otin ensi kertaa pajunvitsan käteeni ja pienen kokeilun jälkeen totesin, että asiahan toimii. Vaselli neuvoi minkälaisella otteella vitsaan tartutaan ja miten katsominen tapahtuu. Kävellään lyhyin askelin eteenpäin ja pysähdytään heti kun vitsassa alkaa tuntua vetoa ja sitten paikannetaan suonen kohta. 

Hän neuvoi myöskin sen, miten suonen syvyys määritetään. Suonen päällä kokeillaan vitsalla ja vedon tapahduttua vitsasta irrotetaan vuorotellen molemmat kädet ja sitten taas kokeillaan uusi kerta ja kokeilua jatketaan, kunnes vitsa ei enää taivu. Vetokertojen määrä kerrotaan kyynärällä (60 sm) ja näin määräytyy suonen syvyys. 

pb0800270296.jpg

Paavo mielityössään kotipihallaan

Katselin kymmeniä kaivonpaikkoja lähiseudulla, mutta  myös kauempana. Vettä kyllä aina löytyi, mutta monesti vesi oli ruosteista. Vuonna 1975 kuulin vanhasta kaivonkatsojasta, jolla oli konsti erottaa kirkas ja ruosteinen suoni. Kokeilin asiaa ensi kerran sisareni Annan luona. Laitamäessä oli kaksi kaivoa, joissa molemmissa oli ruokavedeksi kelpaamaton vesi.  Puhdas vesi oli talouteen haettu 25 vuotta naapurien kaivoista. Nyt katsottiin uusi paikka, johon kaivettiin n. 3 metriä syvä kaivo ja kirkasta vettä tuli. 

Katselin tällä uudella konstilla monia kaivoja, joihin tuli poikkeuksetta kirkas vesi. Työtilaukset vähenivät kuitenkin melko lailla, kun kunnallinen vesijohto vedettiin Ilmajoen kylille 80-luvun alussa. Elikkä jouduin lähes työttömäksi kaivonkatsojaksi.  Kuitenkin vielä nytkin katson kaivonpaikkoja huviloille sekä alueille, missä ei kunnallista vesijohtoa ole. Olen tutkinut monia vanhoja kaivoja ja todennut, että ne on poikkeuksetta kaivettu suonen kohtaan ja usein vielä suonien risteykseen. Lähdepaikat ovat kaikki suonen kohdalla ja niiden syvyys on kaksi vetokertaa eli 1,2 metriä.

Maasäteily ja vesisuonet

Suonet kulkevat maaperässä viivasuorina viivoina mielivaltaisesti eri suuntiin.  Olen  paikantanut sellaisenkin suonien risteyksen, mistä lähtee tasavälein 36 suonta ja  niistä joka toinen on positiivinen ja joka toinen negatiivinen ja syvyys on sama. Olisiko kaikilla suonilla tietty alkupiste, mistä ne lähtevät?  Positiivisen ja negatiivisen suonen risteyskohta on vapaa eli ne kumoavat toisensa. Myös sellainen suoni on tullut vastaan, joka vaihtoi napaisuuden kuunkierron ajaksi.  Suonia on siis positiivisia (kirkas vesi) ja negatiivisia (ruosteinen vesi).

Pajunvitsalla suonet pystyy paikantamaan  sentin tarkkuudella.  Käyttämäni pajunvitsa on n. 30-40 sentin mittainen, tasavartinen ja paksuus n. 8-10 milliä. En ole koskaan löytänyt suonta muilla välineillä.  Jotkut väittävät löytävänsä suonet mitä erilaisimmilla vimpaimilla; kulmapuikot, heilurit, sormukset, lapiot ym. 

Olin tilaisuudessa, jossa oli paikalla noin 30 kaivonkatsojaa, mutta vain minulla oli pajunvitsa. Suonia katseltaessa minä totesin, että nämä muut eivät löytäneet omilla vempeleillään suonia ollenkaan tai ei ainakaan siitä, missä suoni oli.  Heidän välineensä osoittivat suonen aivan eri paikkaan kuin mitä minun vitsani osoitti. Minun näkökantani tietysti hävisi asiassa, koska olin yksin.  Meillä on tämän asian parissa liian paljon huuhaata, joka syö uskottavuuden koko asiaan.  

Tutkimuksiakin  on tehty monia. Oulun yliopistossa tehtiin vuonna 1985 tutkimus maasäteilystä. Mielestäni tutkimus meni Kalle Päätalon sanaa käyttäen aika lailla suhkuksi.  Sielläkin piti olla kaikki maan johtavat maasäteilyntutkijat mukana, -onneksi minä en ollut mukana.  Ei maasäteilysuonet löydy autossa istuen sen liikkuessa eikä maahan upotetuilla muoviputkilla ole mitään tekemistä maasäteilyn kanssa.

Suomessa on ilmestynyt asiasta kirjallisuutta ja ihan viime vuosinakin useita kirjoja. Kirjoissa ei ole juuri mitään todellista maasäteilyyn liittyvää. Netissäkin mopo on karannut täysin käsistä maasäteilyasiassa.

kalle_kokeilee_vitsaa.jpg

Kalle - uuden sukupolven kaivonkatsoja?

Vesisuonen toiminta

Suonen kohdalla vesi nousee kapillaarisesti paremmin kuin suonen sivussa. Tästä johtuen suonen kohdalle kaivettuun kaivoon vesi tulee helpommin kuin suonen sivuun. Suonen kohdat routaantuvat myös talvella paljon, maassa olevan kosteuden takia. Piha-alueiden ja teiden routamöykyt ovat useimmiten siis vesisuonen kohdalla. Roudan aiheuttamat halkeamat rakennusten perustuksissa ja tiiliseinissä johtuvat myös vesisuonista. Kierros esim. rintamamiestalon ympäri selkeyttää asian ja halkeamista sokkelissa voi todeta suonien kohdat. Rakennusten perustukset on yleisesti raudoitettu  rakenteiden painoa kestämään, mutta routapiikki tulee kuitenkin altapäin ja rikkoo rakenteet.

Maasäteilyn maadoitus

Katsoessani eräässä talossa 70-luvulla kaivonpaikkaa totesin suonen kohdalla tapahtuneen maadoituksen.  Löytämäni suonen kohdalle laitettiin rautakanget suonen linjalle (ruosteinen) merkiksi. Risteävien suonien löytämiseksi kävelen yleensä n. metrin päässä linjasta. Mennessäni kankien välistä totesin, että vitsa ei reagoinut suoneen, menin kankien taitse ja molempien takana vitsa taipui. 

Paljon piti kuitenkin vielä tehdä tutkimuksia ja kokeiluja ennen kuin maadoitusasia selkeni. Meitä varpumiehiä on totuttu aina pitämään hiukan ”omituisina” ja niinpä minäkin sanoin hääräämisestäni tontillani, että ”koskahan ne viöö Törnävälle (mielisairaala) suljetulle osastolle”.

Tästä alkoi suonien maadoittamisen aika. Maadoituskohteita olivat ensinnäkin sängynpaikat, mutta myös työpaikat yms. paikat jossa vietetään suuri osa päivästä. 

Kaikki maadoitukseen liittyvä toteutus on minun omaan kokemukseeni ja tutkimukseeni perustuvaa, kuten muukin vitsa-asiaan liittyvä.  En ole koskaan myöskään markkinoinut asiaa, vaan se on kulkenut suusta suuhun ja toiselta toiselle. En ole myöskään tehnyt tätä hommaa rahan edestä, mitä nyt vähän bensarahaa olen saanut.

Maasäteilyn maadoitusalalla on monenlaista yrittäjää ja monenlaisia maadoittajia kaupitellaan herkkäuskoisille ihmisille. En ole vielä tavannut niistä yhtäkään, joka toimisi.  Jotkut maadoittajat tekevät jopa etämaadoituksia, toiset tulevat ja käskevät säteilyn poistua talosta.  Ei onnistu – jotain konkreettista täytyy tehdä.  Vaikka maasäteily onkin ihmeellinen asia, niin ei siihen pidä henkimaailmaa sekoittaa!  Omien tutkimusteni mukaan ”kuparipannu” tai teräskattila on sisätiloissa ainut toimiva maadoitin.

Kokemukseni mukaan kupari toimii positiivisen suonen maadoituksessa ja teräs negatiivisen.  Kuparimatto sängyn alla ei poista negatiivista säteilyä eikä teräsverkko positiivista.  Koska positiivisen ja negatiivisen suonen erottaminen ei onnistu kaikilta, niin silloin on parasta käyttää alumiinia tai ruostumatonta terästä maadoittamiseen, sillä ne maadoittavat molemmat suonet ja kestävät pitkään hapettumatta ulkona maassa.

Oma maadoitustapani on laittaa suonen kohdalle rakennuksen kummallekin puolelle maadoitustappi maahan ja näin tappien väli vapautuu säteilystä. Ulkopuolinen maadoitin purkaa säteilyn maahan, kun taas sisällä käytetty maadoitin (esim. ruostumaton kattila) täytyy määräajoin purkaa.  Parasta olisi maadoittaa kaikki rakennuksen läpi kulkevat suonet eikä vain sängyn alla kulkevat.  Tämän sisäpuolisen maadoittimen purkaminen tapahtuu teräksisellä sähkölieden levyllä tai ruostumattomalla tiskipöydällä.

Menetelmäni maadoittamisessa perustuu siihen, että löydän pajunvitsalla suonen tarkasti. Tällä rakennuksen ulkopuolisella maadoituksella häviävät myös muurahaisten kulkureitit talon alla eli muurahaiset eivät enää tule sisälle rakennukseen. Muurahaiset käyttävät kulkuteinään maasäteilysuonia ja tekevät pesänsä suonien risteykseen.

Paljon olen maadoittanut myös karjasuojia, navettoja ja talleja, joissa eläimet sairastuu aina samassa parressa tai pilttuussa.

Maasäteilyn vaikutukset

Maasäteilyä esiintyy kaikkialla luonnossa, sitä on positiivista ja negatiivista, mutta koska ne erimerkkisinä kumoavat toisensa, ei niiden vaikutus ole juurikaan haitallista. Haitallisuus tulee siitä, kun suoni kulkee esim. sängyn kohdalla. Nukkuessa ihminen varautuu suonen säteilyllä ja tämä säteily on mitattavissa pajunvitsalla hänen hartioistaan. Olen todennut, että  säteilyä kerääntyy erityisesti ihmisten ja eläinten kipeisiin paikkoihin. Nämä kipeät paikat löytää myös vitsalla. Sängyn kohdalla kulkevan suonen maadoituksen jälkeen katoaa säteily ihmisestä noin kolmen päivän kuluessa. 

Monet ovat ne ihmiset, jotka ovat vaivoihinsa avun saaneet, säryt loppuneet, yöunet parantuneet ja paljon muuta. Olin maadoittamassa erään rouvan luona illalla töiden jälkeen, aamulla rouva tuli työmaalleni ja sanoi, että nyt tarkeni nukkua yön ilman villasukkia. Paljon olen saanut kiitosta työstäni.

Olin joskus kertomassa asiasta eräälle seurueelle ja esitykseni lopuksi sanoin, jos ette usko, niin mä valehtelen lisää. Että tällaista!

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Joulu juhlista jaloin!

Joulu on meille suomalaisille suurin juhla.  Vielä tänäänkin se on odotuksia täynnä, ja vielä enemmän se oli arjesta poikkeava juhlan aika entisinä aikoina.  Silloin siihen valmistauduttiin melkein koko syksyn ajan.  Mutta miten monet jouluun liittyvät perinteet ovat syntyneet ja muuttuneet ajan saatossa, ja mitä muistoja lapsuuden joulut tuovat mieliimme?  Kuuluisa perinteiden tutkija Kustaa Vilkuna on kuvannut niitä hienossa kirjassaan ”Vuotuinen ajantieto” (Otava, 4. painos, 1997).  Yritän palauttaa omia muistojani Vilkunan kirjan tiedot taustalla.

Entisinä aikoina joulu ja joulurauha alkoivat Tuomaan päivästä eli joulukuun 21. päivänä. Sanottiin: ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti (7. tai 13.1.) pois sen viepi.” Siihen mennessä joulun valmistelujen tuli olla suurin piirtein valmiina, ja rauhoituttiin joulun odotukseen.  Joulurauha tarkoitti myös sitä, että kaikki huono meno ja riitely piti lopettaa.  Joulurauhan rikkomisesta annettiin normaalia kovemmat rangaistukset.

Itse muistan, että vielä 1940-50-luvuilla joulun valmistelut aloitettiin varhain.  Sika teurastettiin ajoissa, ja makkaroiden teko aloitettiin.  Meidän kylällä Joonas Hautala, juureva isäntä oli ammattinsa osaava teurastaja.  Makkaran tekoa varten suolet piti puhdistaa, ja se tapahtui isossa puuastiassa, jossa oli lämmintä vettä ja olkihauteita.  Siinä me lapset innolla pienillä jaloillamme poljimme suolia!  Ensimmäiset kuumat makkarat maistuivat ihanilta - vieläkin voi aistia sen maun, kun äiti nosteli niitä pöytään syötäväksi.

Toinen tärkeä ruoka, joka vaati pitkän valmistelun, oli lipeäkala.  Tuo norjalainen kala, turska tuotiin kaupasta kuivattuna ja sitä piti liottaa pitkään lipeävedessä, ennenkuin sitä saattoi syödä.  Liotusta kesti monta päivää.  Kalalle tehtiin valkoinen kastike.  Muistan, että me lapset emme oppineet syömään lipeäkalaa.  Isä ja äiti saivat rauhassa nauttia tästä ruokalajista!  (Joskus 1960-luvulla kävin Lofooteilla Norjassa ja siellä kuivattiin turskia kesällä korkeissa puutelineissä.  Olipa vahva kalan haju ilmassa, eikä se innostanut vieläkään kapakalan syöntiin!)

Vanhat suomalaiset seurasivat tulevan sään merkkejä erityisesti juhlapäivien säiden perusteella.  Pyryilmat ennen Tuomasta olivat odotettuja, sillä ennustettiin, että ”mitä ennen Tuomasta kinostaa, kinostaa laariin”.  Arveltiin, että maan paksu lumikerros vähentää routautumista ja parantaa tulevan kesän satoa.

Tuomaan päivän jälkeen tulivat ns. pesäpäivät 21.-24.12., johon aikaan sattuu talvipäivän seisaus eli päivä on lyhimmillään.  Sanottiin, että aurinko on pesässään näiden kolmen päivän ajan.  Sään suhteen uskottiin, että jos aurinko ei tuolloin näyttäydy, tulee sateinen kesä.  Pienikin auringon pilkahdus ennustaa, että tuleva suvi on kuiva ja poutainen.

Jouluaattoon liittyvät perinteet, joulukuusen tuonti tupaan ja joulupukki lahjoineen, ovat varsin nuorta perinnettä, eikä Vilkuna noteeraa aattoa mitenkään tärkeäksi päiväksi.  Toisaalta Samul Paulaharju Kurikasta kirjoittaa: ”Oli suuri juhla-auttu, pimeimmän päivän ja pisimmän yön aika, suurimpien ihmeiden aika.  Taisi olla totta, mitä vanha vaari sanoi: ”Auttu juhulaa korkiee.”  Meidän sukupolvien ihmisille aatto onkin ollut ikimuistoinen.

Joulukuusiperinne tuli Suomeen Saksasta ja vähitellen yleistyi maaseudullakin joskus 1870-80-luvuilla.  Joulupukkikin tuli Suomeen vasta 1800-luvun lopulla Keski-Euroopasta pyhän Nikolauksen esikuvan mukaan.  Tarina Korvatunturilla asuvasta pukista pajoineen syntyi vuonna 1927, kun Markus-setä sen lastentunnillaan ideoi.  Olisi hauska tietää, minkälaiset olivat joulut Juhon ja Marian lapsuuden kodeissa 1880-luvulla.  Oliko joulukuusta, ja kävikö pukki?

Nykyajan ihmisille aattoon liittyvät muistot ovat parhaita joulumuistoja.  Itse muistan lapsuudestani, että minun tehtävänä oli melkein jokaisena aattona hakea joulukuusi lähimetsästä.  Sitä sulateltiin saunakeittiössä ja iltapäivällä se koristeltiin.  Sauna oli pantu lämpiämään jo aamuvarhaisella, jotta löylyt päästiin ottamaan jo puolenpäivän aikaan.  Eläimiä hoidettin ja syötettiin normaalia paremmin, ja äitikin yritti päästä navetta-askareistaan eroon joulupöydän laittoon.  Syksyn aikana valmistellut herkut, kinkku tärkeimpänä lastattiin pöytään, ja siinä ne pysyivät joulupyhien ajan.  Sanottiin: ”Tulis joulu, että vois yöllä syödä.”  Pöydässä oli kinkun lisäksi lipeäkalaa, rosollia, riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa.

Meidän perheessä oli monina jouluina tapana mennä illaksi mummolaan Liikalaan, johon koko äidin puoleinen suku kokoontui.  Lapsen muistiini on jäänyt kuva ihanteellisesta joulusta: Kävelimme mummolaan pikku pakkasessa, ja maa oli kauniin valkoinen,  ja tähdet tuikkivat taivaalla.  Mummolan pöytä oli koreana, ja pukkia odotettiin jännityksellä.  Ja tulihan se ja lahjat mukanaan!  Vaikka elettiin sodan jälkeistä ankeaa aikaa, kaikki saivat vähintään yhden lahjan, joita oli valmisteltu salassa.  Muistan yhden joulun, jolloin me kaikki kymmenen lasta saimme samanlaisen paketin, jossa oli omena, piparkakku ja muutama karamelli.  Mutta tyytyväisiä oltiin.

Jouluaattoillan yksi kohokohta oli kuunnella Taatan eli Nobel-kirjailijamme Frans Emil Sillanpään joulusaarna.  Hän kertoi Hämeenkyrön töllin joulunvietosta ja muista tapahtumista mielenkiintoisesti ja mukaansa tempaavalla tavalla.  Tuo pitkäpartainen joulupukkia muistuttava Taata oli koko kansan lemmikki 1940-50-luvuilla.

Joulupäivä 25.12. oli joulun kohokohta.   Samuli Paulaharju muistelee Kurikan joulupäivän viettoa seuraavaan tapaan: ”Korkea oli myös itse joulupäiväkin. Jo kirkkaat kynttilät sitä julistivat pimeään aamuun, ja suuren syntymän sanoma hallitsi koko päivää.  Piti mennä oikein kirkkoonkin sitä kuulemaan.  Kaukaisinta metsäperää myöten ajettiin että helisi, ja vilkkuvat kynttilät katselivat joka akkunalta.”  Omasta lapsuudestani muistan, että pääsin kerran joulukirkkoon.  Matkaan lähdettiin varhain aamulla.  Hevosella ajeltiin vajaan kymmenen kilometrin matka, eikä kova pakkanen tuntunut paksujen vällyjen alla!  Hevonen jätettiin Ilmajoen kirkolle rakennettuihin kirkkotalleihin, jotka olivat komea näky.  Muistan, että kirkko oli aivan täynnä, ja meidän pitkämatkalaisten täytyi tyytyä kuulemaan joulun sanomaa kirkon parvelle menevillä rappusilla istuen.

Vanha tapa oli, että kirkossa käynnin jälkeen pysyttiin kotona.  Lepäiltiin ja syötiin ja luettiin kirjoja.  Vasta Tapanina eli 26.12. lähdettiin liikkeelle.  Ja oikein kunnolla, sillä Tapanina lähdettiin iloisesti rekiretkelle.  Kustaa Vilkunan mukaan Tapanin päivä eli Pyhän Stefanuksen muistopäivä onkin ollut aikoinaan erityisesti hevosten ja hevosmiesten päivä.  Omasta lapsuudestani en kuitenkaan muista rekiretkiä harrastetun kovinkaan suuresti kotikylässäni.

Joulunpyhien säistä on tietysti tehty monenlaisia ennusteita.  Joulun sään uskottiin kertovan suven säästä: ”Juhannus on samaa kuin joulu” eli joulun sumut ennustavat juhannuksen halloja, tuiskut sateita, pakkaset ja paisteet poutia.  Lumipyryt olivat toivottuja maamiehelle, sillä niiden sanottiin ennustavan vesisateita ennen juhannusta.  Yleisesti uskottiin, että sateet ennen Jussia takaavat hyvän sadon.

img_2225.jpg

Hyvää Joulua Kaikille!

Tammikuun ensimmäinen päivä on ollut aina otollinen hetki ennustaa tulevan vuoden tapahtumia.  Erityisesti haluttiin tietää, löytyykö sulhanen tai tuleeko kuolema vastaan ja milloin.  Kehitettiin monenlaisia menetelmiä, joilla tulevaisuuden saloja voitaisiin raottaa.  Melkein kaikkialla oli tunnettu tinan valaminen aattoiltana.  Jähmettyneen tinakappaleen muodoista yritettiin tehdä ennusteita tulevasta.  Tämä tapa tuli myös talonpoikien tavaksi joskus 1800-luvulla.

Uusi vuosi oli tärkeä myös tulevan sään ennustamiseen.  Vilkunan mukaan esimerkiksi sanottiin, että kirkas tähtinen yö tiesi  hyvää ohra- ja marjavuotta.  Jos puut olivat huurteessa tai lumisia, oli kesällä tähkä täynnä jyviä.  Sanottiin myös, että suojasää tietää hyvää: "Tulee hyvä vuosi kun uusivuosi pesee silmiään".  Uskottiin, että päivänpaiste uudenvuodenpäivänä ennustaa hyvää vuotta ja kauniita tähkäpäitä.  (Huom!  Tämän vuoden alkajaisiksi oli suojasää eli odotettavissa on hyvä vuosi!  Seurataan tilannetta!)

Joulun juhla-aika päättyy loppiaiseen 6.1.  Sitä ei ole koettu kovin tärkeäksi päiväksi, mitä osoittaa sekin, että se siirrettiin vuonna 1973 6.1. jälkeiseksi lauantaiksi.  Nyt se on kuitenkin palautettu oikeaan ajankohtaansa.  Loppiaisen säästä pääteltiin entisinä aikoina, että paha lumituisku loppiaisena tietää huonoa satoa: ”Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa, niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan talven.”  Sanottiin myös. ”Jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta.”

Nuutti vie sitten lopullisesti joulun ilot.  Nuutin päivä on ollut vanhastaan 7.1., mutta se on siirtynyt 1700-luvulla uuteen kohtaan eli nyt se on 13.1.  Vilkunan mukaan Nuutin päivään ovat liittyneet vielä 1930-luvulla ns. nuuttipukit.  Joukko hassunkurisesti pukeutuneita miehiä tai naisia kulki talosta taloon pyytäen viimeistä joulunaikaista olutkestitystä.

Joulun aika on ohi.  Arkinen aherrus jatkuu.  Alkavat ns. selkäviikot tai härkäviikot.  Sanottiin: ”Loppiaisesta alkavat selkäviikot ja reikäleivät”.  Seuraava juhlan aika on vasta laskiaisen aikaan.  Herkkujen joulu ja loikominen lämpimässä pirtissä ovat takana mutta ihanana muistona.  Mutta tuleehan se joulu takaisin vajaan vuoden kuluttua!  Sitä kannattaa odottaa.

Kaikille Hyvää Joulua!  Nauttikaa juhla-ajasta, mutta samalla etsikää mielen rauhaa ja ruumiin lepoa, joita esi-isämme, raskaan työn raatajat toivoivat hartaasti joululta.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Ei nimi miestä pahenna! Nimien historiaa

Vuonna 1921 tuli voimaan sukunimilaki, jonka mukaan kaikilla suomalaisilla tuli olla sukunimi.  Sukunimilainsäädäntö on muuttunut aikojen kuluessa, ja viimeisin muutos tehtiin  vuonna 1986.  Avioliitossa kumpikin osapuoli voi säilyttää aikaisemman sukunimensä tai ottaa toisen sukunimen, johon hän voi liittää oman sukunimensä, esim. Kangas-Kuittinen.  Tällaisessa yhdistelmänimessä ensimmäinen on henkilön alkuperäinen sukunimi.  Vuoden 2003 tilastojen mukaan 81% sinä vuonna vihityistä aviopareista otti sukunimekseen miehen sukunimen (mukana yhdistelmänimet).

Lapsi saa vanhempiensa sukunimen, jos se on molemmilla sama.  Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat.  Jos valinnasta ei ilmoiteta määräaikaan mennessä, lapsi saa äitinsä sukunimen!  Saman perheen lapsilla tulee kuitenkin olla sama sukunimi.   Mielenkiintoista on, että lain mukaan lapsi ei voi käyttää vanhempansa yhdistelmäsukunimeä.

Sukunimikäytäntö yleistyi siis vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen.  Miten oli ennen? Vanhoina aikoina sukunimeä ei tarvittu erottamaan henkilöitä, vaan yksilönimi eli nykyinen etunimi riitti.  Kun se ei enää riittänyt, oli luontevaa lisätä etunimeen isän (tai harvemmin äidin)  nimi.  Näitä kutsutaan patronyymeiksi (matronyymeiksi).  Esimerkkeinä olkoot Juho Aleksanterinpoika ja Maria Annantytär, Kankaan paappa ja mumma.

Seuraavassa vaiheessa alettiin käyttää lisänimiä, joiden taustalla olivat esimerkiksi ammatti, talo tai henkilön ulkoiset piirteet.  Niitä ei aina voi pitää nykyisen käsityksen mukaan sukuniminä.  Sukunimellä tulee olla yhteys sukuun ja se on tarkoitettu periytyväksi.

Suomessa aateliset ja muut säätyläiset käyttivät sukunimiä jo varhain, mutta myös itä-suomalainen rahvas on tutkimusten mukaan käyttänyt periytyvää sukunimeä jo 1500-luvulla ja ehkä aikaisemminkin.  Sensijaan Länsi-Suomessa sukunimiä ei käytetty.  Virkamiehet halusivat Ruotsin käytännön mukaisesti kirjata talonpojista ja muusta rahvaasta vain patronyymin tai matronyymin.  On myös ilmeistä, että ero johtuu verotuksellisista syistä: Länsi-Suomessa verotettiin kiinteitä taloja maa-alan mukaan, kun taas Itä-Suomessa verotettiin liikkuvia, kaskiviljelyä harjoittaneita henkilöitä.  Tällöin henkilön tarkka tunnistaminen oli tärkeämpää idässä kuin lännessä.

Länsisuomalaiseen käytäntöön liittyy ongelmia, sillä ennen pysyvää sukunimeä henkilön lisänimi saattoi muuttua monta kertaa hänen vaihtaessaan esimerkiksi renginpaikkaa.  Kankaan suvusta voi ottaa hyvän esimerkin.  Paapan isoisällä Juho Juhonpojalla (s. 1800) oli elämänsä aikana useita lisänimiä: Riskumäki (syntymätorppa Kurikassa), Kangasniemi (perheen uusi asuinpaikka Jalasjärvellä), Kaukola (renginpaikka Kurikassa), Kannosto (renginpaikka Liisa-siskon torpassa Jalasjärvellä), Hakko (vaimon Helena Bångin kotitalo Jurvassa, jonne Juhon perhe siirtyi v. 1840) ja Heittola (torppa, johon perhe siirtyi v. 1850 ja jossa Juho kuoli v. 1853).

Sukunimet yleistyivät kaikkialla Suomessa 1800-luvun lopulla.  Se liittyi kohoavaan kansallishenkeen.  Länsi-Suomessa monet sukunimet syntyivät talon nimestä omistajansa mukaan: Mattila, Anttila, Penttilä jne.  Mutta vähitellen länteen saapui myös itäinen perinne eli nen-pääteiset sukunimet.  Tänä päivänä suomalaisten yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen, Mäkinen ja Nieminen.

Erityisen sukunimiryhmän muodostavat sotilasnimet.  Kun rahvaan mies meni ruotusotilaaksi, hänellä oli yleensä vain etunimi.  Joukkojen komentamiseen se ei riittänyt, ja sotajoukon johtaja antoi sotamiehelle sukunimen.  Yleensä se oli ruotsinkielinen, jolla haluttiin vähän hienostella.  Kankaan suvussakin tällaisia nimiä esiintyy: Oppman, Ahlrot, Bång, Hjerpe jne.  

Kansallishengen innoittamana ruotsinkielisiä sukunimiä alettiin suomentaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella kaikissa yhteiskuntaluokissa.  Pidettiin tärkeänä, että suomalaisilla on suomalainen sukunimi.  Kirjailija Johannes Linnankoski oli mobilisoimassa vuoden 1906 suurta nimenmuutosaaltoa.  Toinen suuri aalto syntyi vuonna 1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Etunimellä on siis vanhempi historia kuin sukunimellä.  Suomen lain mukaan henkilöllä voi olla korkeintaan kolme etunimeä.  Olemme tottuneet siihen, että nimemme kirjoitetaan järjestyksessä etunimi - sukunimi.  mutta on maita, joissa on päinvastainen käytäntö.  Tällaisia maita ovat esimerkiksi Kiina ja Unkari.

Kristillisissä maissa kuten Suomessa monet perinteiset etunimet ovat peräisin Raamatusta tai pyhimysten nimistä.  Arvioidaan, että noin 40% etunimistämme on raamatullisia.  Niitä ovat m.m. Juhani, Mikael, Johannes, Matias, Valtteri, Olavi, Aleksi, Kristian, Elias, Maria, Sofia, Katariina, Johanna, Julia, Olivia ja Anna.  Monet tavalliset etunimet ovat muokkautuneet ulkomaisista nimistä:  Jaakko tulee englanninkielisistä nimistä Jacob ja Jack ja Heikki on Henrik-nimen suomenkielinen vastine jne.

Etunimissä esiintyy suuriakin vaihteluja.  Joskus esiintyy muoti-ilmiöitä, kuten tapahtui Suomessa kansallisromantiikan aikoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.  Monet ns. muinaissuomalaiset nimet tulivat käyttöön.  Yleisiä olivat m.m. Aino, Auni, Aili, Aamu, Ahti, Kalervo, Kullervo, Osmo, Seppo, Unto jne.  Tutkijat ovat huomanneet, että etunimissä esiintyy noin 100 vuoden sykli.  Eräät nimet säilyttävät suosionsa, sillä ne näyttävät kulkevan perintönä suvussa.  Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Juho ja Matti.

Yleisimmät etunimet julkaistaan nimipäiväkalenterissa.  Ehtona on, että nimeä esiintyy vähintään 500 kertaa.  Tällä hetkellä kalenterissa on 401 miesten nimeä ja 433 naisten nimeä.  Vuonna 2009 pojille annettiin yleisimmin nimiä kuten Veeti, Eetu, Onni ja Aleksi.  Tytöistä useimmat kastettiin Emmaksi, Ainoksi, Venlaksi tai Ellaksi.   Kalenteri uusitaan viiden vuoden välein ja seuraavan kerran v. 2015.  Osa nimistä jää pois ja tilalle tulee uusia.

Ajallemme on ominaista, että uusia nimiä ilmaantuu jatkuvasti, mutta ne eivät yllä kalenterin sivuille.  Lapselle halutaan ainutlaatuinen etunimi.  Joidenkin tietojen mukaan Suomessa on tällä hetkellä käytössä jopa yli 50 000 etunimeä.

Kankaan paappa ja mumma antoivat ensimmäiselle lapselleen kuninkaalliset nimet Kaarle Aleksanteri.  Aleksanteri oli suosittu nimi 1800-luvulla, sillä Aleksanteri-tsaarit, erityisesti Aleksanteri II olivat suomalaisten mieleen.  Ainoan tytön nimeksi tuli  muinaissuomalainen Aili.  Juho oli perinteikäs nimi suvussa.  Mikael, Iisakki ja Samuel ovat puolestaan raamatullisia nimiä.  Feeli (Feeliks) ja William ovat yllättäviä valintoja 1900-luvun alussa, sillä niitä on annettu Suomessa vain muutamalle tuhannelle poikalapselle.  (Lisäys 28.11.2013:  Tutkiessani Jalasjärven syntyneiden luetteloita 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa huomasin, että Feliks tai Feeli on ollut paikkakunnalla hyvin yleinen poikalapsen nimi.  Mistähän tällainen buumi on johtunut?)

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Onko ravi-ihmisiä?

Hevonen oli ennen tärkeä työjuhta maaseudulla.  Ilman hevosta töistä ei tullut oikeastaan mitään (kts. juttu ”Kunnianosoitus suomenhevoselle”).  Kun maatalous alkoi nopeasti koneellistua 1960-luvulta alkaen, hevosten määrä ja tehtävät alkoivat muuttua.  Kun enimmillään hevosia oli 1950-luvun alussa noin 410 000, niin nyt niitä on noin 76 000 (vuoden 2011 tilasto).  Niistä 20 000 oli suomenhevosia, 26 000 lämminveriravureita, 20 000 ratsuhevosia ja 10 000 ponia.

Hevosurheilusta on tullut hyvin suosittu harrastus.  Ratsutalleja on kaikkialla ja harrastajamäärät kasvavat.  Samalla tavalla raviurheilusta on tullut suomalaisten suosituimpiin kuuluva urheilulaji.  Maassamme on 43 ravirataa, joista monet järjestävät raveja kaikkina vuodenaikoina.  Ravit vetävät väkeä katsomoihin erityisesti kesällä, jonka kohokohta ovat kuninkuusravit.  Ne ovat ainutlaatuinen tapahtuma koko ravimaailmassa.  Kahden päivän aikana kisoja seuraa paikan päällä jopa 60 000 katsojaa.

Kankaan suvussakin on monia raviurheilun harrastajia ja seuraajia.  Olisi mukava saada tälle palstalle tarkempia tietoja.  Avaukseksi kerron seuraavassa kolmesta hevosesta Oulun seudulla, joiden omistajina on Kankaan suvun väkeä.  Toivottavasti tämä avaus innostaa lähettämään minulle raviaiheisia juttuja ja kuvia, jotka voin liittää  Suvun tarinoihin.

Heelmä Kangas ja Paavo Peiponen on innokkaita ravi-ihmisiä Muhoksen Päivärinteellä.  Heillä on ollut monia hevosia, jotka ovat menestyneet raviradoilla.  Tällä hetkellä heillä on kaksi  suomenhevosta, yhteisomisteinen 13-vuotias ruuna Ellan Kymppi ja 5-vuotias ruuna Kaarlo.  Ellan Kympin isä on aikoinaan hyvin menestynyt Turo ja Kaarlon isä monikertainen ravikuningas Viesker.  Kaarlo on vasta aloittamassa uraansa, kun taas Ellan Kymppi on jo pitkään ollut tuttu näky kilparadoilla.  Sillä on takanaan jo 167 kilpailua, joista 49 on päättynyt voittajaseremonioihin.

img_0237.jpg

Ellan Kymppi vauhdissa Oulun Äimärautiolla

Kolmas hevonen Oulun seudulla, jota Kankaan suku jännittää, on 4-vuotias lämminveriori Callela Longshot, tuttavallisesti Sulo.  Sulo on erikoistapaus, sillä se on Suomessa ensimmäisen suuren kimppatallin hevonen.  Pari vuotta sitten Ouluun perustettiin Tuhannen talli, joka myi 1000 osaketta, joilla pääsi Sulon osaomistajaksi.  Ostin kaksi osaketta ensimmäisellle lapsenlapselleni Aino Puhakalle, joka on nyt ylpeä hevosen osaomistaja.  Sulo aloitti kilpailemisen viime vuonna lupaavasti, sillä 12 kilpailusta tuli 4 voittoa ja 4 kakkossijaa.  Tämä vuosi on mielenkiintoinen, sillä Sulo valmistautuu Lumijoen talleilla monia kovia kisoja varten.  Vuoden lopulla Tuhannen talli lopettaa toimintansa, ja Sulo myydään.

longshot-17.jpeg

Sulo varsana

Odotan raviaiheisia juttuja lukijoilta!

Täydennys 26.9.2013:

Sulo on nyt ruuna.  Muutos rauhoitti hevosta, ja hermoilu on vähentynyt.  Sulo saavutti tärkeän tavoitteen:  Se pääsi 4-vuotisten hevosten arvostetuimpaan kilpailuun eli Derbyn finaaliin.  Siihen valikoitui 12 parasta karsintojen perusteella, ja Sulo kuntoutui juuri sopivasti.  Kisassa Sulo oli seitsemäs, mutta hieno saavutus joka tapauksessa, ja nosti tallin omistajien mielialaa.

Ainakin osittain Tuhannen tallin onnistumisen innostamana kimppatalleja on perustettu nyt monille ravipaikkakunnille.  Säännöt ovat samantapaiset, mutta lisäksi kimppatallien hevoset tulevat kilpailemaan keskenään.  Osakkeita on myyty 700 a' 100 euroa ja tallien varsat on ostettu Ypäjän hevoshuutokaupasta.  Edessä on noin kolmen vuoden jännitys, jonka jälkeen hevoset myydään.

Ouluun on ostettu 16 000 eurolla varsa, jonka nimi on Sahara Crack It, tuttavallisesti Samppa.  Sitä tulee valmentamaan Oulun seudun huippuvalmentaja ja ajomies Mauri Jaara.  Aino ja Urho Puhakka ovat varsan onnellisia osaomistajia.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Kävely hautausmaalla

Astun tutusta portista Ilmajoen hautausmaalle.  Jokakesäinen käynti täällä on minulle tärkeä matka menneeseen ja myös itseeni.  Monet muistot palaavat mieleen hautapaasien ääressä, ja samalla paikallinen vanha kulttuuri herää uudelleen eloon.  Hyvin hoidettu hautausmaa osoittaa, että Ilmajoella kunnioitetaan keskuudestamme ikiajoiksi poistuneita.

Hautausmaa on muuttunut aikojen kuluessa.  Eräs vanha perinne olisi saanut mielestäni säilyä.  Entisinä aikoina hautakiveen kirjoitettiin vainajan ammatti.  Tällaiset haudat ovat ainakin minulle todella mielenkiintoisia, ja niiden äärellä mieleen nousee monia ajatuksia.  Mitä lienee tehnyt aikoja sitten elänyt ”fabrikööri”?  Torppari-nimi kertoo, että omaiset ovat halunneet kunnioittaa raskaan elämäntyön tekijää.  Hän on tehnyt pitkiä päiviä ensin isännän pelloilla ja sitten omalla maatilkullaan yrittäen luoda jälkeläisilleen edellytyksiä parempaan elämään.

Kun pysähtyy äskettäin kuolleen tutun ihmisen haudan kohdalla, tunne on rajumpi kuin jo kauan sitten kuolleen kohdalla.  Tuo tuttu ihminen oli vielä äsken ahkerana työn touhussa, nyt kiireet ovat loppuneet.  Joutuu kysymään: Miksi?  Sinua olisi vielä tarvittu.  Ajatukset jo harmaantuneen hautakiven äärellä ovat toiset.

1345041952420_1_orig.jpg

Ilmajoen kirkko ja hautausmaa

(Valokuva: Juhani Kangas)

Omien vanhempien ja isovanhempien haudat ovat tietysti pyhiinvaellukseni tärkeimmät kohteet.  Haudat ovat lähellä toisiaan kuin toisistaan tukea etsien.  Kunnioitus näitä tuttuja ihmisiä kohtaan kasvaa oman iän karttuessa.  Heillä kaikilla on ollut oma elämän kaarensa, jota olen yrittänyt selvittää sukututkimuksenkin avulla.  Miten erilainen heidän elämäntapansa ja elinympäristönsä ovat olleetkaan verrattuna nykyhetkeen!  Elämisen vaatimukset ja elämän odotukset ovat olleet tyystin  toisenlaiset.

Nuo ihmiset ovat sanoillaan ja teoillaan vaikuttaneet meidän nuorempien ajatusmaailmaan ja arvoihin.  Äitini äidin haudan äärellä mieleeni muistuu aina hänen toiveensa koulupojalle, joka istui hänen sairasvuoteensa äärellä.  Mumma oli huomannut lehteä lukiessaan, ettei Ullavan seurakuntaan oltu saatu pappia moneen vuoteen.  Mummani esitti minulle toiveenaan, että opiskele sinä poika papiksi ja mene Ullavalle!  En ole voinut täyttää hänen toivettaan: Minusta ei tullut pappia eikä lukkariakaan!  Mutta mumman kannustus rohkaisi minua jatkamaan koulunkäyntiä.

Muiden sukulaisten hautoja tulee vastaan hautausmaan eri puolilla.  Jokaisen kohdalla mieleen palaa ihmeen paljon muistoja.  Erityisen huomioni saavat Atlantin takana elämäntyönsä tehneiden enon ja tädin haudat.  He olivat kauan sitten lähteneet länteen ”kultaa vuolemaan”, mutta kotimaa veti heitä puoleensa elämän loppupuolella.  Heitä muistelee lämmöllä, sillä sotien jälkeen heiltä saadut ”amerikanpaketit” olivat harvinaisia ilonhetkiä sodanjälkeisenä ankeana aikana.  Voi vain arvailla, miten lujassa heillekin jokainen taala oli vieraalla maalla, Keski-lännen maissipelloilla ja Kanadan erämaissa.

Yhä useammin huomaan vanhan tutun kotikylän asujan nimen hautakivessä.  Monen kanssa on aikoinaan tehty työtä rinta rinnan ja saatu oppia elämisen mallista vanhemmilta.  Erään naapuripariskunnan haudalla palautuu mieleeni se ihmeen rauhallinen ilmapiiri, joka vallitsi heidän tuvassaan.  Siellä voitiin pohtia maailman menoa kiirehtimättä minnekään.

Kouluvuodet ovat nuorelle tärkeä kasvun ja kehityksen kausi.  Koulu antaa eväät tulevalle elämänuralle.  Ei ihme, että entisten opettajien hautojen äärellä muistot tulvivat mieleen niin opettajista kuin koulutovereistakin.  Röyskön ja Lahden opettajapariskuntien haudoilla on aivan pakko pysähtyä muistelemaan.  He opettivat minulle suomea, matematiikkaa, fysiikkaa ja biologiaa.  He olivat opettajia, joilla oli arvovaltaa ja sanottavaa.  Hienoja ihmisiä!

Ilmajoen hautausmaalla on monia muistomerkkejä.  Sodissa kaatuneiden muistomerkkien lisäksi erityisen puhutteleva on nälkävuosien uhrien muistomerkki.  Viimeinen suuri nälän aika Suomessa koettiin vuosina 1866-68, jolloin väkilukumme väheni  8%:lla eli kuolleita oli noin 150 000. Ilmajoen tietojen mukaan pitäjässä kuoli 848 nälkään kahden vuoden aikana..  Vuosina 1866-67 kesä oli kuukauden myöhässä, ja hallat tekivät pahaa jälkeä syksyllä.  Tämä oli kova kokemus ja moniin uudistuksiin ryhdyttinkin, ettei tällainen katastrofi toistuisi.

Kesäinen kävely Ilmajoen hautausmaalla on lopuillaan, ja on palattava taas nykyhetkeen.  Tutut ja tuntemattomat vainajat jäävät jatkamaan viimeistä lepoaan Etelä-Pohjanmaan elämän virran,  Kyrönjoen vehmaaseen rantamaisemaan.  Muistot menneestä ajasta ja sen ihmisistä ovat vielä pitkään mielessä.  Vaikka mielessä on kaipausta ja murhettakin, käynti antaa myös voimia arjen aherrukseen.  Meidän elävien kunniatehtävä on vaalia maallisen vaelluksen päättäneiden muistoa.

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Elettiin sitä ennenkin - Oppia sodan jälkeiseltä ajalta?

Suomen kansa on joutunut historiansa aikana kärsimään vilua, nälkää ja sotia.  Suomen pohjoisesta sijainnista johtuen maataloutta on jouduttu täällä harrastamaan vaikeissa ääriolosuhteissa - halla on ollut usein vieraana.  Poliittisesti Suomi on ollut länsimaisen kulttuurin itärajan puolustaja, ja monet sodat on käyty tällä rajavyöhykkeellä.  Henkiseen ilmapiiriin on varmasti vaikuttanut myös yhteiselo lutherilaisen ja ortodoksisen uskontojen raja-alueella.  On ihmeellistä, että tänne on syntynyt maailman edistyneimpiin valtioihin kuuluva kansakunta, vaikka vielä satakunta vuotta sitten tämä äärialue oli vähän tunnettu Euroopan syrjäinen ja kehittymätön maankolkka.

Suomi on kehittynyt maatalousvaltaisesta maasta monipuoliseen osaamiseen perustuvien elinkeinojen maaksi.  Tämä kehitys on perustunut suurelta osin hyvään koulutukseen, jota jo Snellmannin ajoista alkaen on korostettu ja johon on panostettu erityisesti viime sotien jälkeen.  Suomen luonnonvarat ovat metsiä lukuunottamatta vähäiset.  Vaikka kaikki eivät olekaan päässeet täysin nauttimaan tapahtuneesta elintason noususta, ja vaikka monia asioita on vielä retuperällä, sota-ajan suomalaisesta tuntuu oudolta, että maassamme on nyt niin paljon tyytymättömyyttä ja eripuraa.  Niin paljon, että piti oikein palauttaa mieleen sota-ajan jälkeiset suuret ongelmat, ja miten Suomen silloinen kansa niistä selvisi.  Olisiko tuon ajan ratkaisuista ja uhrimielestä opittavaa nykyajassa?  Kysyn vain ja palautan mieliin, miten Suomessa elettiin sotien jälkeisinä vuosina.

Jatkosota päättyi välirauhaan syyskuussa 1944.  Suomalaisten mieltä ahdisti kuitenkin pelko.  Onko itsenäisyytemme vieläkin uhattuna?  Lapissa häädettiin vielä saksalaisia, jotka poistuivat lopullisesti maaperältämme toukokuussa 1945.  Poliittisesti maassa oli epävakaa tilanne.  Elettiin vaaran vuosia.

Suomi menetti kuolleina sodissa 90 000 kansalaistaan ja suuri osa haavottuneista jäi pysyvästi invalideiksi.  Valtavat maa-alueet, Karjala ja Petsamo joutuivat vieraan vallan omistukseen.  Porkkalan alue jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle.  Karjalasta evakkoon joutuneet 420 000 asukasta piti sijoittaa Emä-Suomeen, ja Lapin melkein täysin tuhottua asutusta piti alkaa uudelleen rakentaa.  Suurta 300 miljoonan dollarin sotakorvaussummaa piti alkaa samaan aikaan lyhentää.  Setelirahat leikattiin lainana valtiolle, mutta ne menettivät suurelta osalta arvonsa nopeassa inflaatiossa.  Pitikö nostaa kädet pystyyn?  Ei, sanottiin.  Alkoi ankara jälleenrakentamisen aika, jossa tarvittin jokaista käsiparia lapsista vanhuksiin.

kuva_00622.jpg

Metsä oli vaurauden perusta sotien jälkeenkin

Suuren perheen lapsen silmin katsottuna tilanne ei vaikuttanut kuitenkaan täysin toivottomalta.  Vähään oli totuttu ilman sotaakin.  Koska elettiin maaseudulla ja omavaraisuustaloudessa, kovin pahaa nälkää ei nähty.  Ruoka oli varmaan yksipuolista, mutta siihen tyydyttiin, mitä saatiin.  Luonnon antimet metsän marjat mukaan lukien käytettiin hyväksi, ja suurimmat puutteet korjattiin keksiliäisyydellä.  Koulun puurot syötiin mukisematta, eikä lautaselle jätetty mitään.  Koululaiset vietiin metsiin keräämään puolukoita talvea varten ja kotoa tuotiin perunasäkki koulun varastoon. Vaatteet käytettiin moneen kertaan: Äiti muokkasi vanhoista pukimista nuoremmille.

Monet kulutustavarat pantiin säännöstelyyn eli niitä saatiin vain ostokorteilla.  Samalla säännösteltiin hintoja.  Kahvin, sokerin, voin, perunan, tupakan ja monen muun tavaran kulutusta hillittiin.  Esimerkiksi   kahvia ei tuotu ulkomailta ollenkaan vuosina 1943-1947, ja se varmasti harmitti kahvinjuontiin tottunutta kansaa.  Mutta tyydyttiin erilaisiin korvikkeisiin.  Oikean kahvin tullessa myyntiin vuonna 1947 sitäkin säästettiin mm. keittämällä ns. sumppia eli kahvinporoja ei heitetty menemään, vaan niistä otettiin irti viimeisetkin kofeiinit!  Tupakkamiehet alkoivat viljellä tupakkaa - isällänikin oli pieni kessuviljelmä.  Säännöstely loppui vuonna 1954.

Sotakorvaustuotanto työllisti väkeä.  Korvaukset piti tehdä pääosin metallialan tuotteilla eikä vain metsän tuotteilla, joita Suomessa olisi ollut.  Onneksi Suomen teollisuus oli  hyvin kehittynyt jo sotaa edeltävinä vuosikymmeninä, ja laivoja, vetureita, koneita ym. tuotettiin vauhdilla Neuvostoliittoon vietäviksi. Töitä paiskittiin teollisuudessa kuutena päivänä viikossa, enimmillään 47 tuntia.  Sotakorvauksiin upposi muutamana vuotena jopa 15% valtion budjetista.  On arvioitu, että Neuvostoliiton vaatimat tavaratoimitukset olivat väkilukuun suhteutettuina suurempia kuin Saksalle Ensimmäisen maailmansodan jälkeen määrätyt korvaukset, joista suuri Saksa ei selviytynyt.  Mutta Suomen ihmetyön palkkiona voitiin työllistää suomalaisia ja suomalainen teollisuus sai lisäpotkua. Alkoi pitkä kasvun kausi, joka nosti Suomen viimeistään 1970-luvulla hyvinvointivaltioiden joukkoon.  On sanottu, että sodissa hävinnyt osapuoli on usein tulevaisuutta ajatellen voittaja.

Vaikka pula-aikaan liittyi keinotteluakin: musta pörssi ja tiskinaluskauppa kukoistivat,  koko kansa oli ahkerasti ponnisteluissa mukana.  Naapuriapu ja talkootoiminta otettiin laajasti käyttöön.  Lapsilisiä alettiin maksaa vuonna 1948, ja ne auttoivat kasvavia perheitä.  Syntyvyys olikin suuri sotien jälkeisinä vuosina - syntyivät ns. suuret ikäluokat.  Vuonna 1947 saavutettiin ennätys: Syntyi yli 108 000 uutta suomalaista (Vertailu:  Nykyään syntyy Suomessa vuosittain noin 60 000 lasta.).  Eli uskottiin tulevaisuuteen.  Siihen liittyen suomalaisten, erityisesti maaseudun perheiden suhtautuminen koulunkäyntiin muuttui myönteisemmäksi, ja lapsia pantiin entistä enemmän kansakoulun jälkeisiin jatko-opintoihin.

Kaikki tämä toiminta vaikutti tehokkaasti.  Sotia edeltänyt kulutuksen taso saavutettiin jo vuonna 1948.  Yhteiskunnallinen rauha säilyi, ja viisaalla politiikalla saavutettiin Neuvostoliiton luottamus.  Itsenäisen Suomen ei tarvinnut enää pelätä joutumista ”Tsekkoslovakian tielle”.

Kun ajatellaan sodanjälkeisen ajan henkistä ilmapiiriä, ei saa unohtaa urheilun kohottavaa merkitystä.  Ainakin me koulupojat seurasimme omien sankariemme saavutuksia, ja siinä varmaan ankeat asiat unohtuivat.  Hienot voitot Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja tulossa olleet Helsingin kisat vuonna 1952 kohottivat itsetuntoamme.  Monilla kentillä ja harjoitussaleilla vannottiin Viljo Heinon, Tapio Rautavaaran, Lenni Viitalan, Heikki Savolaisen, Heikki Hasun, Veikko Hakulisen ja monien muiden mestarien nimiin.

Raskaista ajoista huolimatta kansa jaksoi kaskuillakin, josta esimerkki tähän loppuun:

”Kun pappi oli sanonut aamenensa, käytiin pula-ajan vastavihittyjen kesken hellä vuoropuhelu:

  • Kerttu kulta, tästä lähtien sinun ilosi ovat minunkin ilojani ja sinun surusi minunkin surujani.
  • Niin Jussi.  Ja sinun kahvikuponkisi ovat minunkin kuponkejani.”

Suomalaiset selvisivät ankeista ajoista vyötä kiristämällä.  Tämä on hyvä selviytymistarina, ja antaa uskoa, että samaan kyetään vastakin.  Tarvitaan lujaa yhteistä tahtoa ja valmiutta luopua vähemmän tärkeästä.  Nykyongelmat ovat pieniä sota-aikaan ja sodanjälkeiseen aikaan verrattuna, mutta tuolloin käyttöön otetut lääkkeet voisivat olla omaan aikaamme sovellettuina tehokkaita vieläkin.  Voitaisiinko ottaa  ensiksi tarkasteluun kaikki se turha krääsä, jota ulkomailta raahataan Suomeen?  Kotimaisuus on asetettava arvoonsa ja tuettava kotimaista työtä.  Meillä osataan!  Jokainen meistä voi jättää turhanpäiväisen pienistä asioista valittamisen, kateuden ja muiden mollaamisen vähemmälle.  Näin vahvistetaan kansakunnan perustaa.

(Monilla on varmaan muistissaan sotavuosien ja sotien jälkeisten aikojen selviytymistarinoita.  Niitä olisi mielenkiintoista lisätä tämän johdannon jatkoksi.  Kirjoittele!)

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Kotiseutuni

Jokainen meistä on jostakin ”kotoosin”, niinkuin Etelä-Pohjanmaalla sanotaan. Sanotaan myös, että joka synnyinpaikkansa unohtaa, hän on kuin juureton puu.  Ennen koko elämä elettiin tavallisesti kotikylässä.  Silloin kotiseutu oli osa ihmisen jokapäiväistä arkea, eikä sitä sen kummemmin ajateltu.  Kun lähdettiin pois, joskus kauas vieraisiin maihin, kaipuu kotiin, kotikylään ja vanhoihin aikoihin voimistui, viimeistään vanhuuden koittaessa.  Sitä kuvastaa valtava innostus erityisesti sotien jälkeen perustaa kotiseutuyhdistyksiä paikkakunnille, joille oli asettunut asumaan paljon tietyltä alueelta muuttaneita.  Haluttiin tavata samoilta seuduilta tulleita, joiden kanssa saattoi puhua tuttua murretta ja muistella yhteisiä lapsuuden ajan kokemuksia.

Kotiseudun merkitystä Eino Leino on kuvannut osuvasti: ”Kotiseutu on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme.  Me emme missään saa niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä, elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä.  Ja senkin jälkeen kuin me jo olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystisen vaikutuksensa.”

Toinen, joka on osannut kuvata kotiseudun merkitystä, on pakinoitsija Aapeli.  Hänen luomansa Vilhelm Hulkko opetti oppilailleen: ”Jyvänenkin tietoa omasta rakkaasta kotiseudustamme on enemmän kuin kokonainen kultamurikka turhuuden markkinoilla hankittua tyhjänpäiväistä viisautta.”

Loistava Kairanmaan kansan kuvaaja Pentti Haanpää on kirjoittanut ”rapakon” taakse ajautuneen vanhan yksinäisen mainarin tunnoista koskettavasti: ”Niin, vanhamaa välkkyy mielessäni kauniina, se synkeä metsäinen maa, rämeet ja nevat.  Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, synkkyyttä ja epäilyksiä.  Pitäisi unohtaa.  Mutta ei voi.  Muistot synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin kaivoksessa....Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome.  Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät tuulessa puhisevat metsät, vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien vieressä....”

Kotiseutu säilyttää lumonsa, vaikka asuisimme kuinka hienoilla uusilla asuinsijoilla tahansa.  Muistan kuulleeni erään tarinan: ”Meksikkolainen tyttö oli päässyt opiskelemaan hienoon ja arvostettuun amerikkalaiseen yliopistoon ja sai asua upeissa olosuhteissa Kaliforniassa.  Kuitenkin hän kaipasi kotiin ja kertoi tovereilleen, miten kaunis hänen kotikylänsä on.  Sen voittanutta ei ole, ei edes rikkaassa Amerikassa.  Toverit ihmettelivät ja lopulta halusivat päästä näkemään tytön kotiseudun.  Siellä heitä odotti yllätys: Tytön kotikylä oli pieni aaltopeltistä tehtyjen majojen rykelmä suuren aavikon reunalla.  Jatkuva tuuli kuljetti hiekkaa ja kaktuksia kylän ainoaa tiepahasta pitkin.  Mutta tytölle tämä paikka ja maisema oli rakkain paikka maan päällä.”

Minun kotiseutuni on Etelä-Pohjanmaan keskellä.  Synnyin Ilmajoen Tuomikylässä pian talvisodan päättymisen jälkeen.  Elin siellä lapsuuteni ja kouluvuoteni vuoteen 1959 saakka.  Sen jälkeen olen olen ollut ”kulkuri” ja asettunut asumaan Pohjolan Valkeaan kaupunkiin, Ouluun.  Näin vanhalla iällä jää miettimään, mikä oikeastaan on kotiseutuni ja suhteeni siihen.  Vai onko minusta tullut ”kosmopoliitti”, maailmankansalainen?

On varmaa, että ihmisen kokemuspiirin laajetessa, kotiseudun käsite muuttuu.  Lapsuuden aikana elämäni rajoittui Tuomikylään, joka alkaa Haapalanmäeltä ja noudattaa Tuomiluoman kulkua Ilmajoen Alajoki-alueen reunaan, yhteensä noin kahdeksan kilometrin matkan.  Kylä on todellinen nauhakylä, jonka asutus on asettunut tien ja luoman varteen.  Taloja on harvakseltaan, mutta on kylässä muutama keskittymäkin: Haapalanmäki, Savustenmäki, Liikalan kylä, Niemelän kylä ja lopulta Seinäjoen rajaa vasten Ahonkylä.  Nopeasti kasvanut Ahonkylä on nykyään oikeastaan oma itsenäinen kylä. 

sukutapaaminen_275.jpg

Kotikyläni peltoaukeaa ( Valokuva: Irma Kangas )

sukutapaaminen_277.jpg

Lapsuuteni eräs tärkeä kiintopiste: Tuomikylän alakansakoulu ( Valokuva: Irma Kangas )

Pääasiallinen ”reviirini” oli kuitenkin vain osa pitkästä kylästä alkaen alakansakoulusta ja jatkuen Liikalan kylän halki yläkansakoulun paikkeille.  Siinä suppeassa alueessa maailmankuvani alkoi muodostua.  Siinä olivat minulle tärkeät ihmiset ja paikat.  Kaikki oli tuttua ja turvallista.  Matkat isovanhempien luokse Pojanluoman kylään ja  harvinaiset käynnit Seinäjoen kauppalassa laajensivat näkymää: Elämää on muuallakin.  Vaasan kaupunkikin tuli tutuksi sieltä tuotujen tavaroiden ja Vaasa-lehden ansiosta, jonka innokas lukija olin ja varhain.  Amerikanpaketit kaukana Atlantin takana asuneilta sukulaisilta kertoivat ihmisasutuksen laajuudesta.  Kansakoulu ja kirjat avarsivat osaltaan maailmankuvaa.

1319282185283_1_thumb.jpg

Tuttuja Liikalankylän maisemissa.  Huomaa heinäseipäät pellolla!

Kun siirryin vuonna 1952 Ilmajoen keskikouluun, mielenmaisemani laajeni koko Ilmajoen pitäjän alueeseen.  Minusta tuli ilmajokinen.  Sitten tuli asevelvollisuuden aika ja opiskelut Oulussa ja matkustelu Suomen eri puolilla, ja ne laajensivat ”Kotomaan koko  kuvaa”.   Opiskelu Ranskassa ja monet matkat yhä kaukaisempiin maihin pakottivat hahmottamaan Eurooppaa ja koko maailmaa.  Miten koen asiat nyt?  Onko minulla enää kotiseutua, joka vetoaisi minuun?  Miten asumiseni yli 50 vuoden ajan kaupunkiympäristössä on muokannut maalaispojan ajattelua?

Vielä muutama vuosi sitten pidin itseäni lähes kodittomana maailmankansalaisena.  Mutta oli siinä muutama tärkeä kiintopiste: Tuomikylä, Oulu, Sodankylä ja Pariisi.  Tuntui, että näihin paikkoihin olen kiintynyt ja osan sydämestäni jättänyt.  Näin varmaan tulen kokemaan jatkossakin.  Mutta toimiessani Oulunseudun eteläpohjaisten yhdistyksessä ja tavatessani yhä useammin tuttua murretta puhuvia konstailemattomia ihmisiä, kaipuu todelliseen kotiseutuuni Ilmajoelle tuntuu vahvistuvan.  En ole saanut samanlaista tuntumaa oululaisiin, niin mukavaa väkeä kuin he ovatkin, ja vaikka viihdynkin kaupungissa mainiosti.  Historialliset juureni ovat toisaalla.  Ne ovat Etelä-Pohjanmaalla.  Sukututkimus on lähentänyt minua siihen seutuun, jossa kunnioitetut esi-isäni ovat ahertaneet.

Mutta, mutta!  Haluanko palata vielä vanhoilla päivillä kotikylääni?  Tuomikylä on muuttunut monella tavalla viime vuosina.  Kylään on tullut paljon uutta väkeä, ja yhä harvemmin vastaan tulee tuttuja ihmisiä.  Vaikka monet vanhat talot ovat paikallaan, paljon on aivan uutta asutusta.  Oman kotini raunioitten ympäristössä on nyt pieni kylä.  Kylässä on aktiivista toimintaa.  Kylän luonto luomineen, peltoineen ja marjapaikkoineen ovat samat.  Muistan paikat, joissa marjoja poimittiin.  Olisi houkuttelevaa palata. Mutta kun monet perhesiteeni ja tutut ovat Oulussa, muutto jäänee haaveeksi?

Pentti Haanpään kuvaama mainari päätti kertomuksensa: ”Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa.”  Onkohan loppujen lopuksi parempi minullekin, että elän vanhojen kultaisten muistojen varassa?  Niistä olkoon esimerkkinä pieni kuvaus kotikylästäni, joka monen otoksen summana palaa usein mieleeni: 

”On alkusyksyn aamu.  Olen herännyt varhain kouluun lähtöä varten.  Istun tuvan pöydän ääressä äidin laittamaa aamiaista nauttien.  Katson itäänpäin aukenevaa kyläaukeamaa.  Aamuaurinko valaisee maisemaa.  Kotimme on mäen päällä, ja rinteessä aaltoilee valmistumassa oleva vilja.  Laaksossa eli alingossa virtaa Tuomiluoma hitaasti laskeakseen vetensä myöhemmin Kyrönjokeen.  Luomassa on monia hyviä uimapaikkoja: Myllyn lampi, Mukkalan lampi ja Vuolteen lampi, joissa monina kesäpäivinä polskuteltiin.  Luomasta nousevat rinteet olivat talvella suosittuja laskettelupaikkoja, joissa monet sukset katkottin.  Keväällä tulvan aikana temppuiltiin ja osoitettiin rohkeutta jäälauttojen kyydissä. 

Luoman takana avautuvat Pömpölön talon laajat pellot, ja kauempana näkyy Keski-Jouppilan talo peltoineen.  Kylän läpi kulkevan Tuomikyläntien ja kotimme ohi menevän Ritolantien risteyksessä on suuri Pömpölön riihi, jonka ohi pimeällä kuljettaessa piti kiihdyttää askeliaan.  Nyt siellä Pömpölön miehet näyttävät olevan valmistautumassa puintikauteen.  Äitini on menossa kissa seuranaan luoman rantaan lammashakaan lypsämään lehmiä.  Hakaa ympäröi harmaantunut panentoaita.  Isäni on vienyt maitoastiat Pömpölön riihen luona olevalle maitolavalle, josta ne pian viedään Seinäjoen meijeriin.  

Nyt isä seisoo viljapellolla tutkien tähkiä: Joko pian päästään leikkuulle?  Ritolantietä pitkin tulee Kivimäen Alfreeti hevosineen matkalla Ilmajoen suuntaan kuljettamaan pylväitä Jyllinkosken Sähkön sähkölinjoille.  Ei niin kiirettä, etteikö muutama sana vaihdeta isäni kanssa.  Tiedän, että Alfreeti palaa lauantaina raskaan työviikon jälkeen kotiin istuen kärryjensä nokalla nuokkuen, ehkä miestä väkevämpää nauttineena.  Hevonen osaa kulkea vanhasta muistista kotiin.  Mutta nyt muistelut sikseen ja kirjat ja eväät koulureppuun ja tien päälle Alfreetin perään  kirkonkylän suuntaan!”

On rauhoittavaa helliä tällaisia ikiomia muistoja kotikylästä ja sen maisemista.  Lauri Pohjanpää runoilijana sanoo saman kauniisti:

”Koti kultainen, kallis.

kun muistan sun maailmalla

mun lämmin ja hyvä on olla.

Olen rikas sun muistoissasi 

ja vailla sun muistojas köyhä.”

(Olen kirjoitellut näitä pieniä juttuja eri teemoista saadakseni lukijani kirjoittamaan omia muisteluksiaan.  Tämänkertainen aihe ”Kotiseutuni” toivottavasti innostaa tarttumaan kynään.  Kirjoittele tai lähetä valokuvia sinulle rakkaista kotiseudun maisemista!)

Takaisin alkuun

***********

Jorma ja Paavo Kangas:

Torppariperheen elämää 1800-luvulla 

Tietomme tavallisesta, nuhteettomasti eläneestä kansalaisesta Suomessa 1800-luvulla ovat yleensä hyvin vähäiset.  Seurakuntien keräämistä tiedoista voimme kuitenkin hahmotella jonkinlaisen kokonaiskuvan sekä perheiden että yksittäisten perheenjäsenten elämänvaiheista.  Etelä-Pohjanmaalla, jossa lähes koko väestö hankki elantonsa maataloudesta, ihmisten liikkuvuus oli vähäistä.  Talojen isäntäväki ja palkolliset sekä torppariperheet muodostivat asutuksen perustan.  

Otamme tarkasteluun Kankaan paapan Juho Jaakko Aleksanterinpoika Kankaan isoisän Juho Juhonpoika Heittolan vuonna 1840 perustaman perheen vaiheet aikana, jolloin yhteiskunnassa alkoi tapahtua merkitäviä muutoksia.  Alkoivatko muutoksen tuulet jo näkyä Heittolan väen kohtaloissa?  Samalla voimme testata, kuinka paljon sukututkimuksen avulla voimme saada tietoja tuosta menneestä ajasta.

Juho Juhonpoika syntyi Juho Matinpoika Riskumäen perheeseen 1.9.1800.  Perhe asui tuolloin Kurikan Luovankylässä Riskumäen torpassa.  Äiti oli Hedvig Juhontytär, os. Ahlrot.  Jo tässä vaiheessa sukututkijalle tulee ongelmia, sillä Kurikan kirkonkirjoissa syntymä on merkitty puutteelisesti, ja äidin nimenä on mainittu Susanna!  Perheessä oli Juhon lisäksi viisi muuta lasta.  Perhe muutti Jalasjärvelle Ahonkylään v. 1806 ja perusti sinne Yliahon maalle Kangasniemen uudistalon.

Isä Juho kuoli v. 1814, ja lapsienkin tuli lähteä jo varhain ansion hakuun, mikä tarkoitti yleensä piiaksi tai rengiksi lähtöä.  Perheen toiseksi nuorin Juho muutti kodistaan jo 17-vuotiaana, kun hän sai rengin pestin Ilmajoen Nahkaluoman taloon.  Tällöin hänen lisänimekseen merkittiin Saranpää.  Tämä pesti jäi lyhyeksi ja Juho palasi Kangasniemeen jo vuoden 1818 lopulla.  Vuonna 1821 alkoi renkimiehen taival Kurikassa, kun Juho meni ensiksi Ala-Saaren talon leipiin.  Vuosina 1828-32 työt jatkuivat Yli-Luovan talossa.  Ilmeisesti Juho oli vielä lyhyen ajan Ala-Kaukolan renkinä, koska hänen muuttaessaan takaisin Jalasjärvellle 3.10.1833 muuttoilmoituksessa mainitaan ”Ala-Kaukolan renki Juho Juhonpoika Kaukola”.

sukutapaaminen_222.jpg

Kangasniementie Jalasjärvellä on muistona Juho Juhonpojan

kotitanhuvilta (Valokuva: Juhani Kangas)

Juho ei enää palannut Kangasniemeen, vaan Valkaman talon Kannoston torppaan Jalasjärven Luopajärven kylään..  Sen emäntänä oli Juhon sisar Liisa, s. v. 1797.  Kannostossa asui myös sisarusten äiti Hedvig, joka kuoli v. 1838.  Kaikki tämä osoittaa, että perhesiteet ovat olleet lujat, ja vanhemmista pidettiin huolta.

Näihin aikoihin eli v. 1837 Jalasjärvelle saapui Vähäkyröstä Helena Jaakontytär Bång.  Hän oli syntynyt Jurvassa 30.12.1814 sotilas Jaakko Bångin perheeseen.  Äiti oli Kaisa Eliaantytär, s. 2.11.1783.  Perhe oli suuri, sillä siinä oli seitsemän lasta.  Myös täältä oli lähdettävä leivän perään, ja Helena muutti Laihialle vuoden 1834 lopulla.  Sieltä matka jatkui Vähäkyröön vuoden 1835 lopulla ja sieltä edelleen Jalasjärvelle Petäyksen talon piiaksi.

Petäyksen ja Valkaman talojen välinen etäisyys on vain muutamia kilometrejä.  Ei olekaan ihme, että Juho ja Helena löysivät toisensa.  Heidät vihittiin 19.1.1840.  Pian syntyi ensimmäinen lapsi, Hedvig.  Nuoripari muutti Helenan kotitorppaan Hakkoon Jurvaan kesän 1840 alussa (Hakko on ollut Miettylän kylässä, joka on kuulunut oikeastaan Laihiaan.).  Tämän muuton yhteydessä tapahtui muuttotietojen kirjaajalle Jurvassa virhe, sillä hän merkitsi Juhon syntymäajaksi 1.9.1809!  Tämä virhe toistuu sittemmin kaikissa Juhoa koskevissa tiedoissa.

Perhe kasvoi Jurvassa: Juho Henrik syntyi 10.1.1842, Maija 25.10.1844, Aleksanteri (Kankaan paapan isä) 18.8.1846 ja Herman 15.9.1848.  Jostakin syystä perhe muutti vuonna 1850 Kurikkaan Rita-Luovan talon Heittolan torppaan.

Perhe kasvoi edelleen Kurikassa:  Anna Liisa syntyi 3.1.1851 ja Mikael 25.9.1853.  Mikael syntyi isänsä kuoleman jälkeen, sillä Juho kuoli 9.8.1853 keuhkotautiin.

Perheen hoito jäi nyt Helenan hartioille.  Heittolan torpassa asuttiin ainakin vuoteen 1862 saakka, vaikka osa lapsista oli lähtenyt jo maailmalle ja Helenankin kohdalla on maininta: ”Asuu Jalasjärvellä”.  On mahdollista, että hän on muuttanut asumaan Hedvig-tyttären luokse Jalasjärvelle.  Helenan nimi on Rita-Luovan rippikirjoissa vielä vuosina 1865-71, mutta siellä on myös maininta: ”Saatujen tietojen mukaan kuollut Helsingissä 16.5.1868”.

Mksi Helena on muuttanut Helsinkiin?  Kuten tiedetään, vuodet 1866-68 olivat ankaria nälkävuosia.  Nämä vaikeat ajat koskettivat yllättäen erityisen pahasti Etelä-Pohjanmaan kansaa.  Alueen asukkaita vaelsi joukoittain etelään Hämeenmetsän läpi kerjäläisinä, joista esimerkiksi kirjailija F.E. Sillanpää kertoo romaanissaan Hurskas kurjuus.  Kurikastakin muutti paljon ihmisiä Helsinkiin 1860-luvulla.  Oliko Helena joutunut samaan kiertolaisen elämään?  Toisaalta Helenan tytär Maija Kaisa, s. v. 1844 on merkitty muuttaneeksi Helsinkiin v. 1863.  Helenalla oli siten paikka Helsingissä odottamassa.

Kun isä-Juho kuoli v. 1853, lasten oli lähdettävä jo nuorena ansiotyöhön.  Hedvig oli aluksi Keski-Koiviston piikana kunnes muutti Jalasjärvelle v. 1857.  Hän on asunut myöhemmin Lintula-nimellä mm. Komsissa.  Hedvigin veli Juho muutti pois Kurikasta myös v. 1857 Virroille.  Hänen jälkeläisiään asuu Hämeessä.  Toinen veli, Aleksanteri  oli renkinä useassa talossa: Mänty, Rinta-Laulaja, Latva-Krekola, Koivula ja Ala-Säntti, ennenkuin hänestä tuli Ala-Säntin Kiimamäen torppari v. 1872.  Siellä syntyi v. 1875 Kankaan paappa, Juho Jaakko Aleksanterinpoika.

Maija Kaisa muutti Jalasjärvelle v. 1860 Taivalmaan piiaksi, josta palasi Kurikkaan Rinta-Homin ja Ala-Oppaan piiaksi.  V. 1863 hän on lähtenyt Helsinkiin.  Nuorempi sisko Anna-Liisa päätyi myös Helsinkiin v. 1876 oltuaan sitä ennen useassa talossa piikana Kurikassa, Jalasjärvellä ja Virroilla.

V. 1848 syntynyt Herman kuoli v. 1857.  Heittolan perheen nuorin, Mikael sai hoitopaikan Ala-Säntistä, josta siirtyi Skytän talon rengiksi.  Hän muutti myös Helsinkiin v. 1875.

Torppari Juho Heittolan perheen vaelluksessa nähdään paljon sellaista, mikä lienee ollut tuolloin varsin tavallista.  Vaikka monia uudistuksia oli jo aikaansaatu, tavallisen kansalaisen arkea koskettavat uudistukset olivat vasta tulollaan nurkan takana.  Lasten koulunkäyntiin ei ollut käytännössä mahdollisuuksia, mikä näkyy siinä, että lapset valitsivat isänsä ja äitinsä valitseman tien: hakeuduttiin lähialueen talojen piioiksi ja rengeiksi.  Toisaalta tässä on nähtävissä rohkeutta ja vastuun ottamista omasta elämästään.  Jo 15-16 vuoden iässä jätettiin turvallinen koti ja lähdettiin tuntematonta kohti.  Rohkeus kasvoi, ja kolme sisarusta lähti lopulta maan pääkaupunkiin.  Tämä kuvastaa eteläpohjalaisten yleistä asennetta, mikä näkyy vuosisadan loppupuolella voimakkaana muuttoliikkeenä Amerikkaan.  Heikki Ylikankaan mukaan muualla ei syntynyt vastaavaa henkistä ilmapiiriä, jota tällainen kansanliike tarvitsi.

Renkejä ja piikoja on joskus vähätelty, mutta he olivat esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan viljanviljelyalueen tärkein työvoima.  He olivat aikansa nuorisoa, nuoria ja voimakkaita työntekijöitä.  Heidät palkattiin yleensä vuodeksi  pyhäinpäivästä pyhäinpäivään, jonka jälkeen tavallisesti vaihdettiin taloa.  Rengit ja piiat laskettiin perheeseen kuuluviksi, mutta heille maksettiin palkkaa ja muita etuja sopimuksilla, jotka muotoutuivat paikkakunnan tapojen mukaan.  Isännät saattoivat kurittaa palkollisiaan kuin omia lapsiaan, mutta heidän odotettiin myös pitävän huolta rengeistään ja piioistaan näiden sairastuessa. Taloissa saattoi olla runsaasti renkejä ja piikoja, sillä työvoimaa tarvittiin, ja sitä oli tarjolla.  Lain mukaan nimittäin kaikkien veroa maksamattomien piti hakeutua jonkin veroamaksavan palvelukseen.  Renki ja piika löysivät usein toisensa, ja sitten yleensä siirryttiin torppareiksi.  Palvelukausi taloissa oli siten tärkeä välivaihe nuorten elämässä.  

Vaikka Heittolan perheestä ei ole käytettävissä erillisiä kirjallisia dokumentteja, niin yllättävän hyvin perheen vaiheita voi seurata seurakuntien pitämien historia- ja rippikirjojen avulla.  Eri tietoja on kuitenkin yhdisteltävä välttääkseen virhetulkinnat.  Heittolan perheen myöhempien vaiheiden tutkimuksessa mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suku on jatkunut Etelä-Suomessa Hämeessä ja Helsingin seudulla.  Sukututkimukseen liittyvänä erikoisuuteena Etelä-Pohjanmaalla voidaan mainita, että tulkinnoissa ongelmia aiheuttaa joskus ns. lisänimen eli sukunimen vaihtuvuus.  Renki sai aina lisänimekseen talon nimen, ja niinpä Juho Juhonpoika Heittolalla on asiakirjoissa monta sukunimeä: Riskumäki, Kangasniemi, Saranpää, Ala-Saari, Yli-Luopa, Kaukola, Kannosto, Hakko ja Heittola!

Takaisin alkuun

********

Jorma Kangas:

Hyvä kirja Suomen historiasta

Arvoisa kirjan ja historian ystävä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut vuonna 2012 hienon Suomen historiaa käsittelevän teoksen ”Suomen historia - Maa ja kansa kautta aikojen”.  Sen on kirjoittanut Suomen historian professori Pentti Virrankoski.  Kirja on kirjoitettu mukaansa tempaisevalla tavalla ja värikkäästi.  Kirjaa mainostetaan ”joka kodin perusteokseksi”, ja sellaisena pidän sitä itsekin heti ensimmäisen lukukerran jälkeen.

978-952-222-377-7.jpg

Suomalaiset ovat lukijakansaa.  Kirja on meille tärkeä.  Se on viihdyttävä ajanviete ja laajentaa mielen maisemaamme.  Suomen kansaa kuvanneet kirjat 1800-luvulla vahvistivat kansallista itsetuntoa, ja osoittivat, että suomen kieli sopii kirjallisuuden kieleksi.    Hyvä kirja antaa virikkeitä elämäämme ja panee pohtimaan sellaisia asioita, joita muuten ei huomaisikaan.  Kaikki kirjat, mutta erityisesti tietokirjat antavat arvokkaita tietoja jokapäiväiseen elämäämme ja muodostaaksemme kuvaa maailmasta, jossa elämme.  Kirja on osa elämäämme.  Sitä kuvastaa kirjastojen laaja käyttö:  Vuosittain suomalainen lainaa keskimäärin 18 kirjaa eli kotiin kannetaan noin 100 miljoonaa kirjaa vuosittain!  Onkohan maailmanennätys?

Vaikka kirjoja on tehty jo pitkään, kaiken kansan kirjallisuus on verrattain uusi asia.  Suomenkielistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä varsinaisesti vasta 1800-luvun loppupuolella, sillä aikaisempi kirjallisuus oli lähinnä uskonnollista kirjallisuutta: raamattu, katekismus ja virsikirja.  Kirjat olivat kalliita, ja lukutaitokin alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopulla.

Muutamia kirjallisuushistoriamme tärkeitä vaiheita:

  • V. 1543:  Mikael Agricola julkaisee 1. suomenkielisen kirjan, ”ABC-kirian”.
  • V. 1642:  Suomenkielinen Raamattu julkaistaan.
  • V. 1775:  Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti ”Suomalaiset Tietosanomat” alkaa ilmestyä.
  • V. 1794:  Ensimmäinen julkinen kirjasto avataan Vaasassa.
  • V. 1835:  Elias Lönnrot julkaisee Kalevalan.
  • V. 1848:  Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” (1. osa) julkaistaan.
  • V. 1870:  Aleksis Kiven pääteos ”Seitsemän veljestä” julkaistaan - ensimmäisen merkittävä suomenkielinen romaani.
  • V. 1875:  Sakari Topeliuksen ”Maamme kirja” julkaistaan.
  • V. 1903:  Eino Leinon runokokoelma ”Helkavirsiä” ilmestyy.
  • V. 1919:  Frans Emil Sillanpään voimakas suomalaisen yhteiskunnan kuvaus ”Hurskas kurjuus” julkaistaan - käännetty noin 20 kielelle.
  • V. 1939:  Frans Emil Sillanpää saa kirjallisuuden Nobel-palkinnon.
  • V. 1945:  Mika Waltari julkaisee ”Sinuhen”, josta tuli suuri menestys myös ulkomailla.
  • V. 1954:  Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas” julkaistaan.

Vaikka pidämme suuressa arvossa kirjailijoidemme teoksia, ja vaikka monet niistä on julkaistu vierailla kielillä, maailmankirjallisuudessa niitä ei kovin paljon ole esillä.  Selailin esimerkiksi (suppeahkoa) historiakirjaa ”Kirjallisuus kautta aikojen”, eikä siinä mainittu yhtään suomalaista kirjailijaa.  Mutta älkäämme masentuko!

Historialliset tapahtumat ja kansojen sekä yksityisten ihmisten historiat ovat monien kirjojen aihepiireinä.  Suomen historiasta on kirjoitettu monia teoksia, ja se on koulun tärkeimpiä oppiaineita.  Jokainen koululainen muistaa joko ilolla tai katkeruudella vuosilukujen ja sotien syiden ja seurauksien pänttäämisen.  Koska oman maan historian tuntemusta voidaan pitää melkein kansallisvelvollisuutena, olisi tärkeää, että opetus ja oppikirjat olisivat houkuttelevia ja innostavia saadakseen oppilaat jopa etsimään lisää tietoa Suomen historiasta.  Mielestäni Virrankosken kirja on tässä mielessä verraton koko kansan oppikirja.

Pentti Virrankoski kuvaa lähestymistapaansa seuraavasti: "Tunnustan kirjoittavani Suomen historiaa kansallisesta näkökulmasta.  Vanhoissa kulttuurimaissa oman kansan ja sen henkisen perinteen arvo on itsestään selvä, ja vaikka Suomea ei voitane lukea niihin, meilläkin on lupa arvostaa omaa kansaamme ja sen kulttuuria.  Se ei estä pitämästä muita kansoja arvossa, pikemmin päinvastoin.  Varsinainen poliittinen nationalismi on eri asia."  Mielestäni tämä näkökulma tekee kirjasta läheisen suomalaiselle lukijalle ja lisää kirjan viehätystä.

Sukututkimuksesta kiinnostuneena minua ilahdutti se, että Virrankoski käsittelee varsin perusteellisesti Suomen autonomian aikaa vuodesta 1808 vuoteen 1917.  Noin kolmasosa kirjasta käsittelee tätä aikakautta.  Tämä kuvastanee kirjoittajan käsitystä, että suomalainen yhteiskunta kehittyi tuolloin pitkin askelin - voidaan sanoa, että kansakunta ja sen kieli löytyivät.  Virrankoski määritteleekin Suomen sinä alueena, joka syntyi Haminan rauhassa v. 1808, ja johon ns.vanha Suomi eli Karjalan alueet liitettiin vuonna 1811.  Sukututkimuksen kannalta 1800-luku on monin tavoin kiinnostava, ei yksin sen takia, että siitä ajasta on tutkimuksen käytössä paljon tietoa.  

Virrankoski kertoo esimerkiksi, miten Suomen kansa kunnioitti Venäjän keisareita siihen asti, kunnes alkoivat ns. sortoajat Helmikuun manifestin jälkeisinä vuosina 1900-luvun alussa.  Virrankoski kirjoittaa: ” Täällä (Suomessa) alkoi nyt syntyä suoranaista vihaa ja halveksuntaa kaikkea venäläistä kohtaan, mikä oli ollut siihen asti harvinaista. ”  Alkoi uudelleen voimakas ”ryssäviha”, jota oli tunnettu jo menneisyydessäkin esimerkiksi Ison vihan ja Pikkuvihan aikoihin 1700-luvulla.

Ymmärtääksemme esivanhempiemme elämää ja toimia meidän on hyvä tutustua siihen historialliseen taustaan, jossa he ovat eläneet.  Virrankosken kirja avaa monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia tässä mielessä.  Tuntemalla esi-isiemme selviytymistarinat vaikeina aikoina voimme arvioida oman aikamme ongelmien suuruutta ja ratkaisumalleja.   

Suomen maa, Suomen kansa, sen kieli, kulttuuri ja historia ovat kaikki omaleimaisia.  Maamme syrjäinen sijainti on sallinut suomalaisuuden kehittyä omia latujaan, ja olemme oppineet luottamaan itseemme.  Toisaalta pienuutemme on kasvattanut meitä sopivan kokoiseen nöyryyteen.  Historiankirjoitus auttaa meitä ymmärtämään kehityskulkuamme:  Miksi meistä tuli tällainen kansa?  Jokainen historian kirjoittaja tarkastelee kysymystä omista lähtökohdistaan, ja siksi kannattaa tutustua monipuolisesti alan kirjallisuuteen.  Pentti Virrankosken teos on uusimpia Suomen historiaa käsittelevistä kirjoista, ja se tarjoaa nautinnollisia lukuhetkiä.

Kirjan yleisilmettä ja persoonalisuutta kuvaavat hyvin Virrankosken loppusanat Epilogissa: "Kirjan valmistuessa tulevaisuuden näkymät askarruttavat monestakin syystä hieman huolestuneen kirjoittajan mieltä, mutta tulevista vuosista kirjoittavat aikanaan uusiin sukupolviin kuuluvat historiantutkijat.  Minun on puolestani tullut aika lausua jäähyväiset kunnioitetuille lukijoilleni, joiden kanssa olen hengessä keskustellut koko ajan kirjaa tehdessäni.  Kiitän teitä jokaista kiinnostuksesta kotimaan historiaan ja lausun niin kuin esivanhemmat jo katolisena aikana: "Jääkää hyvästi Herran haltuun!"

Takaisin alkuun

**********

Jorma Kangas:

Kirjeen sulle kirjoitan...

Milloin olet viimeksi kirjoittanut kirjeen tutulle tai tuntemattomalle?  Lienee niin, että useimmat meistä ovat jo melkein unohtaneet tämän ikivanhan ja hienon tavan muistaa läheisiään.  Tilalle ovat tulleet uudet viestinnän tavat tietoverkkojen kautta.  Monet lähettävät tekstiviestejä päivittäin, ja vilkas keskustelu käy sosiaalisessa mediassa.  Vaikka ne  ovat nopeampia ja tehokkaampia tapoja kuin vanha kirjeenvaihto, voidaan kysyä, onko samalla menetetty jotain tärkeää kulttuuristamme?  Tietokoneen syövereissä olevat tekstit saattavat hävitä, kun taas kirjepaperille persoonallisella käsialalla kirjoitettu viesti jää saajalleen ikuiseksi aarteeksi.

Kirjeitä on lähetetty vuosituhansien ajan.  Kuriirien kuljettamat viestit olivat tärkeitä erityisesti politiikan ja kaupan aloilla.  Raamatusta muistamme Paavalin kirjeet kristillisille seurakunnille.  Niissä annettiin lähinnä ohjeita uusien seurakuntien hallinnon järjestämiseksi.  Mutta jälkipolville on jäänyt myös henkilökohtaisia kirjeenvaihtoja, joissa on kerrottu myös tavallisten ihmisten elämästä ja arjesta.  Tällaiset kirjeet ovat kultaakin arvokkaampia sukututkijoille.  Kuuluisat Urho Kekkosen ”myllykirjeet” ovat kiinnostavia politiikan tutkijoille.  Monien merkittävien vaikuttajien kirjekokoelmia on arkistoituna kirjastoissa.

Kun vielä 1900-luvun alkupuolella luku- ja kirjoitustaito olivat vain pienen kansanosan hallinnassa, kirjeet olivat harvinaisia rahvaan piirissä.  Esimerkiksi Kankaan mumma ei tiettävästi osannut kirjoittaa, mutta paappa oli hankkinut sen taidon.  Mumma ei ole kuitenkaan huonossa seurassa, sillä mm. kuuluisa saarnamies Paavo Ruotsalainen joutui sanelemaan kirjeensä kirjoitustaitoiselle avustajalle!

Kun kirjeet olivat vielä harvinaisia, ne sisälsivät yleensä kaikkia kiinnostavia asioita.  Ne olivat yhteistä omaisuutta.  Oulun yliopiston tutkija Erkki Urpilainen on perehtynyt kirjeen historiaan ja tuo esille mielenkiintoisia havaintoja.  Kirjeitä, salaisiakin luettiin ääneen koko perheelle ja kuulijakunnalle.  Erityisesti siirtolaiset Amerikassa  odottivat tietoja Suomesta, mutta luku- ja kirjoitustaidon puuttuessa joku osaava hoiti tovereittensakin kirjeenvaihdon.   Suomalaisen Arjen historiassa (Weilin-Göös, 2007) kerrotaan tyypillinen tapaus:  Kalle Saha oli työporukassa Pennsylvaniassa 1870-luvulla, ja hän kertoo roolistaan: ” Siinä oli karkioita rautatien työmiehiä, oli juomareita jos vain palkka riitti, oli perheellisiä, jotka oli jättänny lapset kotimaahan.  Ne ikävöivät eikä moni osannut kirjoittaa.  Kirjeet, jotka tuli oli niin huonua ettei niistä saanut selvää.  Miehet päättivät, että kaikki kirjeet pitää Sahan lukia.  Minä toolilla seisoin ja miehet kuuntelivat, olin silloin olevinani mies.”

1900-luvulla tuli vähitellen käyttöön kirjesalaisuus.  Joissakin maissa ja tilanteissa sensuuri on valvonut, mitä on saanut kirjoittaa.  Esimerkiksi sotilaille annettiin ohjeet, mistä asioista ei saanut kirjoittaa kotirintamalle.   On mielenkiintoista, että nykyisessä sosiaalisessa mediassa on palattu avoimeen käytäntöön.

Kirjeellä on ollut yleensä tietty rakenne.  Kirje alkoi enemmän tai vähemmän juhlavasti: ”Raka äiti”, ”Hyvä veli”, ”Sisar verraton”, ”Arvoisa tyttäreni”, jne.  Oma äitini aloitti aina kirjeensä minulle hyvin kodikkaasti ja lämpimästi: ”Jorma pojalleni”.  Urpilainen kirjoittaa: ”Muoto oli hyvin tärkeä.  Aluksi esitettiin kiitokset edellisestä viestistä ja toivotettiin terveyttä, sitten mentiin itse asiaan.  Lopussa oli yleensä vielä jokin pyyntö ja kuuliaisuuden toivotukset tyyliin ”sinun tottelevainen lapsesi” tai ”nöyrin ystäväsi”. Tämä tapa on ollut käytössä jo antiikin ajoilta.”  Aleksis Kivi päätti kirjeensä usein sanoihin: ”Voi hyvin!”.  Paavo Ruotsalaisen kirjeet päättyivät usein sanoihin ”Jää hyvästi”.  Joskus kirjeen lopussa lukee ”Tuus”.  Se on latinaa ja tarkoittaa ”Sinun”.  Sillä halutaan vakuuttaa, että kaikki kirjoitettu on totta ja vilpitöntä.  Mm. Urho Kekkonen päätti monet kirjeensä näin.

Postikortti on ollut pitkään suosittu tapa muistaa läheisiä erityisesti matkoilta ja juhlapäivinä.  1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella valokuvista tehdyt kopiot olivat usein korttien aiheina.  Postikortit sopivat kirjettä paremmin nykyajan kiireiselle ihmiselle, ja ne ovat säilyttäneet asemansa, vaikka niidenkin määrät ovat laskeneet  Esimerkiksi joulun aikaan suomalaiset lähettävät miljoonia joulukortteja.

Käsin kirjoitetut kirjeet ja postikortit ovat ainutlaatuisia dokumentteja menneestä ajasta. Ne kuvastavat tavallisen ihmisen tuntoja ja mielipiteitä eletyssä hetkessä.  Ne ovat sukututkimuksen kannalta erityisen arvokkaita, sillä muuten tavallisista ihmisistä on jäänyt jäljelle kovin vähän tietoa.  

Etsin omista kätköistäni vanhoja kirjeitä, mutta aika huonoin tuloksin.  Vanhin kirje on vuodelta 1936.  Sen on kirjoittanut äitini isä eli isoisäni Juho Liikala Ellen-tyttärelleen Kanadaan.  Kirje on koskettava siksi, että tämä isoisäni kuoli vuonna 1937, enkä koskaan häntä tavannut, koska olen syntynyt vuonna 1940.  Isoisä kertoo kirjeessään perheen ja talon asioista,  erityisen paljon pojistaan.  Hän kertoo tekevänsä parhaillaan Ahti-pojan kanssa koulutehtäviä, joihin kuului paperisen lentokoneen rakentaminen.  Martti-poika saa kehuja hyvistä hiihtomenestyksistä.  Isoisäni on ilmeisesti ollut huumormiehiä, sillä hän kirjoittaa: ”Kun minä oikein rikastun ja lentokoneet tulevat varmoiksi kulkuvälineiksi, niin minä lähren teitä sinne tervehtimään.  Mutta älkää peljästykö, kun kone laskee pihallenne!”

Toinen vanha kirje kätköissäni on kirjoitettu myös Ellen-tädilleni Kanadaan.  Sen on kirjoittanut isoäitini Sanna Liikala, Juho Liikalan puoliso, meille lapsille Kannooston mumma.  Kirjeessä ei ole päivämäärää, mutta sisällön perusteella se on kirjoitettu pian Juhon kuoleman jälkeen.  Mumma oli jäänyt yksin Kannostoa hoitamaan, ja hän tuo esille sydäntä särkevällä tavalla suuren surunsa ja epäonnisen kohtalonsa.  Mutta eteläpohjalaisen naisen sisulla hän ilmoittaa: ”Toivon, että vielä jaksaasin nuoren poikaan tähren.”  Kirjeestä käy myös ilmi, miten tärkeitä amerikanpaketit ja rahalähetykset ovat olleet koti-Suomeen jääneille sukulaisille.  Mutta myös Kanadaan muuttaneita muistettiin: Mumma kertoo kirjeessään, että Nyyrikki-lukemisto on tulossa Ellenille luettavaksi!  Kannooston mumma jaksoi vielä pitkään hoitaa taloaan poikiensa kanssa, sillä hän kuoli vuonna 1963.

Kirjeen kirjoittaminen on edistänyt kirjoitustaitoa ja parantanut myös käsialaa.  Esimerkiksi mainitsemani kirjeet ovat kirjoitettu kauniilla ja hyvin luettavalla käsialalla.  Myöhemmiltä ajoilta muistan Eili-serkun suorastaan taiteelliset kirjeet ja kortit.  On pelättävissä, että nykyaikainen työskentely tietokoneiden ja älypuhelinten varassa vaarantaa henkilökohtaisen käsialan kehittymisen.  Saammeko tulevaisuudessa tottua persoonattomin tikkukirjaimin kirjoitettuihin kirjeisiin?

Kirjoitin tämän jutun haastaakseni kaikki penkomaan piirongin laatikoista vanhoja kirjeitä.  Jos sieltä löytyy jotakin mielenkiintoista, kirjoittele näille kotisivuille kirjoittajaa ja kirjeen saajaa kunnioittaen.

Takaisin alkuun

********

Anna Tellervo Laitamäki os. Kangas 90 vuotta

anna_kangas_laitamaki.jpganna_laitamaki.jpg

Vuodelta 1984 olevassa Ilmajoki-lehdessä on Annan äidin Elma Kankaan äitienpäivähaastattelu, jossa Elma kertoo omalta äidiltään oppineensa sanonnan: ”Tyytyväisyys on suurin onni maan päällä”. Myös Anna kertoo tyytyväisen elämänasenteen olleen osa hänen elämänpolkuaan. Kertomansa mukaan hän on saanut elää hyväkuntoisena ja välttynyt pahemmilta sairauksilta. Elämä on kulkenut rauhallisissa uomissaan ensin lapsuuskodissa Pojanluoman Sudenkylässä ja myöhemmin oman perheen kodissa Saunamäenkylässä.

Istuimme eräänä helteisenä heinäkuun iltana Annan kotona muistelemassa menneitä aikoja. Tuvan viileydessä kahvikupposen ja pöydän runsaiden antimien äärellä oli rentouttavaa tehdä aikamatka Annan lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Annan kanssa keskustelemassa oli Annan nuorin veli Paavo ja asioita ylöskirjaamassa Paavon tytär Satu.

Anna Tellervo syntyi 4.8.1924 Sudenkylässä Kaarle (Kalle) ja Elma (os. Laitila) Kankaan esikoisena. Perheeseen syntyi kaikkiaan 12 lasta, joista 4 tyttöä ja 8 poikaa. Vanhimpana lapsena Annalle annettiin jo varhain vastuuta pienempien sisarustensa hoidosta muiden kotitöiden ohella. Kun kodin omilta töiltä ehdittiin, Anna ja muut serkusparven vanhimmat lapset olivat usein isovanhempien hupulaisina auttelemassa, milloin naurismaalla, milloin lyhteitä sitomassa. Koulun kesäloma-ajatkin olivat hyvin työntäyteisiä. Erityisesti Annan mieleen ovat jääneet askareet, joita yhdessä Toini-serkun kanssa toimitettiin. Kuten Anna asian ilmaisi: ”Toinin kans me palio rehattihin!”

Eräänkin kerran Anna ja kaksi vuotta vanhempi Toini olivat olleet yhdessä Juho-paapan kanssa Majanevalla ns. Väärän pellon osalla leikkuutöissä. Paappa oli leikannut kauraa kahden hevosen vetämällä niittukoneella. Toini ja Anna sitoivat lyhteitä sitä mukaa, kun paappa sai eloa kumoon. Paappa oli ollut aika heikossa kunnossa, sillä hän oli aina välillä paiskannut maata heinikkoon, kun tytöt olivat tehneet omaa osuuttaan. Anna muisteli, että tuolloin elettiin sota-aikaa ja kaikkien kotirintamalle jääneiden, niin naisten, lasten kuin vanhustenkin, piti omalta osaltaan osallistua talon töihin. Muun muassa Annan Jussi- veli puhui usein siitä, kuinka paljon hänkin sota-aikana nuorena miehenä teki töitä paapan ohjaamana hevosten kanssa ja oppi siinä monia hyödyllisiä hevostaitoja.

Anna muistelee Toini-serkun ahkeroimista hymy silmissään. Muistissa on muun muassa päivä, jolloin Toini oli ollut kalkitsemassa liituvellillä mumman ja paapan navetan sisäseiniä. Toini oli tokaissut häntä tapaamaan tulleelle serkulleen: ”Mä oon paree maalaamahan ku äijä!” Siitäkös sanomisesta oli riemua serkuksilla riittänyt. Paavo puolestaan muisteli, että tuo sanonta on peräisin Lehti-Arvilta ja se jatkuu toteamuksella: ”Äijä jättää friipäitä (maalaamattomia paikkoja)”.

Anna muistaa Maria-mumman ankarampana ja totisempana kuin Juho-paapan. Annan ollessa 15-vuotias Maria-mumma oli 66-vuotias ja Juho-paappa 64-vuotias. Paappaa Anna kuvailee lupsakaksi. Erityisesti hän muistaa paapan iloisen ja hyväntuulisen olemuksen siitä kerrasta, jolloin hän, Toini, paappa, Samppa, Heikki ja mumman serkun mies Ahon Etvi (Edvin) olivat Alajoella heinätöissä. Miesten hauskanpito huumoripitoisine juttuineen jäi mukana olleiden nuorten tyttöjen mieleen. Paappa piti huolta myös taloudenhoitoon liittyvistä asioista. Koska Kankaalla oli paljon miesväkeä, oli paappa yhdenkin kerran ostanut kiertävältä kulkukauppiaalta Vasellilta flanellikangaspakan, jonka hän oli vienyt Elma-miniälle ommeltavaksi miesten vaatteiksi.

Vaikka Anna ei kovinkaan usein ollut mukana Alajoella töissä, on hänellä sieltä kuitenkin monia muitakin muistoja. Muistiin on jäänyt päivä, jolloin hän oli palaamassa kävellen Toinin kanssa heinätöistä Alajoelta. Kotimatkalla parivaljakon yllätti kova ukkosmyrsky ja rinnan mettällä alkoivat salamat räiskyä. Tytöt pääsivät säikähtäneinä perille kotikylään ja sen päälle uni maittoi mumman ja paapan tuvan sängyssä. Erään kerran Anna muistaa olleensa Alajoella lypsämässä lehmiä Toinin tuuraajana, kun tämä oli saanut kutsun häihin, eikä ehtinyt hoitaa omaa lypsyvuoroaan. Lehmät saatiin lypsetyksi varamiehityksellä ja lypsetyt maidot vietiin lopuksi Lähtelän meijeriin. Erikoisena tapauksena on Annalle jäänyt mieleen myös se, kun hän oli Alajoella laittamassa heiniä latoon erään venäläisen sotavangin kanssa, joka oli sijoitettuna Ahon Etvin luo. Alajoen peltoalue oli Kankaan paapan ja Etvin yhteisomistuksessa ja siellä oli kaksiosainen lato. Etvi toi vuorotellen heinäkuorman kummankin ladon ovelle ja sitten nämä heinämiehet pistelivät ripeästi lehmille talveksi tarkoitetut heinät säältä suojaan.

Annalla on paljon muistoja myös toisista isovanhemmistaan eli Elma-äidin vanhemmista Jaakko ja Anna Laitilasta. Heidänkin luonaan pikku-Anna kävi avittelemassa taloustöissä joskus koulusta päin kulkien ja joskus ihan pidemmän aikaakin viipyen. Usein Anna teki mummalle ja paapalle suursiivouksen ja pesi myös pyykkiä Martta-tädin köökissä. ”Siitä hyvästä” hän saikin Jaakko-paapaltaan oheisessa kuvassa olevan hopeoidun pikku-maljan, jossa Anna vieläkin säilyttää tärkeitä tavaroitaan.

anna_ja_malja.jpg

Kesäisin mumman ja paapan luona oli myös muita sukulaisia. Mieluisana on jäänyt mieleen Mikki-enon ja Anni-tädin kiitokset tehdyistä töistä. Eräällä vierailulla mumman ja paapan luona mukana oli pikkuveli-Pentti, joka Annan muistin mukaan oli tuolloin noin viisivuotias. Illan tullen tehtiin nukkumajärjestelyt siten, että Anna nukkui mumman kanssa ja Pentti toisessa kamarissa paapan kanssa. Paappa oli sitten jossain vaiheessa kysäissyt, että onko Pentin ikävä kotiin. Tähän Pentti oli lausahtanut: ”Ei mun oo ikävä, mutta kotona äiteen on!”. Tuolta reissulta Anna muistaa myös kotimatkan, kun Pentin kanssa käsi kädessä käveltiin kotiin Sudenkylään.

Ison siskon vaativa ja joskus raskaskin rooli tulee esiin, kun Anna kertoo Esko- veljen syntymän hetkestä vuoden 1937 joulukuussa. Sisarusten iät olivat tuolloin: Antti 2 vuotta, Pentti 3 vuotta, Erkki 5 vuotta, Martti 7 vuotta, Jussi 8 vuotta, Eeva 10 vuotta ja Aino 12 vuotta sekä Anna itse 13 vuotta. Eskon syntyessä 15.12. äidin kertoman mukaan Anna itki: ”Meille ei tuu joulua, kun äiteekin joutui sänkyhyn”. Elma-äiti toipui kuitenkin synnytyksestä niin, että ehti joululahjaksi vielä ommella Antille vaatekerran ja olla suurperheen jouluvalmisteluissa täysillä mukana. Elma-äiti tapasi myös kertoa tarinaa siitä, kun huolehtivainen Anna oli yhtenä aamuna tapansa mukaan noussut ylös ennen äitiään ja hädissään todennut: ”Kun ei emäntäkää ollenkaa herää, meijerikuski pian jättää!”.

Vuoden 1939 heinäkuulta Anna muistaa veljensä Tapanin syntymän. Vähän aiemmin oli Kalle-isä ostanut kaksi lehmää Kirijun ja Leijan. Anna muistelee, että kahden lehmän hankkiminen ei tuon ajan taloudellisessa tilanteessa ollut tavanomaista ja siksikin tapaus on jäänyt mieleen. Kun Tapani syntyi, poikivat myös nuo kaksi lehmää. Annan piti hoitaa lypsäminen ja yhdessä Takalan mumman kanssa valmistaa uudesta maidosta juustoja. Takalan mumma oli muutoinkin usein Kallen perheen taloudessa apuna. Kaikki perheen lapset syntyivät kotona ja isommille lapsille kerrottiin aina uuden sisaruksen syntyessä, että ”Takalan mumma toi”. Annalla on lämpimät muistot tuosta naapurin avuliaasta mummasta.

Anna muistaa, kun Kalle-isä lähti talvisotaan tammikuussa 1940: ”Elma-äireeltäkin melekeen haiku tuli silimään”. Yhteyttä rintamalle pidettiin ahkerasti yllä kirjein ja kortein. Ohessa on kortti, jonka Anna sai isältään 7.7.1941.

annalle_kortti_sodasta_1.jpg

annalle_kortti_sodasta_2.jpg

Mieleen on jäänyt myös Salu-enon (Salomon Laitila) Elma-siskolleen lähettämä kortti, jossa tuolle ajalle tyypillisesti on salattu lähettäjän asemapaikka. Salu oli läheisilleen kuitenkin halunnut viestittää olinpaikkansa seuraavalla lauseella: ”Olen paikassa, joka on kuin Rauha Rannan tyttären nimi, mutta viimeinen kirjain on I”. Tästä kotiväki saattoi päätellä, että koska Rauhan tyttären nimi on Salme, Salun täytyy olla Salmi-nimisellä paikkakunnalla.

Isän rintamalla ollessa oli Elma-äiti sanonut Annalle: ”Onpa sulla huono takki, kirijoota ny isälle, jotta saaraanko me hakia sulle uusi.” Isältä tuli myöntävä vastaus ja niin naiset lähtivät takkikaupoille. 15 kilometrin matka rinnalle tehtiin kävellen ja sopiva takki löytyi pitkän etsinnän jälkeen Koskikivi- nimisestä kaupasta. Kotimatkalla oli onni myötä, kun Pojanluoman kaupanmäellä asustanut tuttu karjalainen mies otti patikoijat tien päältä hevosen kyytiin.

Helmikuun 3. päivä vuonna 1940 on jäänyt pysyvästi Annan muistiin. Oli lauantaipäivä ja siis siivouspäivä. Anna oli pesemässä tuvan lattiaa ja enää pieni osa oli pesemättä, kun työ äkisti keskeytyi. Ulkoa kuului pelottavaa jyminää ja ikkunalasit helisivät. Pian selvisi, että Neuvostoliiton pommikoneet pommittivat Seinäjokea. Pommikoneita oli liki kolmekymmentä ja pommituksessa kuoli 10 ihmistä.

Toki työntäyteisiin ja sodan varjostamiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin mahtuu ilonpitoa ja harrastamistakin. Koulua Anna kävi Pojanluoman koulussa, jossa ylemmillä luokilla oli mm. äidin puolen serkkuja, kuten Laitilan Aune ja Pentti. Koululla pidettiin kuorolauluharjoituksia ja kuorolla oli sitten koulun kevät- ja joulujuhlissa esiintymisiä. Kouluun kuljettiin Sudenkylästä talvella suksin ja muina aikoina peltojen poikki oikoen.

Alakoulurakennuksessa järjestettiin kylän tytöille 1940-luvulla pikkulottatoimintaa. Ohjaajana toimi opettaja Signe Ketola. Myös Kankaan tyttäret Anna, Eeva ja Aino olivat ahkeria pikkulottia. Äiti Elma ompeli tytöille lottapuvut ja tytöt itse tekivät äidin opastamina kaulusten reunaan reikäompeleet. Pikkulotat muun muassa kutoivat sukkia rintamalle.

Koululla järjestettiin myös usein lottamyyjäisiä, joilla kerättiin varoja maanpuolustustyöhön. Annalle on jäänyt mukavana muistona mieleen, kun muutamana myyjäiskertana Jaakko-eno (Jaakko Laitila) vei Elma-äidin myyntipöydän luo ja sanoi, että ota siitä jotain lapsille, hän maksaa. Kotiin viemisiksi saatiin kaikkea lapsiperheessä tarpeellista ja käytännöllistä tavaraa.   

Joulumuistoista Annalla on päällimmäisenä muistoissa jouluruuat: laatikot, lipeäkala ja muut joulun kotitekoiset herkut. Muun muassa lipeäkalavärkit ostettiin jo hyvissä ajoissa ennen joulua Einon kaupasta. Lipeäkala oli erityisesti isä-Kallen mieleen. Paavo muisteli, että isä oli kertonut omana lapsuusmuistonaan yksistä kinkeripidoista, joissa hän oli syönyt lipeäkalaa niin paljon, ettei sitten ollut jaksanut muuta syödäkään. Joululahjoja ei tuohon aikaan juurikaan ollut, mutta makeina muistoina niin Annan kuin Paavonkin mielessä ovat Elma-äidin joka jouluaattoiltana paistamat nisuäijät. Äiti paistoi nisut muun väen ollessa saunareissulla. Voi vain kuvitella sen riemun, kun lapset saapuivat joulusaunanraikkaina tupaan ja vastaan tulvi vastaleivotun pullan tuoksu!

Toki joinakin jouluina voitiin lahjoja hankkia ainakin perheen pienimmille. Eräänä jouluna Anna muistaa äidin tehneen nuken pikkusisko-Seijalle. Nukke tehtiin kankaasta ja sille valmistettiin omatekoiset vaatteet. Pojille hankittiin puuhevosia Punaasen-Perälän Hermannilta.

Aikuisuuden kynnys ylittyi, kun Anna pääsi ripiltä 17-vuotiaana vuonna 1941. Koska oli sota-aika, myös nuorten iltariennot ja huvittelumahdollisuudet olivat vähäisiä. Seuralassa järjestetiin iltamia ja lähipitäjissä käytiin ns. nurkkatansseissa. ”Suomalaisen seuratanssin historiaa” –sivustolta (http://www.tanssi.net/fi/tausta/historia.html) löytyy tuon ajan tanssikiellosta tarkempaa tietoa. Talvisodan puhjettua sisäasiainministeriö julisti maahan tanssikiellon joulukuusta 1939 alkaen ja se kesti kesäkuuhun 1940. Jatkosodan alettua vuonna 1941 julistettiin tanssikielto uudestaan. Vuonna 1944 sitä lievennettiin sallimalla enintään tunti tanssia muun ohjelman jälkeen. Rajoitukset kumottiin vasta 9.9.1948. Kiellot eivät lopettaneet tanssimista kokonaan. Kieltoa sekä kierrettiin että rikottiin järjestämällä tilaisuuksia viranomaisilta salaa. Häissäkin hääpari sai tanssia yhden valssin, muiden piti tyytyä katselemaan. Kiellon rikkomisesta saattoi saada sakkoa ja jopa vankeutta. Anna muistaa yhdet nurkkatanssit, jotka järjestettiin Järvikylässä erään talon riihessä. Matka taittui polkupyörillä ja mukaan lähti useita nuoria Pojanluomalta ja Tuomikylästä. Perillä nautittiin haitarimusiikista ja tanssin pyörteistä.

Tuleva aviomies Eino löytyi nykyisen Larvakadun toisesta päästä Laitamäestä. Anna ja vuotta vanhempi Eino menivät kihloihin 19.1.1946. Tuosta päivästä on Annalle rakkaana muistona oheinen Aino-siskon kirjoitus kihlaparin vieraskirjaan.

ainolta_annalle_1.jpg

ainolta_annalle_2.jpg

Häitä vietettiin 13.7.1946 Seuralassa. Annalle on jäänyt mieleen, kuinka aamuyöstä käveltiin juhlapaikalta kotia kohti, hänkin morsiuspuvun helmoja nostellen. Ilmeisesti jostain oli miespuolinen hääväki saanut vähän vettä väkevämpää, koska kotimatkalla Surenoikoosella hääpari kohtasi Kankaan miehiä pienessä ”välienselvittelyssä”. Hyvin siitä tilanteesta kuitenkin selvittiin ja väki jatkoi matkaansa kohti Sudenkylää. Uni varmasti maittoi tuoreelle avioparille tuona hääyönä.

Perheen esikoinen Jorma-poika syntyi 10.11.1947 Annan kotona Kankaalla. Annan vanhemmat pyysivät nuorta perhettä viipymään vielä joulunpyhien yli, jonka jälkeen ennen vuodenvaihdetta perhe muutti Laitamäen porstuakamariin. Siellä perhe asusteli aina vuoteen 1950, jolloin valmistui perheen omakotitalo Laitamäen maista Einolle erotetulle Hongisto-nimiselle tilalle Hongistonmäen laitaan. Talon rakennustöissä oli merkittävästi mukana Kalle-isä. Piirustukset hän oli teettänyt tutulla seinäjokisella rakennusmestarilla. Annan muistin mukaan myös Kankahan paappa osallistui talonrakentamiseen, kun hän kävi mm. polttamassa tiilihaudan Laitamäessä. Paavo muistaa, kun taloon muutettiin tuolloin vuonna 1950. Hän ja Antti-veli olivat muuttopuuhissa mukana ja jäivät sitten yökylään uuden tuvan lattialle. Tekipä Antti-veli uuninluudankin, kun uuni silloin ensimmäisen kerran lämmitettiin.

Eino ehti olla sodassa vain vähän aikaa ennenkuin hänellä todettiin olevan vettä keuhkoissa. Tämän vuoksi hänet vapautettiin palveluksesta kunnes sitten aivan sotien lopulla parannuttuaan hän palveli vähän aikaa pohjoisessa Lapin sodassa. Eino oli paljon mukana hakkuumiehenä Keski-Suomen savottatöissä, joita kylän miehille oli järjestämässä muun muassa Annan Kalle-isä. Paavo muisteli Martti-veljen usein tavanneen sanoa: ”Eino oli mettätöis pistämätöön, ei sille päriänny kukaa.” Anna muistaa tapauksen, kun savottaporukka oli ollut Pylkönmäellä Väätäiskylässä ja kortteerasi paikallisessa talossa. Kun he olivat lämmittäneet uuneja, huoneisiin oli jäänyt häkää ja Tauno-serkku oli meinannut menehtyä häkämyrkytykseen. Anna muistaa Einon viisanneen hänelle kyseisen talon, kun he myöhemmin vierailivat Einon sisaren luona Pylkönmäellä. Eino kävi elämänsä aikana läpi vaikean sairauden ja leikkaukset, mutta toipui siitä kuitenkin niin, että kykeni tekemään tilan töitä vielä vuosikymmeniä. Eino kuoli kotipellon pientareelle 22.9.1994.

Annan ja Einon perheeseen syntyi vielä kolme lasta: Markku vuonna 1951 ja Reijo vuonna 1955 sekä Kaija Leena vuonna 1956. Lapsenlapsia Annalla on seitsemän ja lapsenlapsenlapsia kuusi, joista nuorin on nyt 2-vuotias. Annan tukena ja turvana kotitalossa asustelee Jorma-poika ja muut lapset perheineen vierailevat mumman luona usein. Annan rakkaus ja kiintymys perheenjäseniään kohtaan oli vahvasti aistittavissa, kun hän tuona heinäkuun iltana isoäidin ylpeydellä esitteli meille lastenlastensa ja lastenlastenlastensa valokuvia. Lasten nimet ja ikävuodet olivat kirkkaasti Annan muistissa. Kamarin seinän valokuvissa menneet ja nykyiset sukupolvet kohtaavat. Yhdessä kuvassa Elma-äiti ja Kalle-isä poseeraavat hääkuvassa vuodelta 1924, toisessa kuvassa Anna on jälkipolvensa ympäröimänä aurinkoisena kesäpäivänä.

Sydämelliset syntymäpäiväonnittelut Annalle, 90-vuotispäiviä viettävälle suvun vanhimmalle !

Alla Annan sukupuu.

sukupuu.jpg

Takaisin alkuun

********

Jorma Kangas:

Juho Jaakko Kangas - Myöhästynyt muistokirjoitus

Juho Jaakko Kangas syntyi 14.7.1875 Kurikan Miedon kylässä Ala-Säntin talon Kiimamäen torpassa.  Isä oli torppari Aleksanteri Juhonpoika Kiimamäki (ent. Hakko, ent. Heittola, s. 18.81846, Jurva) ja äiti Loviisa Jaakontytär Ponsiluoma (s. 23.1.1841, Kurikka).  Vuonna 2015 tulee siten kuluneeksi 140 vuotta Juho Jaakon syntymästä.  Minkälaiseen maailmaan hän syntyi, miten hänen elämänsä eteni ja minkälaisen jälkipolven hän on jättänyt?  Jälkeläisiä on syntynyt jo neljässä polvessa, yhteensä lähes 400.

kuva_0014.jpg

Juho Jaakko Kangas, vaimonsa Maria ja 7 veljestä vaimoineen vuonna 1938

Suomi oli paapan syntymän aikoihin Venäjän keisarin alainen suurruhtinaskunta, jolla oli autonominen asema eli sillä oli monia oikeuksia päättää itse omista asioistaan.  Vuonna 1855 keisariksi tullut Aleksanteri II oli suomalaisten suosiossa, ja monia Suomen kannalta tärkeitä uudistuksia tehtiinkin.  Mutta 1870-luvulla aitovenäläiset piirit saivat yhä voimakkaammin äänensä kuuluville, ja Suomen asemaan alkoi tulla säröjä.  Mm. suomalaisten yleinen asevalvollisuus puhutti.  Aleksanteri joutui julistamaan sodan Turkkia vastaan v. 1877, ja Suomen Kaartin pataljoona lähetettiin Balkanille sotimaan.  Samoihin aikoihin Suomessa käytiin rajua kädenvääntöä suomenmielisten ja ruotsinmielisten välillä, sillä lähestyttiin vuotta 1883, jolloin aikaisempien päätösten mukaan suomen ja ruotsin kielistä piti tuleman tasavertaiset  tuomioistuimissa ja virastoissa.  Siihen asti ruotsi oli ollut Suomen virallinen kieli.  Suomalaiset joutuivat taistelemaan ja tasapainoilemaan kahdella rintamalla. Vaikeammat ajat olivat kuitenkin vielä edessäpäin.

Suomen väkiluku kasvoi nopeasti 1800-luvulla muutamista vaikeista ajoista, Suomen sodasta ja vuosien 1832-33 ja 1867-68 katovuosista huolimatta.  100-vuotiskautena vuodesta 1800 vuoteen 1900 suomalaisten määrä kasvoi 3-kertaiseksi!  Tarvittiin elinkeinoelämän muutosta liikaväestön elättämiseksi.  Teollisuus lähtikin nousuun, puutavaran kysyntä kasvoi ja maataloutta kehitettiin.  Siirtolaisuus imi osan liikäväestä ulkomaille.  Vaikka väki liikkuikin, Suomi oli yhä maaseutuvaltainen.  Vielä 1870-luvulla vain 7-8 % suomalaisista asui kaupungeissa.

Kiimamäen torpassa tuskin tiedettiin paljoakaan maailman menosta. Selviäminen omista arjen ongelmista oli joka päivä uusi haaste.  Sanomalehteä ei varmaankaan tullut, eikä radiota ollut olemassakaan.  Joitakin uutisia ehkä kuultiin kirkonkylällä vierailtaessa tai satunnaisilta kulkijoilta.  Elämä soljui arkipäiväisesti uurastaen.  Maatalous oli elpynyt 1870-luvun alussa, kun viljasadot olivat hyvät 1860-luvun lopun nälkävuosien jälkeen.

Saadaksemme vähän perspektiiviä paapan syntymäaikaan mainittakoon, että samana vuonna syntyi Samuli Paulaharju, myös Kurikan poikia ja paapan sukulainen, josta tuli merkittävä kansatieteen tutkija ja kansantiedon kerääjä.  Muita merkittäviä suomalaisia ikätovereita ovat mm. säveltäjä Erkki Melartin, kirjailija Anna Swan, poliitikko Yrjö Mäkelin ja taidemaalari Emil Halonen. Jean Sibelius oli 10 vuoden ikäinen paapan syntyessä.

Paapan koulunkäynnistä ei ole paljon tietoa.  Hän on varmaan käynyt rippikouluun valmisteleville lukuvuoroille, joista on merkintä Ala-Säntin talon rippikirjoissa.  Merkintöjen mukaan paappa on ”lukenut kirjasta jotenkuten”.  On huomattava, että hyvä lukutaito oli vielä 1800-luvun lopulla vain harvoilla suomalaisilla.  Pakollista koulunkäyntiä ei ollut, vaikka kouluja oli perustettu myös maaseudulle.

Juho Jaakko tuli täysi-ikäiseksi sen ajan ajattelun mukaan 15-vuotiaana, jolloin käytiin rippikoulu.  Yleensä tuolloin lähdettiin ”maailmalle”, johonkin lähitaloon rengiksi.  Kotona ei saanut laiskotella, vaan piti lähteä jonkun veroamaksavan palvelukseen.   Koska Juho oli torpan ainut lapsi, hänen ei ilmeisesti tarvinnut jättää kotipiiriään.  Ei ole ainakaan jäänyt mitään merkintöjä esimerkiksi rengin paikasta.

Puoliso löytyi Kurikan Tuiskulankylästä:  Juho Jaakko vihittiin Maria Sofia Annantytär Korkiamäen kanssa 3.12.1897.  Nuoripari asettui asumaan Kiimamäkeen, ja siellä syntyivät ensimmäiset lapset: Kalle v. 1898 ja Aili v. 1899.  Vuonna 1901 muutettiin Korkiamäen torppaan, jonka Juho Jaakko osti omakseen saamallaan tilattoman väen lainalla.  Perhe kasvoi edelleen:  Feeli syntyi v. 1901, Frans v. 1903, Jaakko v. 1905 ja Eino v. 1908.

Vuonna 1910 koko perhe on merkitty Vähä-Tuiskun Kangas-nimiseen torppaan, joka  oli Maria Sofian vanhempien nimissä.  Pian Juho Jaakosta tuli isäntä, ja perheen nimeksi vakiintui Kangas.  Perhe sai lisäystä, kun Iisakki syntyi v. 1910, Samppa v. 1913 ja Heikki v. 1915.  Juho Jaakko vahvisti talouttaan ostamalla Marian vanhemmilta Pajulammi-nimisen maapalstan Ilmajoen Alajoelta v. 1913.

Juho Jaakolla oli ilmeisesti halu ja tarve laajentaa elintilaansa, ja hän alkoi katsella uutta asuinpaikkaa.  Kaarle-poika oli mennyt rengiksi Ilmajoen Pojanluomankylään Suuuriniemen taloon ja oli kuullut, että Sudenkylässä, Pojanluomankylän itäreunassa oli myytävänä Anttila-niminen tila.  Vaikka Maria-vaimo lienee ostoa vastustanut, Juho Jaakko perheineen muutti Sudenkylän ”hallanpesään” 7.10.1916.  Marian vanhemmat seurasivat mukana.  Tila, nyt Kankaan talo oli pinta-alaltaan noin 150 hehtaaria, joten tilaa ja työtä tuntui riittävän suurelle aikuistumassa olevalle miesjoukolle.

Muuton syyt ovat perimmiltään tuntemattomat.  Eräiden muistikuvien mukaan Kankaan talo Tuiskulankylässä tai osia talon rakennuksista olisi palanut.  Ei ole saatu varmistusta siihen, olisiko näin käynyt, ja olisiko tämä tapahtuma pakottanut etsimään uuden asuinpaikan.

Pian jouduttiin sodan keskelle.  Vuoden 1918 sota kutsui riveihinsä Etelä-Pohjanmaan miehiä.  Veljekset Kalle ja Feeli lähtivät rintamalle.  Feeli haavoittui jo alkuvaiheessa Vilppulassa, mutta Kalle jatkoi sotimistaan vielä Tampereen valtauksen jälkeenkin.  Kovin paljon ei tästä sodasta puhuttu Kankaan perheen piirissä jälkeenpäin.  Jälkipolvet eivät myöskään tiedä, mitkä olivat isä-Juhon ajatukset näistä Suomen historian synkistä ajoista.

Myöskään 1920-luvusta ei ole paljon tietoa.   Aili meni ensimmäisenä naimisiin v. 1921 ja Kalle v. 1924.  Ensimmäinen lapsenlapsi Toini syntyi Ailin perheeseen v. 1922.  Aili kuoli v. 1928, ja hänen lapsensa Toini ja Tauno jäivät paapan ja mumman hoitoon.  Paapan 82-vuotias isä, Aleksanteri muutti Sudenkylään v. 1928, mutta ehti asua poikansa hoidossa vain pari viikkoa kuoltuaan 11.4.1928.   Paapan äiti, Loviisa Jaakontytär Kiimamäki, os. Ponsiluoma oli kuollut 23.2.1909.  Aleksanteri meni uusiin naimisiin vielä vanhalla iällä vuonna 1909 Albertiina Samelintytär Pitkämön kanssa.  Albertina kuoli 10.11.1925.

Useimmat veljeksistä avioituivat 1930-luvulla:  Feeli v. 1930, Eino v. 1931, Jaakko v. 1933,  Iisakki v. 1936. ja Heikki v. 1939.  Samppa meni naimisiin v. 1951.  Kallesta, Feelistä, Jaakosta ja Heikistä tuli maanviljelijöitä.  Jaakko teki muitakin töitä, mm. Itikan ostoasiamiehenä.  Einosta, Iisakista ja Sampasta tuli kauppiaita.  Kukaan veljeksistä ei saanut koulutusta tehtäviinsä - työ opetti.  Kaikki olivat monitaitoisia ja hankkivat lisäelantoa monella eri tavalla, mm. savotta- ja rakennustöissä.

Paappa joutui kokemaan myös toisen maailmansodan vaikean ajan.  Pojista Kalle, Iisakki, Eino, Samppa ja Heikki liittyivät sotiviin joukkoihin erilaisissa tehtävissä.  Kaikki selvisivät sodasta ilman suurempia kolhuja.  Talon hoito oli vanhenevan paapan harteilla.  Onneksi oli nuorempaa sukupolvea, kuten Kallen Jussi apuna.  Rauhan ajan palattua Kankaan talossa tapahtui sukupolven vaihdos.  Paappa ja mumma myivät talon lapsilleen ja siirtyivät syytinkiläisiksi.  Heitä varten rakennettiin lisärakennus, ja päätalon isännäksi tuli nuorin poika Heikki.  Paappa jatkoi kuitenkin monenlaista puuhastelua, mm. polttopuun tekoa, marjan poimintaa syksyisin ja pientä kaupanpitoa kyläläisille.

Paappa oli luonteeltaan jäyhä pohjalainen talonpoika.  Mutta hän seurasi myös aikaansa, mitä osoittaa se, että hän hankki kylän ensimmäisen puhelimen ja osti polkupyörän ja radion.  Nämä kapistukset olivat vielä 1930-40-luvuilla suhteellisen harvinaisia maaseudulla.  Meille lapsille paappa oli jonkin verran etäinen, mikä oli tavallista vanhassa talonpoikaiskulttuurissa.  Yllättävää oli kuulla paapan vanhimman lapsenlapsen Annan muistelevan, että paappa oli lupsakka ja saattoi heittäytyä joskus hyväksi tarinan kertojaksi ja humoristiksi.

Juho Jaakko Kangas, Kankaan paappa kuoli kodissaan Sudenkylässä 21.1.1953, vähän yli kaksi vuotta myöhemmin kuin vaimonsa Maria.  Paappa oli kuollessaan lähes 78 vuoden ikäinen, mikä oli hänen aikalaisiinsa verrattuna kunnioitettava ikä.  Hänen mukanaan siirtyi historiaan Kankaan suvun tärkeä ajanjakso, joka oli koko  Suomenkin historian kannalta ratkaisevan tärkeä.  Paappa sai kokea suuren muutoksen Venäjän keisarin alamaisesta ja torpparin pojasta itsenäisen Suomen itselliseksi talonpojaksi.  On arvioitu, että tuona ajanjaksona suomalainen yhteiskunta koki historiansa suurimman mullistuksen.  Olkoon tämä kirjoitus myöhästynyt muistokirjoitus, joka tekee kunniaa tälle todelliselle raatajalle ja koko raatajapolvelle.

Takaisin alkuun

************

Jorma Kangas:

Ehjä suomalainen mies - Isänpäivän kunniaksi!

Minkälainen on suomalainen mies?  Sitä voinee kysyä näin Isänpäivän aikaan.

Senaattorin poika Konni Zilliacus (s. v. 1855, k. v. 1924) oli monipuolinen mies: Virkamies, maanviljelijä, sanomalehtimies ja maailmanmatkaaja.  Satuin lukemaan hänen kirjoittamansa tarinan eräästä suomalaisesta siirtolaisesta, jonka Konni tapasi aivan sattumalta joskus 1800-luvun lopulla Kaliforniassa (Suomen sana. WSOY 1966, osa 23). Tuo mies herätti monella tavalla myötätuntoa ja kunnioitusta, ja kerronkin hänen tarinansa Isänpäivän kunniaksi.

Zilliacus liikkui Kaliforniassa 1890-luvulla ja seurasi kirjeenvaihtajana mm. intiaanisotia. Kerran ollessaan San Fransiskossa paikallisen konsulin luona poliisilaitokselta tultiin pyytämään apua selvittämään erään oudon huostaanotetun miehen tapausta.  Poliisin mukaan tuo miesraukka ei näyttänyt ymmärtävän mitään puhuttua kieltä.

Zilliacus seurasi konsulia poliisilaitokselle.  Siellä hän tapasi sotkuisen ja murjotun miehen.  Poliisipäällikön mukaan mies ei ollut syyllistynyt varsinaisesti mihinkään rikokseen, mutta poliisia ihmetytti hänen outo oleskelunsa satamassa useita päiviä lepäillen ja niukalla ravinnolla. Päällikkö oli määrännyt, että mies pitää tuoda asemalle.  Mutta miehen pidätykseen oli tarvittu viisi poliisia, jotka kovan kahakan jälkeen saivat miehen rautoihin.  Mutta miehestä ei saatu mitään irti kuulusteluissa, ei millään tunnetulla kielellä.  Voisiko konsuli auttaa?

Konni Zilliacus huomasi miehessä heti jotain tuttua: Miehellä oli yllään pohjalainen sarkainen puku ja jaloissa kunnon suomalaiset  lapikkaat.  Niinpä Zilliacus ryhtyi kyselemään mieheltä suomen kielellä.  Selvisi, että hän on Juho Penttinen Lappajärveltä.  Hän oli tullut kolmen kaverinsa kanssa Amerikkaan mennäkseen töihin Oregoniin. He olivat tulleet New Yorkista junalla San Fransiskoon, jolle reitille heidät oli huijattu halvoilla hinnoilla.  Kävi nimittäin ilmi, että lipuilla ei päässyt jatkamaan matkaa Oregoniin.

Miesten rahat olivat vähissä ja ne riittivät vain kolmelle höyrylaivamatkaa varten San Fransiskosta Oregonin Astoriaan, miesten matkan määränpäähän.  Päätettiin, että Penttinen vanhimpana jää San Fransiskoon, ja toverit lähettävät hänelle rahaa päästyään Astoriaan.  Arveltiin, että rahat tulisivat kolmen päivän kuluttua palaavalla laivalla jonkin laivamiehen tuomana.  Penttisen pitäisi olla paikalla laivan saapuessa.

Penttiselle jäi kaksikymmentä senttiä, joilla hän osti kuivaa leipää sataman kaupoista ja majoittui sataman laiturille.  Siitä hän saattoi seurata laivojen saapumisia.  Poliisi oli alkanut hätyyttää Penttistä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt tarkoitusta.  Lopulta viisi poliisia taltutti Penttisen.  

Siinä koko tarina.  Sen kuultuan poliisipäällikkö ehdotti, että Penttinen jää asemalle odottamaan rahalähetyksen saapumista.  Penttinen oli kuitenkin tiukkana: ”Jos ne voivat sanoa, että olen tehnyt jotakin pahaa, niin pitäkööt minut täällä, mutta muuten en.  Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?”

Penttistä suostuteltiin.  Luvattiin, että sataman poliisi tuo tiedon laivan saapumisesta.  Mutta Penttinen halusi hoitaa asiansa itse.  Sitten hän yht’äkkiä muisti säkkinsä, jonka hän oli kadottanut tappelun tiimellyksessä.  Se löytyi hyvin säilyneenä.  Säkistä löytyi  tupakat, ja Penttinen tiedusteli: ”Saako täällä pistää piippuun?”  Pian piippu savusi kotoisasti, ja Penttinen totesikin Konnille: ”Kotikasvuja!”

Kun Penttinen sitten teki lähtöään, joku ehdotti: ” Koska tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa, niin hänelle kuuluu tuntuva hyvitys!  Minä pidän hattua!”  Hattuun keräytyi yli 30 dollaria, joka ojennettiin arvokkaasti Penttiselle.  Mutta hän ei suostunut ottamaan vastaan rahoja kerjäläisen tavoin.  ”Mitä tarvitsen, se tulee laivalla.”  Keräyksen alullepanija totesi: ”Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi.”  Konnikin Penttisen maamiehenä tunsi itsensä ylpeäksi.

Tarina sai hyvän päätöksen.  Miehet kutsuivat Penttisen parhaaseen ravintolaan, ja poliisi lähetettiin satamaan valvomaan laivojen saapumisia.  Konni arveli, että Penttinen halusi lounaakseen paistettua sianlihaa perunoiden ja ruisleivän kanssa ja pannukakkuja jälkiruuaksi.  Koska ruisleipää eikä pannukakkuja löytynyt hienosta ravintolasta, niitä lähdettiin etsimään San Fransiskon leipomoista.  Kaikki söivät saman aterian, ja kun pannukakkujen päälle saatiin mansikoita, niin Penttinenkin veti jo suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.  Sampanjalasi jäi kuitenkin juomatta: ”Se pisti nenään!”

Mutta Penttisellä oli kiire satamaan valvomaan etujaan.  Hän kiitteli ja hyvästeli herrat kohteliaasti ja heitti säkin selkäänsä.  Kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ravintolan ovesta, joku sanoi: ”Se oli miesten mies - ehjä mies.  Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.”

Miten Penttisen kertomus jatkui?  Pääsikö hän ystäviensä luokse Astoriaan ja pääsikö hän haluamaansa työhön kalastamaan Tyynenmeren suuria kaloja?  Olisi mukava tietää.  Jos tiedät jotakin, kirjoita.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Paappani ja Mannerheim

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Paavo Rintala julkaisi vuonna 1960 huomiota herättäneen kirjan ”Mummoni ja Mannerheim”.  Siinä hän kertoo rinnakkain kansannaisen ja aatelismiehen tarinan Suomen historian tärkeinä vuosikymmeninä.  Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi olen yrittänyt katsoa samalla tavalla historiallisten tapahtumien vyöryä isoisäni Juho Jaakko Kankaan silmin ja yrittänyt arvioida hänen ja marsalkka Mannerheimin rooleja yhteisen isänmaan kehityksessä, vaikka niin täysin erilaiset ne lähtökohdiltaan näyttäisivät olevankin.

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi kreivilliseen perheeseen Askaisissa 4.6.1867 ja kuoli Sveitsissä 29.1.1951.  Juho Jaakko Aleksanterinpoika Kangas syntyi torpparin perheeseen Kurikassa 14.7.1875 ja kuoli Ilmajoella 21.1.1953.  Näiden miesten elämä osuu siten ajanjaksoon, jonka alkupuolella Suomi oli Venäjän keisarin alainen suurruhtinaskunta ja lopulla itsenäinen tasavalta.  Suomi itsenäistyi 6.12.1917.

Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu normaalisti koulunkäyntiä ja opiskelua.  1800-luvulla mahdollisuudet koulunkäyntiin olivat vielä vähäiset, ainakin maaseudulla.  Ei olekaan ihme, että Kurikan syrjäkylällä asunut Juho Jaakko ei voinut edes kuvitella lähtevänsä koulutielle.  ”Lukusilla” käynti antoi perusopit lukemiseen ja kirjoitukseen.  Mannerheimin kohdalla tilanne oli tietysti aivan toisenlainen.  Mutta yllättävää on, että vaikka hän suoritti yliopiilastutkinnon vuonna 1887, korkeampaa koulutusta hän ei hankkinut kovinkaan paljon, Haminan kadettikoulukin jäi kesken.  Voidaan sanoa, että nämä kaksi miestä hankkivat tietonsa ja ammattitaitonsa pääasiassa käytännön työssä: paappani pelloilla ja metsissä, Mannerheim sotatantereilla.

Parhaina miehuuden vuosina 1900-luvun alkupuolella luotiin pohjaa vakaalle eämälle.  Paappa hankki oman talon ja laajensi elantoaan ja muutti uuteen elinympäristöön Ilmajoen  Pojanluomankylään.  Samalla perhe laajeni: jokapäiväinen leipä oli hankittava tyttärelle ja seitsemälle pojalle.  Samaan aikaan Mannerheim loi loistavan sotilasuran Venäjän armeijassa, josta siirtyi vallankumouksen melskeiden aikana Suomeen.

Paappani ja Mannerheimin elämän polut tulivat ensimmäisen kerran lähelle toisiaan vuoden 1918 alkupuolella.  Tammikuussa alkoi Suomessa sisällissota.  Mannerheim valittiin hallituksen joukkojen ylipäälliköksi, ja hänen päämajansa sijaitsi sodan alkuvaiheessa Seinäjoen rautatieasemalle pysäköidyssä rautatievaunussa.  Paappani asui tuolloin jo Sudenkylässä, josta ei ole pitkä matka Seinäjoelle.  Jos hän olisi sattunut asioimaan Seinäjoella, hän olisi saattanut nähdä kenraalin ainakin vilaukselta?

Tärkeämpi yhtymäkohta oli kuitenkin se, että paappani kaksi poikaa, Kalle ja Feeli liittyivät Mannerheimin joukkoihin Ilmajoen suojeluskunnan riveissä.  Feeli haavoittui jo sodan alkuvaiheessa Vilppulassa, mutta Kalle jatkoi vielä Tampereen valtauksen jälkeisissäkin taisteluissa.  Valitettavasti ei ole tietoa siitä, miten paappani suhtautui tähän sotaan.

Sota oli uudelleen paappani ja Mannerheimin huoli vuonna 1939.  Alkoi talvisota, jota seurasi jatkosota vuosina 1941-1944.  Mannerheim oli näidenkin sotien ylipäällikkö.  Paappani pojista Kalle, Eino, Iisakki, Samppa ja Heikki pukivat sotilaan kamppeet päälleen  ja suorittivat velvollisuutensa isänmaalleen.  Kaikki palasivat rauhan töihin vähin kolhuin.

Toinen maailmansota on erittäin tärkeä käännekohta Suomen historiassa.  Mitä enemmän sodan vaiheisiin tutustuu, sitä ihmeellisemmältä Suomen itsenäisyyden säilyminen tuntuu.  Siinä on tarvittu vahvoja johtajia, mutta erityisesti kansan kaikkien kerrosten vankkumatonta tukea ja yksimielisyyttä.  Mannerheim johti, ja paappani luotti häneen antamalla viisi poikaansa marsalkan johdettaviksi.

Sodan jälkeen Mannerheim oli presidenttinä 4.3.1946 saakka, jonka jälkeen hän oleskeli pääosin ulkomailla.  Paappani pääsi myös enimmistä huolistaan samoihin aikoihin, kun hän jätti talon hoidon pojilleen vuonna 1945.  Molemmat saivat viettää ansaittuja eläkeläisen vuosiaan muutaman vuoden ajan.

Paappani jätti suuren perinnön isämaalleen.  Sukua  ovat jatkaneet lähes 400 jälkeläistä viidessä sukupolvessa erilaisissa tehtävissä Suomessa ja ulkomailla.  Mannerheimilla oli kaksi tytärtä, mutta he eivät menneet naimisiin.

Sodat päättyivät, ja alkoi luultavasti Suomen historian pisin rauhanaika.  Ruotsin vallan aikana Suomen miehet olivat melkein jatkuvasti sotaretkillä, ja Venäjän vallan aikana käyty Krimin sota vuosina 1853-1856 ulottui myös Suomeen. Suomen kansalaiset, paappani ja Mannerheim mukaan luettuina loivat työllään ja uhrauksillaan edellytykset tälle rauhan ajalle.  Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa tätä työtä, ja rauhan aika jatkuu pitkään.

Tämän tarinan opetus on toivottavasti ainakin se, että isänmaataan voi palvella monin eri tavoin.  Arvokasta työtä voi tehdä näkyvillä paikoilla, mutta myös maan hiljaisena ahertajana.  Toinen voi nousta ”kansakunnan kaapin” päälle ja suurimmaksi suomalaiseksi, toinen saa ainakin läheistensä kunnioituksen ja kynttilän haudalleen  itsenäisyyspäivänä.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Sosiaalisen nousun vaikeudet

Suomi oli vahvasti sääty-yhteiskunta 1900-luvun alkuun asti. Säätyjä olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.  Suurin osa kansasta kuului ns. rahvaaseen, johon myös talonpojat laskettiin kuuluviksi.  Vaikka säätyjen  väliset erot vähenivät 1800-luvulla, siirtyminen säädystä toiseen oli vähäistä.  Sosiaalinen nousu eli pääsy korkeampaan asemaan yhteiskunnassa oli vaikeaa.  Esimerkiksi ruotsin kielen vahva asema rajoitti suomenkielisten etenemistä virkamieskunnassa.  Sääty-yhteiskunta alkoi kuitenkin murtua 1900-luvun alussa, kun tehtiin uudistuksia mm. siirtymällä yleiseen äänioikeuteen vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa.

Vuosikymmeniä sitten manan majoille siirtynyt syrjäkylän isäntä kertoi naapureilleen ylpeänä, että hänen pojastaan oli tullut kaupungissa ”vähän parempi kymppi”.  Se oli tieto kyläläisille, että kyllä meidänkin kylästä voidaan päästä etenemään yhteiskunnan portailla.  1800-luvun loppupuolelta alkaen kaupungit alkoivat imeä väkeä maaseudulta, ja kaupungeissa olikin paljon enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun kuin maaseudulla.  

Kaupunkien imua tarvittiinkin, sillä väestö lisääntyi voimallisesti erityisesti lapsikuolleisuuden vähentyessä: Kun Suomen väkiluku ylitti kahden miljoonan rajan vuonna 1879, niin vuonna 1912 Suomessa oli jo kolme miljoonaa asukasta.  Muuttoliike oli vilkasta erityisesti vuosisatojen vaihteessa.  Muuttaneiden määrä oli kuitenkin keskimäärin vain noin 10000 vuodessa, eli maaseutu piti pitkään pintansa.  Tilastojen mukaan vielä vuonna 1920 yli 70 prosenttia suomalaisista asui siinä kunnassa, missä oli syntynyt.

On sanottu, että kehitys oli niin nopeaa, ettei Sakari Topelius  olisi 1870-luvulla voinut uumoillakaan sitä, minkälainen Suomi on 1900-luvulle siirryttäessä. Yhteiskunta vaurastui, ja ilmassa oli sananmukaisesti ”urheilujuhlan tunnelmaa”.  Ihmisten arki muuttui, kun uusia keksintöjä otettiin käyttöön.  Sosiaalisesta noususta tuli monien tavoite, ja se näytti toteutuvan kaupungeissa.  Siellä palkat olivat korkeampia kuin maaseudulla, ja kaupungin työläinen oli ”herra” verrattuna maatyöläiseen.  Kaupungissa oli myös paremmat mahdollisuudet koulunkäyntiin, jota alettiin arvostaa entistä enemmän.

Tultaessa 1900-luvulle erityisesti naisia muutti kaupunkeihin.  He olivat vapautuneet monin tavoin: He eivät olleet enää isien ja isäntien määrättävissä, heillä oli oikeus opintoihin ja he käyttivät sitä hyväkseen, heillä oli oikeus elinkeinotoimintaan ja heillä oli valtiolliset kansalaisoikeudet.  Monet kokivat sosiaalisen nousun avioituessaan kaupungeissa ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa.  

On arvioitu, että kaupunkeihin muuttaneista työntekijöistä joka viides nousi parempaan asemaan, kuten työnjohtajiksi, yrittäjiksi ja virkailijoiksi.  Yleensäkin keskiluokka vahvistui talouselämän vilkastuessa ja yhteiskunnalisten toimintojen lisääntyessä (koulut, kunnalliset toiminnat, valtion hallinto jne.), eikä vanha keskiluokka enää pystynyt täyttämään tarvetta omista piireistään.  Työväestön ja maaseudulta muuttaneet talonpoikien lapset alkoivat täyttää vajetta.  Suomalaisen yhteiskunnan säätyrakenne alkoi muuttua.

Moderni Suomi alkoi syntyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.  On sanottu, että ”kaikki alkoi liikkua”.  Miten oli ennen?  Mitkä mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun olivat aikaisemmin, aikana, jolloin Samuli Paulaharjun sanoin: ”Ei tarvinnut yrittää edesmenneitä isäpaappoja paremmiksi”?  Otetaan esimerkiksi Kankaan suvun esi-isät 1700-1800-luvuilla.

Elias Antinpoika Oppmanin (1709-1765) alkuvaiheista ei ole paljon tietoa, mutta vuonna 1733 hän on mennyt naimisiin Toralan talon tyttären kanssa.  Vaikka Torala on ollut aikanaan ilmeisen varakas talo, Elias on joutunut tyytymään vaihteleviin rengin paikkoihin eri taloissa.  1740-luvulla hänestä on tullut ruotusotamies.  Ruotuarmeija otettiin käyttöön Etelä-Pohjanmaalla 1730-luvulla, ja se saattoi olla houkutteleva ammatti.  Se takasi kohtuullisen toimeentulon ja oli ilmeisen arvostettu ammatti aikoinaan.  Huonoa oli se, että sotaan lähtö merkitsi usein suuria riskejä.  Harva palasi sotaretkeltä terveenä, jos ollenkaan.

Eliaan poika, Matti (1733-1804) oli rampa.  Hän on ollut renkinä ainakin Ilmajoen Lauroselassa vuosina 1750-52.  Näinä ”vaellusvuosinaan” hän on hankkinut räätälin ammatin taidot ja mennessään naimisiin Oppaan talon tyttären kanssa vuonna 1754 hän oli täysivaltainen räätäli.  Matti oli pitkään räätälinä Jalasjärven taloissa.  Käsityöammatin opiskelu mestarin opissa oli entisinä aikoina tehokas keino päästä arvostettuun asemaan yhteiskunnassa.

Seuraavat sukupolvet, Juho Matinpoika (1763-1814), Juho Juhonpoika (1800-1853)  ja Aleksanteri Juhonpoika (1846-1928) ovat käyneet ajalle tyypillisen uran rengistä torppariksi.  Lisäksi he ovat kasvattaneet suurehkot perheet.  Vaikka Suomi oli menossa hiljalleen kohti nykyaikaista yhteiskuntaa, nämä esi-isämme eivät päässeet nauttimaan kehittymässä olleesta kansanopetuksesta.  Kansakouluasetus annettiin vuonna 1866, mutta koulupakkoa ei ollut.  Pitää kuitenkin ylpeydellä mainita, että 1800-luvulla nousi kansan syvistä riveistä monia hienoja taitajia ja oppineita kehittämään suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.  Yhteiskunnassa tapahtui myös sosiaalista laskua, sillä monet talojen pojat joutuivat lähtemään rengeiksi tai heistä tuli torppareita.  Monet lähtivät siirtolaisiksi.

Kankaan paappa, Juho Jaakko Kangas (1875-1953) on saanut nauttia jonkinlaisesta opetuksesta kodin ulkopuolella, muttei hänkään ole käynyt kansakoulua.  Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, joka sekin on hyvä saavutus.  Vielä 1800-luvun lopulla kirjoitustaidon osaavalla oli ainakin maaseudulla tärkeä asema, joka takasi myös sosiaalisen nousun.  Hyvänä esimerkkinä olkoon Seitsemän veljeksen nuorin, Eero, josta tuli paikkakunnan jahtimestari ja kirjuri!  Tilastojen mukaan vuoden 1910 paikkeilla vain noin puolet suomalaisista osasi lukea ja kirjoittaa.  Pojat olivat aina jäljessä, sillä heitä pidettiin mieluummin kotitalon töissä.

Juho Jaakko koki sosiaalisen nousun yrittelijäisyytensä avulla.  Hänestä tuli talollinen ja suurehkon tilan omistaja Ilmajoen Pojanluoman kylään vuonna 1916.  Torpparista tuli talonpoika eli maanviljelijä, mikä nimitys tuli vähitellen käyttöön.  Vuoden 1918 torpparilaki synnytti suuren pienviljelijä- ja maanviljelijäluokan, jolla tuli laajenevan työväenluokan ohella olemaan suuri vaikutus myös poliittisesti.  On lisäksi huomattava, että uusi talonpoikaisluokka oli myös taloudellisesti merkittävä, sillä sillä oli hallussaan noin puolet Suomen metsistä.  Itsenäistyneen Suomen  taloudellinen nousu perustui suurelta osin metsien vihreään kultaan.

Vaikka Suomessa ei ole ollut koskaan varsinaista maaorjuutta, tilattoman väen asema oli huolestuttava vielä itsenäisyyden alkuvaiheessa.  Torpparivapautuslaki vuodelta 1918 ja eräät muut uudistukset, kuten vuoden 1922 asutuslaki eli ns. ”Lex Kallio” olivat Suomen ja sen maatalouden kehityksen kannalta erinomaisen tärkeitä.  Uuden yhteiskunnan rakentamiseen saatiin paljon uusia voimia.  Samalla moni koki sosiaalisen nousun, jolla oli suuri merkitys tulevalle yhteiskuntakehitykselle.

Vähäinen kiinnostus koulunkäyntiä kohtaan jatkui vielä seuraavassakin polvessa.  Paapan seitsemän poikaa ja yksi tytär kävivät kyllä ainakin joitakin vuosia kansakoulua, mutta kukaan heistä ei hankkinut mitään lisäkoulutusta.  Perinteitä koulusivistyksen hankkimiseen ei ollut.  Myös taloudelliset seikat saattoivat vaikuttaa päätökseen.  Lapset oppivat tulevat ammattinsa maanviljelijöinä ja kauppiaina työn kautta.  Näissä ammateissa veljekset saivat toimia itsenäisinä yrittäjinä.  He onnistuivat ainakin kohtuullisesti, sillä he pystyivät kasvattamaan suuret perheensä.

Vaikka moderni Suomi alkoi syntyä yli sata vuotta sitten, niin alkuvaiheessa vain pieni osa kansasta pääsi kunnollisen perusopetuksen ja jatkokoulutuksen piiriin.  Koulutukseen hakeutuivat pääasiassa jo hyvässä asemassa olevien perheiden lapset, eikä koulutuksen merkitys sosiaaliseen nousun kannalta ollut vielä kovinkaan suuri.  Vasta kun Suomi sai itsenäisen aseman ja oli käyty sisäinen välienselvittely vuonna 1918, kun oli saatu torpparilaki,  kun oli saatu kansanopetus pakolliseksi, kun demokratia oli vahvistunut, kun valtion sosiaaliset tukijärjestelmät olivat käynnistyneet ja kun koulutuksen merkitys oli laajasti hyväksytty saavutettiin tilanne, jossa kaikilla on varsin yhtenäiset lähtökohdat kilvoitella asemista yhteiskunnan arvoasteikolla.

Vaikka tutkijoiden mukaan vanhempien asema ja varallisuus vaikuttavat vieläkin lasten sosiaalisen nousun mahdollisuuksiin, voidaan sanoa, että Suomi on nyt  demokraattinen koulutusyhteiskunta.  Monet pyrkivät ottamaan meistä mallia.  Suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen uranuurtaja Heikki Varis kirjoitti sotien jälkeen vuonna 1946: ”Sadan vuoden kuluessa on tapahtunut täydellinen muutos.  Suomalainen yhteiskunta on kehittynyt byrokratiasta demokratiaan.  Se ei ole kansanvaltainen vain muodollisesti, niin että valtiollinen valta, äänestysoikeus kuuluu kaikille täyskasvaneille, vaan demokraattinen siinä syvemmässä mielessä, että johtavaan asemaan yhteiskunnassa ja sen henkisesti ylimpään, luovaa työtä tekevään kerrokseen jatkuvasti kohoaa uusia, vereksiä voimia kansan syvistä kerroksista ja ulkonaisesti vaatimattomista oloista.”  Olemme saaneet todistaa tämän kehityksen jatkumisen, ehkä suuremmassa määrin kuin mitä Varis aikanaan ajatteli.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Samuli Paulaharju - Kansanperinteen kerääjä ja kirjailija

Samuli Paulaharju on harvinainen persoona ja lahjakkuus suomalaisessa tieteessä ja kirjallisuudessa.  Hän on saavuttanut sellaisen aseman, että me eteläpohjalaiset voimme olla ylpeitä hänestä.  Koska meillä Kankaan suvun jäsenillä on yhteisiä sukujuuria Samulin kanssa, niin on paikallaan, että palautamme mieliin hänen kunnioitettavaa uraansa. (Kts. Uusinta sukututkimustietoa: Juho Jaakko Kankaan äidinpuoleista sukua.)

Samuli Paulaharju syntyi Kurikan Kampinkylässä 14.4.1875 Jaakko Paulaharjun ja Kaisa Reinikan kahdeksantena lapsena.  Isä oli torppari ja kärryntekijä.  Kampinkylä oli kuuluisa kärryistään.  Samuli oli innokas lukemaan ja tutkiskelemaan asioita pienestä pitäen, ja hän luki usein pirtissä koko perheelle kertomuksia ja Raamattua.  Kirjoja lainattiin rintakylien kirjastoista.  Kaikesta lukemisesta isäpappa ei pitänyt.  Kun Samuli tutki suomalaista murrekirjaa, isä tokaisi: ” Mitä tuommoista lukee, et sinä viroa tarvitse, parempi olisi kun oppisit ruotsia, että osaisit tehdä kärrynkauppoja hurrien kanssa.”

Samuli pääsi kouluun ja valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1901.  Vuonna 1906 hän suoritti kuuromykkäkoulun opettajan tutkinnon ja sai paikan Oulun kuurojen koulussa veiston ja piirrustuksen opettajana samana vuonna.  Oulusta tulikin hänen vakinainen asuinpaikkansa.  Samuli oli kaksi kertaa naimisissa, joista ensimmäisessä Kreeta-Liisa Isokorven kanssa syntyi viisi lasta.  Vuonna 1919 hän avioitui Jenny Simeliuksen kanssa, joka oli myös kuurojen koulun opettaja.  Tämä avioliitto oli lapseton.  Samuli kuoli Oulussa 6.2.1944 ja ja Jenny vuonna 1964.

Jenny on kuvannut Samulin luonteenpirteitä seuraavasti: ”Samuli Paulaharjulla oli sammumaton tiedonhalu, hänellä oli etsijän ja tutkijan harras henki.  Hänen mielessään asui ainainen kaipuu uusille seuduille ja tuntemattomiin oloihin.  Kaikkein voimakkaimpana kangasteli hänen ajatusmaailmassaan menneiden aikojen ihminen, kaikki mikä häneen kuului ja hänessä vaikutti.”  Ilmeisesti seminaarin opettaja huomasi tämän ja kehoitti Samulia lähtemään kansanperinteen keruumatkoille.  Siitä alkoi uskomaton retkeily Suomessa ja sen lähialueilla tapaamaan ihmisiä ja keräämään tietoja.  Jenny oli usein mukana apulaisena.  Matkat tehtiin kesäaikaan ja talvella aineistoja tutkittiin ja saatettiin painokuntoon.

Matkantekoa kerääntyi parhaina vuosina tuhatkunta kilometriä.  Kulku suuntautui Karjalaan, Kainuuseen, Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan, Ruotsin Lappiin ja Pohjanmaan alueille.  Näillä matkoilla 42 vuoden aikana syntyi 65000 sanamuistiinpanoa, 8000 kansatieteellistä kertomusta sekä suuri määrä piirroksia ja valokuvia.  On arvioitu, että nämä aineistot muodostavat maailman suurimman kansatieteellisen arkiston, jonka yksi mies on kerännyt.

Mutta Samuli Paulaharju oli myös etevä sanan käyttäjä.  Hän kirjoitti 21 kirjaa ja yli 500 lehtiartikkelia.  Ja minkälaista tekstiä hän kirjoittikaan!  Eräs asiantuntija kirjoittaa: ” Sillä niin läpikotaisin asiapitoisia kuin hänen kaikki teoksensa - tarinakokoelmaa ”Tunturien yöpuolta” lukuunottamatta - ovatkin, ovat ne samalla ilmaisultaan suomalaisinta, kielellisesti sekä jykevintä että rikkainta proosaa, mitä meillä Aleksis Kiven jälkeen on kirjoitettu”.  Paljon sanottu!  Eräs Paulaharjun ihailtava taito on sijoittaa paikallisia sanontoja ja puheenparsia tekstiin.  Paulaharjulla on ollut kaikesta päätellen loistava kyky lähestyä ja kuunnella kansan ihmisiä, mummoja ja paappoja ja vähän nuorempiakin.

Monissa kirjoissa on hienoja maisemakuvauksia kansallisromanttiseen tyyliin: ” Korkealta vaaralta kun ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka kummun kupeelta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta leveänä pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee.  Ja savu autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot”.  Tämä tuo mieleen Topeliuksen 1800-luvulla kehittämän suomalaisen maiseman perusmallin, jossa taiteilija katsoo allaan avautuvaa maisemaa ylhäältä päin.  Tällaisia maalauksia on paljon tuolta ajalta kaikilta kuuluisilta taidemaalareiltamme.

Paulaharjun teokset  ”Härmän aukeilta” ja ”Rintakyliä ja larvamaita” kiinnostavat tietysti eniten eteläpohjalaisia.  Niitä lukiessa tuntuu kuin ajelisi hevosen vetämissä kieseissä laajan lakeuden halki kulkevaa maantietä pitkin, ja historian ihmiset ja tapahtumat vierisivät ohitse.  Samuli Paulaharjun kirjallinen tuotanto on lähes kokonaan luettavissa ilmaiseksi  osoitteessa www.doria.fi .  Kannattaa tutustua!

Samuli Paulaharju koki aikanaan jonkinasteista alemmuudentunnetta tiedemiesten joukossa, sillä hänellä ei ollut korkeita akateemisia tutkintoja.  Mutta vuonna 1943 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.  Sen  jälkeen Paulaharjun asema on ollut kiistaton.  Hänen paikkansa on kansakunnan kaapin päällä.  Hänen kunniakseen on perustettu Säätiö, ja Oulun kaupunki pystytti hänen muistokseen patsaan vuonna 1995.  Oulussa on myös hänen nimeään kantava koulu ja katu. Paulaharjujen asuintalo Oulun Tuiran kaupunginosassa on yhä entisellään.  Se on kaunis puutalo, ja sitä on kutsuttu Siniseksi taloksi.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Isän viimeinen ohrasato - Iloa ja surua

Olen Kankaan suvun vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Meitä Kankaan serkkuja on ollut alkujaan 52, joista 28 on elossa.  Meillä kaikilla on varmaan muistoja vanhemmistamme.  Ne kertovat menneiden aikojen ihmisten elämästä, iloista ja suruista.  Nämä kertomukset ovat arvokkaita uusille sukupolville, mutta ne pitäisi kirjoittaa muistiin.  Viimeistään nyt tämä työ pitää aloittaa.  Haastan nyt serkkujani ja muita sukulaisiani palauttamaan mieliimme isiemme ja äitiemme sekä isovanhempiemme arjen ja juhlan tapahtumia.

Aloitan muistelemalla isäni Juho Feeli Kankaan elämäntaipaleen viimeisiä tapahtumia vuonna 1965, joita seurasin läheltä.  Isäni syntyi torpparin poikana vuonna 1901.  Elämäntyönsä hän teki suuren perheen isänä ja maanviljelijänä pienellä 6-7 hehtaarin tilalla.

Ilmajoki on tunnetusti maatalouden mahtipitäjä.  Maanviljelys on tuottanut aina suuren osan alueen asukkaiden elannosta.  Täällä on annettu uusia suuntia maanvijelykselle, suurimpana saavutuksena Alajoen soiden kuivatus 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.  Mutta on täälläkin ollut vaikeuksia:  Halla on vieraillut usein, sillä maata on jouduttu valtaamaan viljelykselle huonoiltakin paikoilta.

Huonoilta pelloilta saatu hyvä sato on tietysti ilahduttanut viljelijää.  Kerron oman isäni ainutkertaisesta hyvästä ohrasadosta, josta hän ei kuitenkaan päässyt nauttimaan, ja jolla oli lopulta surullinen kohtalo.

Isälläni oli pieni, parin hehtaarin maapalsta Tuomikylän Laitanevalla.  Vaikka maa oli kohtuullisen viljavaa, suot olivat ympärillä.  Harvoin sieltä saatiin kunnollinen viljasato.  Yleensä maa olikin heinällä, ja talvella heinät ajettiin kotiin Laitanevan ladosta.

Joskus 1960-luvun alussa suolta lähtevä laskuoja perattiin ja syvennettiin.  Peltojen kunto koheni selvästi.  Niinpä  hyvän viljasadon odotukset kasvoivat.  Keväällä 1965 isä kylvikin ohraa Laitanevan pelloille, ja vilja kasvoi hienosti.  Odotettavissa oli hyvä sato.

Kun tuli sadonkorjuun aika, Erkki Niemi-Nikkola Ahonkylästä, sukulaismies äitini puolelta lupasi tulla leikkuupuimurillaan Laitanevalle.  Se oli aika rohkea lupaus, sillä tie nevalle oli huono ja kivikkoinen.  Pellot olivat myös upottavia.  Parantelimme isän kanssa kulkureittiä ja teimme siltoja raskasta konetta varten.

Erkki pääsi kuin pääsikin pelloillemme, ja työ alkoi ja sujui alkuunsa.  Mutta pellon reunat olivat niin pehmeitä, että pian leikkuupuimuri kallistui ojaan päin.  Minut lähetettiin juoksujalkaa kylälle hakemaan apua.  Menin Armas Kosken, Laitanevan peltonaapurin luokse kysymään, voisiko hän tulla traktorillaan auttamaan.  Hän lupasi tulla, ja hänen avullaan ohran leikkuu pääsi jatkumaan.

Saimme hyvän sadon.  Ohranjyvät olivat pulleita, ja isä mittaili niitä tyytyväisenä.  Tällaista satoa ei oltu koskaan aikaisemmin saatu Laitanevalta!  Ajoimme hevosella jyväsäkit Hietaharjuun ja sieltä myöhemmin Veikko Hakalan viljankuivaamoon.  Olin siellä valvomassa jyvien kuivatusta.  Muistan, että isäni myhäili kerrankin tyytyväisenä ja kiitollisena.  Maanviljelijä oli saanut hyvän palkan työstään.  Varmaan hän otti ”harjakaiset” Erkin kanssa ja kiitteli Erkin ja Armaksen epäitsekästä avuliaisuutta.

Olin huomannut työn aikana, että isäni voimat alkoivat olla vähissä.  Säkit eivät nousseet vanhaan malliin.  Pian huomattiin, että isälläni oli syöpä, ja se oli edennyt pahasti.  Isäni kuoli muutaman kuukauden kuluttua jouluaaton aattona.  Hän ei päässyt nauttimaan hyvästä ohrasadosta, joka oli varastoitu piha-aitan laariin.

Mutta tarina ei päättynyt tähän.  Ohrasadosta ei päässyt nauttimaan loppujen lopuksi kukaan.  Seuraavana kesänä olin lomalla kotona yhdessä Ruotsista tulleen Kaisu-siskon perheen kanssa.  Lasten tulitikkuleikin seurauksena kaikki kotini rakennukset paloivat muutamassa hetkessä.  Aitan paikalla kohosi palaneiden ohranjyvien keko!  Surullinen ja koskettava näky!  Kun seisoin epäuskoisena siinä hiiltyneen kotimäen laella,  ajattelin vamaan isääni, vapaussodan invalidia ja hänen kovaa kohtaloaan.  Oliko sittenkin parempi, ettei hän ollut näkemässä tätä murheellista näkyä?  Ainutlaatuisen hyvä ohrasato oli varmaan lämmittänyt aidon eteläpohjalaisen maanviljelijän mieltä sairasvuoteellakin.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Elokuva tuli kylään!

Televisio tunkeutui suomalaisten koteihin 1950-60-lukujen vaihteessa.  Nyt ohjelmia ja elokuvia tulee ”tuutin täydeltä” ja lähes vuorokauden ympäriinsä.  Televisio-kauden sukupolvet tuskin ymmärtävät, miten on selvitty ennen televisiota, aikana, joka kuulostaa kivikaudelta!  Mutta selvittiin kuitenkin!  Näin väitän sodan jälkeiset vuodet kokeneena.  Maakuntia kiertäneet elokuvien esittäjät toivat tuulahduksen ulkomaailmasta sekä iloa että ajattelemisen aihetta peräkyliin asti.  Minustakin tuli elokuvan ystävä, ja muistelen tässä ensimmäisiä kokemuksiani hetkistä, jotka valtasivat koulupojan mielen.  Haastan lukijani kirjoittamaan omista kokemuksistaan tälle palstalle!

Sotien jälkeisissä ankeissa oloissa tarvittiin uusia virikkeitä ja mielen kohennusta.  Melkein joka kylällä oli seurojen talo, joko nuorisoseuran talo tai työväentalo tai molemmat.  Niissä järjestettiin iltamia, jotka olivat suosittuja.  Mutta kylille tuli myös elokuvakiertueita, jotka esittivät näissä seurojentaloissa elokuvia, yleensä kotimaisia, mutta myös ulkomaisia.  Ne olivat myös suosittuja.  Tuntui, että koko kylä oli paikalla.   Nyt jälkeenpäin ajatellen näiden kiertueiden järjestäjät ansaitsisivat suuren kiitoksen ja jopa jonkin konkreettisen huomionosoituksen tästä suurenmoisesta kulttuuriteosta.

Kotikylässäni Ilmajoen Tuomikylässä oli kaksi nuorisoseuran taloa: Päivölä ja Kalliola.  Niissä elin ensimmäiset elokuvakokemukseni.  Kun kiertue saapui kylään, piti levittää mainoksia talojen ja latojen seinille ja piti lämmittää seurojen talo iltaa varten.  Pääsin mukaan näihin puuhiin ja palkkioksi sain lipun elokuviin.  Muistan sellaisia elokuvia kuin Punainen viiva, Ryysyrannan Jooseppi, Pekka Puupää-filmit, Isäntä soittaa haitaria, Tukkijoella, Rovaniemen markkinoilla, Lentävä kalakukko jne.  Kaikki elokuvat eivät olleet sallittuja lapsille.  Muistan yhden sellaisen, johon pääsin livahtamaan.  Se oli synkkä ”Vieras mies tuli taloon”, joka perustuu Mika Valtarin tekstiin.  Livahdin isojen miesten varjossa saliin ja näin elokuvan.  Osa kavereistani istuivat rinnakkain, jolloin järjestäjä huomasi heidät ja poisti salista.  Minä istuin hiljaa isojen miesten välissä.

Syvimmät jäljet koulupoikaan jätti italialainen elokuva ”Polkupyörävaras”.  Siitä on tullut myöhemmin todellinen klassikko, joka sisältyy m.m. Peter von Baghin kuuluisaan sarjaan ”Elämää suuremmat elokuvat”, jonka hän esitti radiossa vuonna 1984.  On ihmeellistä, että tämä koskettava elokuva esitettiin syrjäkylässämme pian valmistumisensa jälkeen, luultavasti vuonna 1952 tai 1953.  Elokuva valmistui vuonna 1948.  Sen pääosien esittäjät olivat amatöörejä.

Elokuvassa eletään vaikeita sodanjälkeisiä vuosia Italiassa.  Työtön Ricci on saanut työtä julisteiden liimaajana.  Polkupyörä oli hänelle välttämätön työväline, mutta se varastettiin.  Ricci lähtee Bruno-poikansa kanssa etsimään pyörää suuresta kaupungista.  Välillä he näyttävät löytävän etsimänsä, mutta heidät nujerretaan.  Poika häviää välillä jonnekin, ja isä hätääntyy.  Lopulta Ricci varastaa polkupyörän, saadaan kiinni, nöyryytetään mutta saa tekonsa anteeksi.  Elokuvaa seuranneen koulupojan huomio keskittyi Brunoon, josta tuleekin elokuvan keskeinen henkilö.  Hän on ylpeä isästään, ymmärtää ja lohduttaa häntä ja luottaa häneen.  Isä huomaa lopuksi, että hänelläkin on ymmärtävä ja tukeva lähimmäinen, ja aivan lähellä, hänen oma Bruno-poikansa.  Itku ei varmaan ollut kaukana, kun poistuin salista pimeään iltaan.  Aihe oli läheinen, sillä oma isänikin yritti kaikin tavoin löytää palkallista työtä suuren perheen ruokkimiseksi.

Noista 1940-50-lukujen elokuvailloista en muista yhtään villin lännen elokuvaa, jotka olisivat varmasti kiinnostaneet koulupoikia.  Ne olivat ilmeisesti liian kalliita vuokrattaviksi. Sellaisiin pääsin kuitenkin tutustumaan kirkonkylän Eho-elokuvateatterissa.  Muistan erityisesti elokuvan ”Sheriffi”, jossa pääosaa esitti Gary Cooper.  Eräs toinen Eho-käynti on jäänyt myös mieleeni 50-luvun alusta.  Lähdimme Matti-veljeni kanssa viemään Löytö-varsaamme näyttelyyn kirkonkylälle, isän tietämättä!  Kun Matti oli esittelemässä varsaamme arviointiraadille, minä kävin elokuvissa katsomassa Suomisen perhettä!

Vielä pieni muistelus elokuvakokemuksistani Oulussa, jonne muutin vuonna 1960:  Peter von Bagh oli oululainen, joka sai innostuksensa elokuviin katsellessaan m.m. Viimeistä mohikaania ja John Wayne-länkkäreitä  Kino-Aulassa 1950-60-luvuilla.  Itse muistan istuneeni samassa teatterissa samoihin aikoihin katsomassa esimerkiksi elokuvaa ”Kuolemaantuomittu on karannut”.  Olisikohan joskus satuttu samaan näytäntöön??  Muita hyviä elokuvakokemuksia sain Oulussa Merikosken kuohujen vieressä olleessa Kuohu-teatterissa, jonka lähellä asuin 1960-luvulla.  Sen nimi on nykyään Star, mutta sen omistaa edelleen  sama perhe.  Kuohu oli viihtyisä ja mieluisa paikka.  Oulu oli tuolloin todellinen elokuvakaupunki.

Hyvä elokuva vie mukanaan.  Aihe ja näyttelijät pakottavat parhaimmillaan katsojan pohtimaan elämän suuria ja pieniä kysymyksiä.  Eläytyminen tapahtuu parhaiten oikeassa elokuvateatterissa, jossa kuvat ja tapahtumat vyöryvät suurella valkokankaalla.  Menetämme paljon, kun katsomme elokuvaa pieneltä tv-ruudulta.  Siksi me sodan jälkeisen ajan lapset olemme saaneet nauttia jotain suurta istuessamme nuorisoseuran talon salissa seinälle ripustetun laajan kankaan edessä, unohtaen ainakin hetkeksi ankean arjen vaikeudet. 

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Suomen sata vuotta

P5010091.JPG

 

Suomen eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi joulukuun 6. päivänä vuonna 1917.  Vaikka päätökselle piti saada muiden valtioiden tunnustus, ennenkuin itsenäisyys olisi kansainvälisesti hyväksytty tosiasia,  pidetään tuota joulukuun päivää Suomen itsenäisyyspäivänä.  Ensi vuonna saamme siten juhlia 100-vuotista Suomea.

Tutkimusten mukaan Suomen heimo on asuttanut maatamme noin 7000 vuoden ajan.  Kauan piti siten odottaa, jotta riittävän vahva kansakunta syntyi muodostaakseen oman valtionsa.  Suomen suku oli ollut pitkään vähäinen, hajanainen ja kehittymätön.  Vaikka Ruotsinkin valtiolliset rakenteet alkoivat syntyä vasta  1000-luvulla, oli oikeastaan onni, että Suomi liitettiin 1100-luvun puolivälistä alkaen läntiseen naapuriin.  Tämän jälkeen noin 700 vuotta kestäneen yhteiselon tuloksena suomalaiset omaksuivat ruotsalaisilta uudenlaisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen, erityisesti hallinnon ja oikeuslaitoksen.  Tärkeä perintö on, ettei Suomeen syntynyt koskaan varsinaista maaorjuutta.  Nämä perinnöt säilyivät ja kehittyivät 1800-luvulla, kun Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen suuruhtinaskunta.  

Itsenäistyminen vuonna 1917 on tietysti Suomen kehityksen kannalta erittäin tärkeä historiamme vaihe.  Eräät historiamme tutkijat pitävät kuitenkin 1800-luvun kehitysvaiheita vieläkin tärkeämpinä.  Kansakunnan vahvuutta osoittaa erityisesti oma kieli ja siihen perustuva kulttuuri.  Lönnrot, Snellman, Topelius ja monet muut toimijat sekä taiteemme loistavat edustajat olivat 1800-luvun suuria vaikuttajia.  Heidän työnsä tuloksena syntyi kansakunta, jolla oli oma historia, kieli, kirjallisuus ja kulttuuri.  Näiden saavutusten pohjalta itsenäinen kansakunta saattoi ponnistaa.

Miten Suomi on kehittynyt itsenäisyytensä aikana?  Onko Suomi löytänyt paikkansa valtioiden joukossa?  Olemmeko ansainneet paikkamme kansainväilisillä areenoilla, jossa maapallon tilasta ja sen asukkaiden onnellisuudesta päätetään?  Tarkastelkaamme näitä kysymyksiä muutamalta kantilta valmistautuessamme juhlavuoteen.

Väestö

Suomen väestön määrää on tilastoitu vuodesta 1749 alkaen virallisesti.  Ensimmäinen miljoona saavutettiin vuoden 1815 paikkeilla.  Kahden miljoonan asukkaan raja ylitettiin noin vuonna 1880 ja kolmen miljoonan raja vuonna 1912.  Sotien takia seuraavan miljoonan rajan ylittämiseen kului lähes 40 vuotta, sillä neljän miljoonan raja ylittyi vuonna 1950.  Syntyvyyden vähentyessä seuraavankin miljoonan kasvuun tarvittiin nelisenkymmentä vuotta, sillä viiden miljoonan raja ylittyi vuonna 1991.  Tällä hetkellä suomalaisia on 5,5 miljoonaa.

Väestön määrä on kasvanut tasaisesti kuluneen sadan vuoden aikana, mutta kasvu on hidastunut.  On kuitenkin kolme tapahtumaa, joiden vaikutuksesta Suomen väkiluku on pienentynyt:  Vuoden 1918 sota, talvi- ja jatkossota sekä vilkkain Ruotsiin muuton kausi vuosina 1969-1970.

Väestön ikärakenne on muuttunut suuresti sadan vuoden aikana.  1900-luvun alkupuolella väestöpyramidin muoto oli säännöllisen kaunis eli väestön määrä laski tasaisesti ikäluokittain.  Vuosisadan lopulla tilanne oli toinen.  Syntyvyys oli suurimmillaan vuonna 1947, jolloin syntyi 108 168 lasta.  Tämä on muokannut väestöpyramidin aivan toisenlaiseksi:  Vuoden 1999 pyramidin suurin ikäluokka on 50-54-vuotiaiden ikäluokka. 1900-luvun aikana lasten määrä on laskenut 35%:sta 18%:iin, kun taas vanhusten määrä on kasvanut 5%:sta 15%:iin!  On selvää, että tällaisella kehityksellä on suuria vaikutuksia kaikille yhteiskunnan toiminnoille.

Miten Juho ja Maria Kankaan suku on osallistunut kansakunnan elinvoiman säilymiseen?  Juhon ja Marian lapsista kahdeksan perusti perheen, ja heille syntyi 52 lasta, ”Kankaan serkut”.  Eli perheiden koko oli keskimäärin 6,5 lasta, mikä on ollut aikanaan suuri.  1900-luvun alkupuolella perheiden lapsiluku oli 5-6, mutta vuosisadan puolivälissä se oli laskenut noin kolmeen.  Tämän jälkeen lasku on jatkunut, ja nyt lapsiperheissä on keskimäärin 1,8 lasta.   Perheen muodostaneiden Kankaan serkkujen lasten lukumäärä on keskimäärin 2,8. 

Pienen kansan voima on sivistyksessä

1800-luvun suomalaisuusaktivistit pitivät koulutuksen kehittämistä aivan keskeisenä tehtävänä Suomen tulevaisuuden kannalta.  Kansakoululaki annettiin vuonna 1865.  Koulunkäyntiin suhtauduttiin pitkään laimeasti, mutta 1900-lukua voidaan kutsua koulutuksen vuosisadaksi.  Kansakoulu tehtiin pakolliseksi vuonna 1921 ja sotien jälkeen koulutuksen merkitykseen uskottiin.  Yhä useammalle avautui opintie kansakoulun jälkeenkin.  Kehityksestä hyötyivät eniten tytöt.  Peruskoulutus mullistui vuonna 1971, kun annettiin laki peruskoulusta.

Suomalainen koulujärjestelmä on kehittynyt mallikelpoisesti.  Koulutus on kaikkien saatavilla, ja sen laatu on varsin tasainen koko maassa.  Suomalaista koulua pidetään  esimerkillisenä, ja monet ovat hakeneet oppia meiltä.  Suomi on menestynyt monissa koulusaavutusten vertailussa.  Korkeakoulutuksen paikkoja on runsaasti, mutta hakijoiden määrä on myös suuri monille aloille.

Muutama luku antaa kuvan kehityksestä.  Itsenäisen Suomen alkuvuosina ylioppilaita valmistui noin 1000 vuodessa.  Viime vuosina vastaava luku on ollut noin 35 000 eli yli puolet ikäluokasta!  Samana aikana yliopisto-opiskelijoiden määrä on kasvanut  muutamasta tuhannesta lähes 200 000:een!  Lisäksi ammattikorkeakouluissa on noin 140 000 opiskelijaa.  Oppineita siis on, mutta saadaanko heistä täysi hyöty maata rakentamaan ja kehittämään?  Siinäpä tuhannen taalan kysymys!

Juho ja Maria Kankaan lapsista ei kukaan jatkanut opintojaan lyhyen kansakouluvaiheen jälkeen.  Tämä oli tyypillistä 1900-luvun alkupuolella.  Sotien jälkeen tilanne on muuttunut ratkaisevasti:  Yhä useammat seuraavan ja myöhempien sukupolvien edustajat ovat hankkineet ammatillista ja myös akateemista koulutusta.

Elinkeinojen kehitys

Suomea on rakennettu muutaman suuren kansallisen hankkeen avulla itsenäisyytemme aikana:

  1. Metsien kaupallis-teollinen hyödyntäminen itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
  2. Valtiojohtoinen teollisuus- ja kehitysaluepolitiikka 1950-luvulta alkaen
  3. Hyvinvointivaltioprojekti eli 1960-luvulla alkanut sosiaalipoltiikka
  4. Tietoyhteiskuntahanke 1990-luvulta alkaen

Elinkeinojen kehityksessä on tapahtunut dramaattinen muutos suurhankkeiden aikana.  Vaikka Suomi on melkein arktisen alueen maa, maanviljelys on ollut pitkään ylivoimaisesti tärkein elinkeino.  Kaikki elämän meno maaseudulla, jossa pääosa väestöstä asusti, liittyi maan antimien tuotantoon ja keräämiseen.  Väinö Linna kuvaa hyvin ajan  kyläyhteisöä: Tilallisia, torppareita, renkejä, piikoja, jokunen ammattimies: suutari, räätäli, seppä, kauppias ja kirkonkylässä lääkäri, pappi, opettaja, apteekkari ja nimismies.

Tilastojen mukaan 1900-luvun alussa lähes 70% kansasta toimi maatalouden piirissä.  Palvelut työllistivät 8% ja teollisuus noin 10%.  Muutos eteni itsenäisyyden alkuaikoina melko hitaasti, sillä vielä 1950-luvun alussa maatalousväestön osuus oli 50%.  Teollisuuden osuus kasvoi hieman yli 20%:iin, kun taas palveluelinkeinoissa työskentelevien määrä nousi vain 11%:iin.  Kauppa työllisti vuonna 1950 noin neljä kertaa enemmän suomalaisia kuin vuosisadan alussa.

Vuosisadan loppupuolella alkoi sitten tapahtua.  Suomi muuttui tieto- ja palveluyhteiskuntaa kohti.  Tämä tapahtui samanaikaisesti väestön muuttoliikkeen kanssa:  Väki keskittyi kaupunkimaisiin ympäristöihin, ja maaseudun väkimäärä alkoi laskea vääjäämättömästi.  Naiset hakeutuivat työelämään suurin joukoin.  Nyt ollaan tilanteessa, jossa alkutuotannon parissa työskentelee enää 4% väestöstä!  Palvelujen ja kaupan merkitys työllistäjinä on kasvanut voimakkaasti: Yhteensä yli 70% suomalaisista työskentelee näillä aloilla!  Tämä suuri osuus johtuu m.m. voimakkaasti kasvaneesta julkisen vallan palvelujen tarjonnasta terveydenhuollon ja koulutuksen aloilla.  Teollisuuden osuus on vähän yli 20%.

Urheilumaa Suomi

Suomalaiset rakastavat urheilua.  Sitä ei voi kiistää.  Urheiluseuroja alettiin perustaa 1800-luvulla.  Urheilu otettiin 1900-luvun alussa jopa politiikan teon välineeksi:  Suomi esiintyi Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 oman lippunsa alla, ja Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman tietoisuuteen.  Urheilun järjestätoiminnassakin politiikka pääsi vaikuttamaan:  Syntyi kaksi keskusjärjestöä, Suomen Urheiluliitto ja Työväen Urheiluliitto.

Suomi menestyi hyvin 1900-luvun alkupuolella.  Se johtui pitkälti siitä, että monet maat syttyivät olympia- ja urheiluaatteeseen meitä hitaammin.  Siitä huolimatta voimme ihailla monien suomalaisten sankarien saavutuksia.  Monet urheilijamme nousivat maailmanmaineeseen karuista olosuhteista.  Varhaiset mestarimme eivät kuitenkaan voineet juhlia suurilla ansioilla, jotka ovat nykyään yleisiä.  Mutta kansan silmissä heissä oli hohtoa, ja monet halusivat seurata heidän jalanjäljissään.

Useimmat maat ymmärtävät urheilun merkityksen maansa imagon luojana.  Siksi ne rahoittavat urheilutoimintaa suurilla summilla.  Suomen kaltaiset pienet ja taloudellisilta resursseiltaan vaatimattomat maat eivät pysy enää kilpailussa mukana.  Suomen urheilun suuruuden ajat ovat vääjäämättömästi takanapäin.  Mutta me  voimme pysyä näkyvillä satsaamalla sellaisiin lajeihin, jotka ovat meille luonteenomaisia.  Talvilajeissa voimme vielä kilpailla varsin menestykkäästi ja myös joissakin kesälajeissa.

Tärkeintä lienee kuitenkin, että urheilu ja sen sankarit ovat innostaneet suomalaisia liikkumaan.  Erityisesti nuorten saaminen urheilutoiminnan pariin on arvaamattoman tärkeää.  Vapaaehtoistoiminta ja osallistuminen urheiluseurojen toimintaan on arvokasta kansalaistoimintaa, jossa monet Kankaankin suvun jäsenet ovat olleet mukana.

Asema maailmassa

Suomi on säilynyt sata vuotta itsenäisenä.  Se on hieno saavutus.  Olemme saaneet elää rauhan aikaa vuodesta 1945 alkaen.  Vuonna 1995 maamme liittyi Euroopan unioniin ja on siten täysivaltainen jäsen päätettäessä Euroopan asioista.  Jotain menetettiin samalla, m.m. Suomen markka siirtyi vuonna 2002 historiaan.  Suomi on ollut YK:n jäsen vuodesta 1955 alkaen.

Suomi osallistuu monin tavoin kansainväliseen toimintaan sotilaallisesti liittoutumattomana maana.  Maamme on valinnut mieluummin lääkärin kuin tuomarin roolin kansainvälisissä kysymyksissä.  Suomi onkin osallistunut hyvin aktiivisesti m.m. rauhanturvaamistoimiin ja kansainvälisten riitojen ratkaisemiseen.  Vuoden 1974 ETYK-kokous Helsingissä vakiinnutti Suomen aseman ja roolin kansainvälisessä yhteisössä.

Suomi on pysynyt suurvaltaristiriitojen ulkopuolella ja on voinut kehittää yhteiskuntaansa rauhassa.  Maastamme onkin tullut monilla mittareilla mitattuna menestyvä, turvallinen, edistyksellinen ja demokraattinen valtio.  Emme varmastikaan aina tunnista tilaamme muihin maihin verrattuna.  Joka tapauksessa ulkopuolisten silmin Suomi on turvallinen maa, jossa asuu onnellinen kansa.  Tästä ei saa tietystikään ylpistyä, sillä yhteiskunnassamme on vielä monia epäkohtia.  Kaikilla ei mene hyvin.  Maa ei ole koskaan valmis, eikä ajoittaisia laskukausia voi välttää.  Se on nähty jo monta kertaa.

Tämän kirjoittajalle Suomen kehitys viimeisten 150 vuoden ja erityisesti itsenäisyysvuosien aikana on sankaritarina.  Muutos vaatimattomasta pohjoisesta rajamaasta arvostetuksi moderniksi itsenäiseksi valtioksi jaksaa ihmetyttää.  Melkein kaikkeen tyytymätön presidenttimme Juho Kusti Paasikivi sanoi aikanaan: ”Minä olen vanha mies, enkä koskaan ole nähnyt tässä maassa hyvää vuotta, mutta olen nähnyt hämmästyttävän kehityksen.”  Me suomalaiset itse olemme saaneet tämän kehityksen aikaan.  Jokainen sukupolvi on kantanut oman kortensa kekoon, ja usko omiin kykyihimme on siirtynyt isiltä ja äideiltä seuraaville polville.  Vuonna 2017 voimme kiittää kaikkia suomalaisia: Hyvä me!

Hyvää itsenäisyyspäivää 2016 ja aloitetaan valmistelut juhlavuotta 2017 varten!

Takaisin alkuun

*********

Jorma Kangas:

Suomi kuvina

Kustannusosakeyhtiö Tammi julkaisi vuonna 2015 laajan teoksen Antti Vallius: ”Kaunis Suomi.  Maaseutukuvaston historiaa 1800-luvulta EU-Suomeen”.  Vallius selvittelee, miten maaseutua on kuvattu viimeisen 200 vuoden aikana, ja miten kuvat ovat vaikuttaneet mielikuviimme maaseudusta.  Kirja on oikea mahtiteos ja sisältää paljon kuvamateriaalia.  Kirja onkin erittäin kaunis, tällä hetkellä kaunein kirja hyllyssäni!  Teos ilmestyi sopivasti juhlistamaan 100-vuotista Suomea.  Sain kirjaa lukiessani niin monia hienoja elämyksiä, että päätin paneutua teemaan Valliuksen opastamana ja kertoa näkemyksistäni muillekin kauniin Suomen maisemien ihailijoille.  Kirjoitukseni lopussa haastan lukijat kertomaan ja kuvaamaan Suomen ja kotiseudun ikimuistoisia maisemia ja tapahtumia.

Kotimaan ”kokokuva” muodustuu monista osista: ihmisistä, luonnosta, luonnon muodostamasta maisemasta ja ihmisen rakentamasta maisemasta.  Niiden toivoisi muodostavan tasapainoisen kokonaisuuden, jossa kuvien välillä ei ole ristiriitoja.  Sellaisessa harmoniassa viihtyvät kaikki, ihminen ja muut luontokappaleet sekä luonto itse.

Aleksis Kivi kuvaa osuvasti suomalaisen kotimaan kauneutta ja sen kokemisen merkitystä kertoessaan Jukolan Eeron, Vuohenkalman toimeliaan ja viisaan jahtivoudin tuntemuksia seuraavaan tapaan: ” Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman tietoa missä ja minkälainen.  Vaan tiesipä hän, missä löytyi se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.  Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.  Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.  Ja kaikesta tästä syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”

Suomen kansakunnan rakennustyö alkoi voimallisesti 1800-luvun alkupuolella.  Suomi oli Venäjän keisarikunnan suurruhtinaskunta, joka halusi erottua omaksi kokonaisuudekseen.  Oman kulttuurin, kielen, historian ja kirjallisuuden sekä koulutuksen roolit koettiin tärkeiksi tässä kehityksessä.  Myöhemmin vuosisadan edetessä huomattiin, että suomalainen maisema voisi olla myös sellainen ominaisuus, jonka avulla Suomi voisi osoittaa erityispiirteitään.

Suomalainen kansallismaisema

Sakari Topeliuksen johdolla alettiin määritellä ihanteellista suomalaista maisemaa.  Valliuksen mukaan arveltiin, että sen avulla voitaisiin vahvistaa koko kansan yhteenkuuluvuutta.  Perusmaisema haettiin sisämaasta, jossa on vaihtelevia näkymiä mäkineen ja vaaroineen ja kimaltelevia järviä.  Esimerkiksi Pohjanmaan viljelyslakeudet eivät kiinnostaneet Topeliusta niiden yksitoikkoisuuden vuoksi.

Topeliukselle luonto ja ihminen kulttuureineen muodostivat kokonaisuuden.  Erityisesti vesistöt viehättivät Topeliusta.  Tästä syntyi suomalainen kansallismaisema:  Korkealla kaiken yläpuolella oleva ihminen näkee alapuolellaan järvimaiseman ja ihmisen rakentamaa kultturimaisemaa.  Tämän maisemakuvan prototyyppinä pidetään Ferdinand von Wrightin maalausta ”Näköala Haminalahdelta” vuodelta 1853.  Kerrotaan, että kun Topelius näki tämän taulun, hän sanoi: ”Tämä taulu on Suomi”.  Taulua säilytetään Ateneumin taidemuseossa.  Monet taiteilijat seurasivat jäljessä, m.m. Eero Järnefelt Koli-maisemineen.

Koska von Wrightin maalaus ei ole käytettävissä tässä yhteydessä, liitän tähän samantyylisen valokuvan, joka on otettu Aulangon järveltä 1890-luvulla.

Aulanko.jpg

Aulangon järvi (Valokuva/ A. Alopaeuksen kirjakauppa , kustantaja 1890-1899, Museoviraston kokoelma, www.finna.fi  )

Topelius toimitti ensimmäisen Suomea esittelevän maisemakuvateoksen ”Suomi piirroksin esitettynä” useana vihkosena julkaistuna vuosina 1845-1852.  Teos nosti esille maisemia, joita on sittemmin pidetty arvokkaina.  Topelius kuvasi suomalaista maisemaa myös Maamme-kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1875.  1800-luvun loppupuolella ilmestyi useita muitakin merkittäviä kuvateoksia: Matkustus Suomessa (1872-1874), Suomi. Kuvia Suomen maasta ja kansasta (1888), Suomi 19. vuosisadalla (1893) ja Suomi kuvissa (1896).

Suomi kuvissa-teos on ensimmäinen suomalainen maisemakirja, jossa on vain valokuvia.  Sen tekijä, I.K. Inha oli syntyjään Virroilta ja kulki Suomea ristiin rastiin kameransa kanssa.  Monet Inhan valokuvista tekevät lähtemättömän vaikutuksen katsojaan, esim. Näkymä Rautalahden Otsoisilta (1890), Kaskenviertäjiä (1896) ja kuvat Mustialan peltoaukeilta (1899).   Inha oli Samuli Paulaharjun aikalainen ja hengenheimolainen.  Molemmat tekivät suuren kulttuurityön kuvatessaan Suomea ja suomalaisten elämää ja työtä.

Valokuvauksen tultua yleiseksi maisemakirjojen määrä kasvoi nopeasti 1900-luvulla.  Suomen itsenäistymisen jälkeen kuvattiin erityisesti kehittyvää maataloutta viljalakeuksineen ja työtapoineen.  Ilmakuvaukset tulivat myös käyttöön.  Maatalouden lisääntyneestä merkityksestä kertoo myös se, että Topeliuksen karsastaman Pohjanmaan kulttuurimaiseman arvo nousi:  Pohjanmaa koettiin talonpoikaisen Suomen ydinalueeksi. Eero Nelimarkasta (1891-1977) tuli johtava pohjalaisen maiseman kuvaaja.  Hänen lakeus-maalauksensa avarine maisemineen ihastuttavat kaikkia, mutta erityisesti meitä eteläpohjalaisia.   

Sotien jälkeen kuvausten kohteena olivat jälleenrakennuskauden vaiheet.  1960-70-luvuilla kiinnostivat maaseudun suuri rakennemuutos ja maastamuutto sekä heräämässä ollut ympäristön-ja luonnonsuojelu.  Pakettipeltoja, ränsistyviä rakennuksia ja tyhjentyviä kyliä kuvattiin.

Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995.  Muutos koettiin erityisesti maaseudulla vakavana uhkana suomalaisuudelle.  Tähän vaiheeseen liittyi maisemakuvauksen nousu edellisen vuosikymmenen vähäisen kiinnostuksen jälkeen.  Vallius päättelee melenkiintoisella tavalla, että tässä on ehkä nähtävissä sama prosessi kuin aikoinaan 1800-luvun loppupuoliskolla:  Uhkaa suomalaisuutta kohtaan haluttiin lievittää maiseman avulla.

Maisemakuvauksen nousu johtui Valliuksen mukaan myös 1990-luvulla käydystä keskustelusta kansallismaisemasta ja valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista.  Vuonna 1993 nimettiin 27 suomalaista kansallismaisemaa, joihin kuuluvat m.m. Koli, Imatrankoski, Aurajokilaakson kulttuurimaisema, Tammerkoski, Punkaharju, Olavinlinna, Pallastunturit, Hailuoto, Merenkurkun saaristo ja Kyrönjokivarsi ja eteläpohjalaiset viljalakeudet.

Haaste ja omia mieltymyksiä

Monilla on omat mielimaisemansa ja -kohteensa.  Ne voivat olla edellä mainittuja kansallismaisemia, mutta myös vähäisempiä kotiseudun näkymiä.  Maalauksia ja valokuvia niistä säilytetään rakkaina muistoina.  Suomen juhlavuoden kunniaksi haastankin lukijoita kertomaan mielimaisemistaan ja jopa lähettämään omia kuvia niistä koottavaksi näille sivuille.

Museot ja arkistolaitokset ovat avanneet kuvakokoelmiaan julkiseen käyttöön juhlavuoden kunniaksi.  Kuvia ihmisistä, maisemista, rakennuksista jne. on vapaasti katseltavissa netissä osoitteessa www.finna.fi .  Edellä esitetty valokuva Aulangon järveltä on otettu näistä kokoelmista. Siellä voi ihailla myös edellä mainittua Ferdinand von Wrightin kansallismaisemaa.

Tuon tähän esille pari hienoa valokuvaa näiden kotisivujen Kuva-albumista omina suosikkeinani.  Monelle maaseudun lapselle on jäänyt kalliina muistona kesäinen kuva, jossa äiti on lypsämässä lehmiä.  Monet taiteilijat ovat ikuistaneet tällaisen maiseman kankaalle.  Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen Lehmisavu-maalaukset sopivat aikoinaan mainiosti maatalousvaltaisen Suomen maisemaan.  Itse muistan elävästi äitini lypsyllä Tuomiluoman rantamaisemassa ympärillään lapset mukeineen odottamassa ”lämmintä maitoa”.  Ja olihan siinä myös kissamme, joka seurasi äitiäni aina ja kaikkialle.  Kuva-albumissamme on valokuva Hanna-tädistä, Heikki-setäni vaimosta lypsyllä Sudenkylän niityllä.  Kuvassa on hieno tunnelma, hienoinen kesäaamun usva muistuttaa Lehmisavu-maalausten tunnelmaaa.

Kuva_0088.jpg

Hanna-täti lypsyllä

Lehmisavu-asetelmaa on kuvattu sittemmin runsaasti maalauksin ja valokuvin.  Ne tekevät kunniaa suomalaisille naisille, joiden tehtäviin kaikkinainen kotitalous on perinteisesti kuulunut, karjasta huolehtiminen ja lypsy aivan keskeisinä tehtävinä.  Paljon on kuvattu myös miehiä ahkerassa työn touhussa pelloilla, metsissä ja rakennuksilla.  Olkoon oheinen valokuva tukinajosta esimerkkinä ”miesten töistä”.  Tukinajo oli aikoinaan tuttua ansiotyötä Kankaan suvun miehille.   Kuvat, joissa koko perhe ja palkollisia on sadonkorjuussa tai lähes koko kylä talkoissa, kuvaavat suomalaisten yhteisöllisyyttä.  Ne kuvaavat suomalaista ahkeruutta ja sinnikkyyttä, kun jokapäiväinen leipä hankittiin usein vaikeissa pohjoisissa olosuhteissa.  Kaikkia käsiä tarvittiin.  On hyvä, että näitä kuvia säilytetään muistomerkkeinä entisten sukupolvien työstä.

kuva_00622.jpg

Jussi Kallenpoika tukinajossa

Suomen kaunis luonto on vielä suhteellisen koskematon, alkuperäisessä muodossaan ja puhdas.  Suomen järvet, metsät ja tunturit sekä myös rakennettu ympäristö kiinnostavatkin turisteja lisääntyvässä määrin.  Kansainvälisessä vertailussa Suomi oli äskettäin kolmanneksi houkuttelevin maa turisteille.  Yksi luontokohde on viime aikoina noussut yllättäen otsikoihin:  Monet turistit, erityisesti Kiinasta ja Japanista tulevat Suomen Lappiin ihailemaan revontulia!  Tästä turismista näyttää tulevan hyvä matkailubisnes.  Ollessani Sodankylän geofysiikan observatoriossa viimeisessä virassani ennen eläköitymistä vuosituhannen vaihteessa kollegat perustivat jo silloin yrityksen revontulituristeja varten Sodankylään ja Luostolle!

Revontulet on luonnonilmiö, jonka esiintymistä säätelee Aurinko.  Maan magneetikentän vaikutuksesta avaruuden hiukkaset pommittavat napa-alueiden ilmakehän ylempiä osia, ja niiden synnyttämät revontulet esiintyvät maapallon magneettisia napoja ympäröivillä ovaalin muotoisilla alueilla.  Ovaalin muoto ja laajuus vaihtelee auringon toiminnan vaihtelujen mukaan.  Ovaalin reuna ulottuu kauimmaksi etelään keskiyön aikaan.   Pohjois-Euroopan alueella ovaali sijaitsee keskimäärin Norjan pohjoisrannikkoa seuraten, ja siellä revontulia voi nähdä käytännössä lähes joka yö.  Sodankylässä revontulien esiintymistodennäköisyys on noin 60%.  Voidaan sanoa, että syys-huhtikuun aikana Pohjois-Suomessa voi nähdä revontulia noin 200 yönä.  Suomi on siten erinomainen paikka revontulituristille.   Auringon toiminnan ollessa voimakkaimmillaan, revontulia voi nähdä myös Etelä-Suomessa ja parhaimmillaan aina Keski-Euroopassa asti.

Revontulien esiintymisen oikukkuudesta voi syntyä yllättäviä tilanteita.  Kerrotaan, että tänä talvena eräät kiinalaiset turistit olivat ärsyyntyneet, kun luvattuja revontulia ei nähtykään kelkkasafarin aikana!  Toisen kertomuksen mukaan eräs äveriäs revontulimatkaaja oli vuokrannut lentokoneen ja päässyt näkemään toivomiaan revontulia kaukana pohjoisessa Norjan pohjoisrannikolla lentokoneen ikkunasta!

Olen saanut käyttööni muutaman revontulikuvan, jotka välitän lukijoiden ihailtaviksi.  Ne on ottanut alan pitkäaikainen harrastaja Jyrki Manninen Sodankylän geofysiikan observatoriosta.  Kuvien julkaisuoikeus on hänellä, ja häneen voi  tarvittaessa ottaa yhteyttä osoitteessa jyrki.manninen@sgo.fi .

pcd1713_087.jpg

Tyypillinen poimuileva revontulikaari (Jyrki Manninen)

pcd3221_040.jpg

Revontulikorona - revontulet katsojan yläpuolella (Jyrki Manninen)

pcd3221_048.jpg

Harvinaisen kirkkaita revontulivärejä Sodankylän taivaalla (Jyrki Manninen)

Otin tähän sellaisia mieltymyksiäni, jotka eivät ole varsinaisia perinteisiä maisemakuvia.  Toivottavasti tämä innostaa lukijaa tunnistamaan suomalaisen mielenmaiseman monipuolisesti.

Takaisin alkuun

********

Jorma Kangas:

Sukupolvet Suomea rakentamassa

Puheenvuoro Sukutapaamisessa Ilmajoella 13.8.2017

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana on monin tavoin arvioitu Suomen kehitystä ja suomalaisten asemaa maailmassa.  Monia uusiakin näkökulmia suomalaisuuteen on tuotu esille.  Satuin lukemaan Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa mielenkiintoisella tavalla arvioitiin tämän päivän suomalaisten roolia suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa (Susan Heikkinen: Me suomalaiset. Suomen Kuvalehti 25-26, 2017).  Esittelen tässä muutamia kirjoituksen ajatuksia, kommentoin niitä ja teen samalla aikamatkan itsenäisyyden ajan suomalaisten lapsuuteen ja nuoruusvuosiin.

Ensin muutama sana käsitteestä sukupolvi.  Sukututkimuksessa  lapset, vanhemmat, esivanhemmat jne. käsitetään kukin omaksi sukupolvekseen, ja niitä me voimme seurata kirkon ja hallinnon keräämien tietojen perusteella 1500-luvulle asti.  Sukukirjamme sukutiedoissa löytyy tietoja parhaassa tapauksessa jopa 17 sukupolven ajalta, jolloin sukupolven pituudeksi tulee noin 28 vuotta.  Tilastotieteilijät määrittelevät sukupolven pituuden synnyttäneiden naisten keski-ikänä.  Tällä perusteella sukupolven pituus on nykyisellään noin 30 v.

Toisen määritelmän mukaan sukupolvi on suunnilleen samanikäisten ihmisten joukko, joita yhdistää 17-25-vuotiaana koettu merkittävä kokemus.  Hyvä esimerkki tästä on sota-ajan sukupolvi, joita sota-ajan kokemukset yhdistävät.

Suomen Kuvalehden kirjoitus lähtee tästä määritelmästä.  Nykyään elävät suomalaiset, noin 5,5 miljoonaa suomalaista on jaettu jutussa 10 sukupolveen.

Tsaarinaikaiset (Annat ja Einot), s. 1908-1917

Vanhin sukupolvi on saanut nimen ”Tsaarinaikaiset - Annat ja Einot”, jotka siis ovat syntyneet Venäjän kansalaisiksi.  Heitä on keskuudessamme vielä noin 1000.  Kaikki Kankaan serkkujen vanhemmat kuuluisivat  tähän sukupolveen.  Niukkuus, pula ja raataminen olivat tunnusomaisia kokemuksia tälle sukupolvelle.  

Ratkaisevassa nuoruusiässä 20-30-lukujen taitteessa tämä sukupolvi koki sekä taloudellisen nousun että pula-ajan ja poliittisen kuohunnan, mutta yleisesti aika oli optimismin aikaa.  Sitä värittivät monet uudet keksinnöt, jotka tulivat vähitellen tutuiksi myös maaseudulla.  Lisäksi suomalaisten urheilumenestys Paavo Nurmen johdolla innoitti rakentamaan parempaa Suomea.  Kesätkin olivat lämpimiä.  Omasta mielestäni  usko tulevaisuuteen lisäsi tämän sukupolven intoa tarjota lapsilleen enemmän kuin mitä se oli itse saanut.  Tämä oli hyvin tärkeä asenteen muutos esimerkiksi koulutuksen merkitykseen.

Sotasukupolvi (Veikot ja Kertut), s. 1918-1926

Seuraava sukupolvi on saanut Suomen Kuvalehden artikkelissa nimen ”Sotasukupolvi - Veikot ja Kertut”.  Se syntyi vuosina 1918-26.  Tämä sukupolvi koki sodan kauhut, mutta se jaksoi vielä rakentaa Suomen raunioista.  Kuitenkin 33 000 miestä kuoli sodassa, ja monet saivat ikuiset vaivat palkakseen.  Tästä sukupolvesta on keskuudessamme tänään noin  40 000.

Väinö Linna on kuvannut osuvasti tätä uudisraivaajasukupolvea, joka sai kokea vielä maaseudun suuren mullistuksen: Koneet valtasivat maatalouden ja vähensivät pientilallisten tienestejä, voi- ja viljavuoret kasvoivat, peltoja pantiin pakettiin ja lapset lähtivät kaupunkiin.  Tämä sukupolvi koki kovia, ja voimme vain arvailla heidän tuntojaan. Mutta saamme kiittää heitä paljosta.

Eräs tärkeä yhteinen tekijä yhdistää mielestäni nämä kaksi sukupolvea.  Heidän uskollinen toverinsa niin rauhan kuin sotienkin aikana oli suomalainen hevonen.  Suomalaista hevosta alettiin jalostaa voimallisesti 1900-luvun alussa.  Siitä tuli moneen tehtävään sopiva sitkeä ja vähään tyytynyt uurastaja.  Maatalouden tuottavuus riippui ratkaisevasti vuosikymmenten ajan hevosista.  Yhteistyö jatkui 1950-luvun loppuun asti, jonka jälkeen alkoi maatalouden lopullinen koneellistaminen.  Mutta suomenhevonen jatkoi isäntiensä ohjastamana raviratojen uljaana sankarina  Yhteinen taival oli pitkä ja antoi hienoja kokemuksia molemmille.

Vastuunkantajat (Matit ja Liisat), s. 1927-1944

Kolmas sukupolvi syntyi vuosina 1927-44, eli melkein kaikki Kankaan serkut kuuluvat tähän sukupolveen.  Suomen Kuvalehti on nimennyt tämän sukupolven ”Vastuunkantajiksi - Matit ja Liisat”.  Meitä on nyt 575 000. Nimitys on meille melkoisen haastava!  Mistä tämä nimitys kertoo?  

Jo edellisen sukupolven aikana jako miesten ja naisten töihin alkoi hävitä. Meidän lapsuusaikana tämä kehitys voimistui, kun miehet olivat sodan töissä ja äidit olivat paljolti isien töissä.  Vaikka lapsista ja heidän tulevaisuudestaan kannettiin huolta, lasten tarpeet eivät olleet etusijalla.  Näissä olosuhteissa jouduimme ottamaan jo varhain vastuuta itsestämme, sisaristamme ja kotitöistä.  Meistä tuli työkeskeisiä, ja jos työtä ei löytynyt Suomesta, sitä haettiin Ruotsista ja jopa kauempaakin.  Toisaalta saimme nauttia elintason jatkuvasta noususta, ja yhä useampi lähti koulutielle paremman elämän toivossa.  Ja kyllä me olimmekin sillä tavalla onnellinen sukupolvi, että melkein mikä koulutus tahansa varmisti työpaikan.

Liikkuva sukupolvi (Markut ja Tuulat), s. 1945-1954

Seuraavaa sukupolvea, joka syntyi sodan jälkeisenä 10 vuotena, kutsutaan ”Liikkuvaksi sukupolveksi - Markut ja Tuulat”.  Tähän kuuluvat ns. suuret ikäluokat: Vuonna 1947 syntyi ennätysmäärä 108 000 lasta!  Jos edellinen sukupolvi jo aloitti muuttoliikkeen, niin nyt se voimistui:  Muutettiin kaupunkiin tai Ruotsiin. Suurin muuttoaalto Ruotsiin tapahtui 60-luvun lopulla.  Maatalous elätti yhä pienemmän osan kansasta ja Suomesta tuli palkansaajien maa.  

Koulutuksen ja julkisen sektorin toiminnan lisääntymisen takia sukupolvi jakaantui entistä selvemmin ruumiillisen ja henkisen työn tekijöiksi. Televisio alkoi muuttaa voimallisesti maaseudunkin elämäntapaa: Sen kautta maailma tuli lähemmäksi, kun siitä voitiin seurata niin Vietnamin sotaa ja kuulentoa kuin Peyton Placeakin!  Liikkuvuus näkyi myös siten, että kesämökkeily alkoi toden teolla, kun autoistuminen yleistyi.  Ladat ja Datsunit  porhalsivat kaupunkien ja kotimaakunnan välillä.  Tämä sukupolvi sai nauttia inflaation siunauksesta: Se maksoi suuren osan asuntoveloista!  Nyt tämä sukupolvi alkaa olla kokonaan eläkkeellä.  Heitä on keskuudessamme 730 000.

Öljykriisin sukupolvi (Karit ja Annet), s. 1955-1964

Vuosina 1955-64 syntyneiden sukukupolvea Suomen Kuvalehden artikkelissa kutsutaan ”Öljykriisin sukupolveksi - Karit ja Annet”.  Tämän sukupolven lapsuus vietettiin usein kaupunkien lähiöissä.  Myös tämä sukupolvi oli liikkuvaa sorttia, sillä he aloittivat interreilaamisen ympäri Eurooppaa.  Muutenkin yleinen maailman meno määritti tämän sukupolven elämää 1970-luvulla:  Öljyn hinnan voimakas nousu näytti pysäyttävän länsimaisen nousukauden.  Muistamme, miten nopeusrajoitus oli kaikkialla 80 km/t ja valoja sammuteltiin.  Herättiin myös erilaisiin elinympäristöä uhkaaviin vaaroihin: Syntyi voimakas ympäristöliike.

Kuva_0063.jpg

Kankaan suvun kolme sukupolvea, Kalle (s. 1898), Martti Kallenpoika (s. 1930) ja Mikko Heikinpoika (s. 1948)

päreentekotalkoissa

Hyvinvoinnin sukupolvi (Jarit ja Sarit), s. 1965-1972

Vuosina 1965-72 syntyneet muodostavat ”Hyvinvoinnin sukupolven - Jarit ja Sarit”.  Tästä sukupolvesta Suomen Kuvalehti sanoo: ”Jos joku oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, se olimme me.”  Tässä vaiheessa suomalainen yhteiskunta oli kehittänyt hyvin kattavat hyvinvointivaltion toimintatavat erityisesti koulutuksen ja terveydenhuollon aloilla, ja 80-luku oli talouden nousukautta Suomessa.  Tätä sukupolvea ilahduttivat parhaassa nuoruusvaiheessa monet uudet tuulet, joista Berliinin muurin murtuminen vuonna 1989 oli kohokohta.  Suuri osa tästä sukupolvesta ehti rakentaa elämänsä perustaa vakaalle pohjalle juuri ennen edessä olevaa 90-luvun alun lamaa.

Tämä sukupolvi oli entistä paremmin koulutettua.  Monet uudet elektroniikan vempaimet tulivat käyttöön, ja usko tulevaisuuteen oli vahva.  Itseluottamus kasvoi, ja rohjettiin entistä enemmän ottaa haasteita vastaan m.m. työpaikkaa vaihtamalla.

Tähän sukupolveen kuuluu nyt noin 550 000 suomalaista.

Lamasukupolvi (Sannat ja Janit), s. 1973-1979

Vaikka tämän sukupolven lapsuus sattui huolettomaan nousukauteen, se joutui varhaisessa nuoruusvaiheessaan kokemaan Suomen historian pahimman laman 90-luvun alussa.  Siksi tätä sukupolvea kutsutaan ”Lamasukupolveksi”.  Työttömyys tuli monen kouluttautuneenkin kohtaloksi, ja edelisellä vuosikymmenellä aikaansaatu hyvinvointi romahti.  Jos työtä löytyikin, työsuhteet olivat yleensä lyhyitä.  Totuttiin pätkätöihin, mikä on paljolti jäänyt työmarkkinoiden tavaksi.  Kaikesta tästä oli huolestuttava seuraus: Perheen perustaminen viivästyi.  Lama synnytti toisaalta tässä sukupolvessa vastuuntuntoa huonompiosaisia kohtaan, ja alettiin puhua entistä äänekkäämmin maapallosta yhteisenä kotina ja globalisaatiosta yleensä.

Lamasukupolveen lasketaan kuuluvan 470 000 tämänpäivän suomalaista.

Seuraavien sukupolvien nuoruusaika osuukin sitten jo 2000-luvulle.  Vuosina 1980-90 syntyneitä kutsutaan Suomen Kuvalehden kirjoituksessa ”Valitsijoiden sukupolveksi - Antit ja Heidit” ja vuosina 1991-99 syntyneitä ”Irrallisten sukupolveksi - Villet ja Laurat”.  Nämä sukupolvet ovat hyvin koulutettuja, sillä ylioppilaiksi valmistui jopa yli puolet ikäluokasta.  Heidän kielitaitonsa on ihailtavan hyvä. Tietokoneet, Internet ja sosiaalinen media sekä monet alakulttuurit leimaavat näiden sukupolvien elämää.  Työelämässä ollaan valmiita vaihtamaan työpaikkaa useinkin.  Nuorison idolit ovat entistä tärkeämpiä ja näyttävät muodostavan sen perustan, josta yhteinen kokemus syntyy.

2000-luvulla syntyneet ovat sitten yli miljoonan suomalaisen  ”Orastava sukupolvi - Emmat ja Eetut”, syntymässä oleva sukupolvi.  Tämä sukupolvi ei muista eikä tunne niitä asioita, jotka olivat tärkeitä ennen Internetiä ja älypuhelimia. He ovat ällistyttävän itsenäisiä ja rohkeita ja kekseliäitä, joilla näyttää olevan tahtoa päästä eroon sellaisista paheista kuin tupakka ja alkoholi.  Aika tulee näyttämään, mikä on tätä sukupolvea yhdistävä tekijä.

Me vanhat sukupolvet epäilemme usein nuorten sukupolvien kykyä selviytyä yhä monimutkaisemmassa maailmassa.  1900-luku tuotti monia ideoita, joita nyt sovelletaan.  Luonnontieteet loivat uusia näkemyksiä aineen rakenteesta ja lääketiede nujersi monet sairaudet.  Monesta tuntui, että se on siinä.  Mutta 2000-luvulla olemme jo voineet kokea valtavia edistysaskeleita tekniikan aloilla ja esimerkiksi tähtitieteessä.  Nykyiset aktiiviset sukupolvet ovat hyvin koulutettuja ja ennakkoluulottomia, joilta voi odottaa paljon.  Kehityksellä ei näytä olevan rajoja, mutta niin pitääkin olla: Globaalit ongelmat ovat yhä suuret ja eräiltä osin tulossa entistä vaikeammiksi.  Erityisesti ilmastonmuutos ja siihen välttämättä liittyvät ihmisten muuttoaallot pakottavat kysymään:  Onko positiivinen kehitys jatkuvaa vai olemmeko tulossa jonkinlaiseen taitekohtaan, jolloin toiminta- ja tuotantotapoja on tarkistettava?

Suomalaiset ovat toistaiseksi hyvissä asemissa monilla aloilla.  Ulkosuhteet ja kansainvälinen luottamus ja arvostus suomalaisia kohtaan ovat kunnossa.  Suurin vaara saattaa olla siinä, että pilaamme mahdollisuutemme keskinäisillä kiistoilla  Toivokaamme menestystä ja yhteisymmärrystä työelämässä oleville sukupolville.

Suomalaisten 10 sukupolvea muodostaa mielekkään kokonaisuuden ja jatkuvuuden, jossa näkyy suomalaisten parhaita ominaispiirteitä: Itsenäinen kyky etsiä ratkaisuja ja sinnikkyys sekä sopiva kilpailuhenkisyys ja nöyryys.  Kukin aika on luonut tarpeet ja edellytykset tietyille ratkaisuille, jotka uusi aika on asettanut kyseenalaisiksi.  On mielenkiintoista havaita, että sukupolvien saavutukset ja kokemukset kuvaavat niitä suuria projekteja, jotka demokraattinen järjestelmämme on aikanaan asettanut Suomen kansallisiksi hankkeiksi:

  1. Metsien kaupallis-teollinen hyödyntäminen itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
  2. Valtiojohtoinen teollisuus- ja kehitysaluepolitiikka 1950-luvulta alkaen
  3. Hyvinvointivaltioprojekti eli 1960-luvulla alkanut sosiaalipoltiikka
  4. Tietoyhteiskuntahanke 1990-luvulta alkaen

Kaikki nämä hankkeet ovat tuottaneet kauniin tuloksen.  Tämä lisää luottamusta suomalaiseen päätöksentekojärjestelmään, jota mitkään lyhytnäköiset etujen tavoittelut eivät toivottavasti horjuta tulevaisuudessakaan.

Takaisin alkuun

*********

Jorma ja Paavo Kangas:

Vuosi 1918 - murheen vuosi

Vuosi 1917 oli suomalaisille ilon vuosi:  Suomi itsenäistyi.  Vaikka itsenäisyyttä tavoiteltiin varsin yksimielisesti, menettelytavoissa oli erimielisyyttä:  Vasemmisto halusi edetä asiassa yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Vuoden loppua kohti kansanosien vastakkainasettelu voimistui.  Monet muutkin tekijät, osa ulkopuolelta tulleina kärjistivät tilannetta, ja vuoden 1918 tammikuun lopulla jouduttiin monimutkaiseen sotatilaan.  Oliko kysymyksessä vapaussota, kapina, sisällissota vai mikä?  Itsenäisen Suomen ensimmäisestä vuodesta tuli murheen vuosi.

Vapaussoturien muistolaatta on kahden Kankaan veljeksen hautakivessä Ilmajoen hautausmaalla.  Kalle lähti sotaan 19-vuotiaana ja Feeli 16-vuotiaana.  Molemmat selvisivät sotaretkeltään hengissä, Feeli haavoittuneena.  Asiasta ei paljon puhuttu jälkeenpäin, mutta me näiden nuorten sotilaiden lapset yritämme nyt palauttaa mieliin noita   vaikeita vuoden 1918 tapahtumia.  Kerromme myös Kankaan suvun tulevan vävyn, Juho Pakkalan osallistumisesta sotaan.  Juho meni naimisiin Kallen ja Feelin sisaren, Ailin kanssa vuonna 1921.  

Olemme käyttäneet monia tutkimuksia hyväksi, mm. Heikki Ylikankaan laajaa tutkimusta ”Tie Tampereelle” (WSOY, 1993) sekä Haapalan ja ja Hopun toimittamaa ”Sisällissodan Pikkujättiläinen”  (WSOY, 2009) . Ilmajoen suojeluskunnan osalta olemme käyttäneet Uotilan ja Rantojan kirjaa ”Ilmajokelaiset vapaussodassa” (Vaasan Kirjapaino, 1958).  Martti Koskenkorvan julkaisema teos ”Saappaanjäljet” (Koskenkorvan Tila Oy, 2017) tuo esille paljon yksityiskohtia ilmajokisten osallistumisesta sotaan. Toivomme, että tämä tiivistetty esitys antaa lukijoilleen kokonaiskuvan siitä, mitä tapahtui vuoden 1918 alkupuolella Suomessa.

Sodan syyt

Autonominen Suomi siirtyi 1900-luvulle varsin toiveikkaasti.  1800-luvun lopulla talous oli piristynyt, ja elintaso lähtenyt nousuun.  Kaupunkien kehitys jatkui, ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja Amerikkaan oli vilkasta.  Yhteiskunta modernisoitui: Monet uudet keksinnöt kuten puhelin, elokuvat ja autot tulivat vähitellen tutuiksi Suomessakin.  Suomi siirtyi edustukselliseen demokratiaan, kun säätyvaltiopäivien tilalle tuli ensi kertaa yleisillä vaaleilla vuonna 1907 valittu eduskunta.  Puoluekenttä laajeni, kun sosialidemokraattinen puolue perustettiin vuonna 1903 ajamaan työväestön etuja.

Miksi edistyksellinen Suomi ajautui sisällissotaan?  Sitä on tietysti tutkittu ja tutkitaan edelleen.  On osoitettavissa monia syitä, osa kotitekoisia, osa tuli ulkopuolelta.  Tässä muutamia, joita tutkijat ovat nostaneet esille.

Suomi oli ollut pitkään sääty-yhteiskunta, mikä vaikutti yhä 1900-luvun alkupuolella. Yhteiskunnassa vallitsi edelleen luokkajako, ja tuloerot olivat suuret.  Pienen omistavan luokan ohella oli suuri huono-osaisten joukko.  On arvioitu, että kolme neljäsosaa eli niukasti. Sosialidemokraattinen puolue tuli heti ensimmäisissä vaaleissa näkyvään asemaan suurimpana puolueena.  Puolueella oli laaja uudistusohjelma, jonka monia kohtia pidettiin oikeutettuina.  Esillä olivat m.m. torpparien asema, työaika ja kunnallinen äänioikeus. 

Uudessa poliittisessa tilanteessa käytiin kovaa taistelua.  Pitkään vallassa olleet eivät olleet valmiita hyväksymään kaikkia uudistusvaatimuksia.  Toisaalta uudistusten läpiviemistä vaikeuttivat eduskunnan hankalat työolosuhteet.  Meni aikansa, ennenkuin edustajat tottuivat tehtäviinsä ja saivat kokemusta.  Tsaari saattoi hajottaa eduskunnan niin halutessaan, ja sen hän tekikin usein.  Vaaleja oli vähän väliä, ja pitkäjänteinen lainsäädäntötyö oli vaikeuksissa.  Sosiaalinen uudistustyö mateli.  Kaikki tämä loi pohjaa kapinamielen voimistumiselle. ”Vanha kauna” lisääntyi.

Vuonna 1914 alkanut 1. maailmansota loi sitten lopulliset syyt vuoden 1918 sotatilan syntymiselle.  Maailmansodan alkupuoli oli hyvää aikaa suomalaisille. Venäjälle toimitettiin sodan vaatimia tarvikkeita, ja töitä riitti.  Mutta tsaarin vallan kaatuminen maaliskuun vallankumouksessa vuonna 1917 synnytti koko Venäjän valtakunnassa epävakaan tilanteen.  Valtiolliset koneistot kuten järjestysvalta hävisivät, ja tilalle alettiin perustaa suojeluskuntia ja punakaarteja, aluksi yleisen järjestyksen turvaamiseksi.  Taistelu vallankäytöstä alkoi.

Pian vallankumouksen jälkeen toimitukset yhä sotivaan Venäjään vähenivät nopeasti, mikä johti työttömyyden lisääntymiseen.  Viljan saanti Venäjältä vaikeutui.  Kun vuoden 1917 viljasato Suomessa oli huono, ja kun maatalouslakot vaikeuttivat korjuuta, elintarvikepula paheni, ja hinnat nousivat.  Kaikki tämä lisäsi sisäisiä jännitteitä.  ”Vatsa ei kauan odottele” , kuten Heikki Ylikangas kirjoittaa kirjassaan ”Tie Tampereelle”. 

Eduskunta päätti heinäkuussa ottaa vallan itselleen, mutta Venäjän väliaikainen hallitus hajoitti eduskunnan.  Tämä oli paha takaisku vasemmistolle, jolla oli ollut enemmistö eduskunnassa.  Lokakuun vaaleissa oikeisto sai enemmistön.  Tilanne maassa kärjistyi, kun yleislakko alkoi marraskuun 14. päivänä.  Lakosta tuli lyhyt mutta väkivaltainen. Uusi eduskunta teki kaksi tärkeää uudistusta, joita vasemmisto oli esittänyt:  Hyväksyttiin lait 8-tuntisesta työpäivästä ja kunnallisesta demokratiasta.  Lakko päättyi siihen.

Venäjällä valtataistelu jatkui, ja Leninin johtamat bolsevikit tekivät ns. lokakuun vallankumouksen (Suomen kalenterin mukaan 7.11.).  Bolsevikit harrastivat syksyn aikana kiihoitustoimintaa Suomessa, ja vallankumous lisäsi heidän vaikutustaan radikaaliin vasemmistoon.  Lenin oleskeli Helsingissä pakolaisena heinä- syyskuussa, ja Stalinkin käväisi Helsingissä marraskuun lopulla innostamassa sosialisteja vallankumoukseen.  Suomessa oli suuri, tammikuun puolessa välissä vielä noin 73 000 sotilaan armeija, joka osin tuki vasemmiston vallankumouksellisia.  Punaiset saivat aseapua Venäjältä, valkoiset Saksasta.

Senaatti päätti 12.1. perustaa joukot ylläpitämään järjestystä maassa.  Vasemmisto koki tämän iskuna heitä kohtaan.  Senaatti valitsi suojeluskuntajoukot hallituksen joukoiksi 25.1. ja kutsui Mannerheimin joukkojen johtajaksi.

Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan ”Tie Tampereelle”: ”On vaikea näin jälkeenpäinkään nähdä, miten tammikuussa 1918 puhjennut kapina olisi voitu vältää” .  Ylikangas ja muut tutkijat ovat korostaneet, ettei Suomi ollut yksin tällaisessa tilanteessa:  Monissa juuri itsenäistyneissä valtioissa on syntynyt samanlainen sisäinen taistelu vallasta.  Esimerkiksi Venäjän tsaarinvallan sorruttua sisäisiä kamppailuja käytiin Suomen lisäksi myös itsenäistyneissä Baltian maissa ja Puolassa.

Sodan vaiheet

Sotatoimien etenemisestä on lukuisia selvityksiä kirjallisuudessa.  Esitämme tässä vain tärkeimmät vaiheet ja kerromme myöhemmin enemmän Ilmajoen suojeluskunnan komppanian taisteluista.

Ensimmäisiä kahakoita valkoisten ja punaisten välillä käytiin Viipurin seuduilla jo 19.1. alkaen.  Varsinainen ”kapina” alkoi 27.1., tammisunnuntaina, kun punaiset aloittivat vallankumouksen Helsingissä, ja punainen lyhty syttyi Helsingin työväentalon tornissa.  Työväen kaartit  julistettiin kapinallisten sotajoukoiksi.  Maassa oli siten kaksi sotajoukkoa: Laillisen hallituksen suojeluskunnat ja venäläisten tukemat työväen kaartit.

Etelän kaupungit joutuivat nopeasti punaisten haltuun.   Vallankumoukselliset ilmoittivat 28.1., että Suomen kansanvaltuuskunta on asetettu kukistetun senaatin tilalle hoitamaan maan asioita.  Samanaikaisesti Etelä-Pohjanmaalla valmisteltiin Mannerheimin johdolla venäläisten varuskuntien valtaamista, joka toteutettiin nopeasti 28.-29.1.  Koko Pohjois-Suomi joutui valkoisten valvontaan helmikuun alussa.

Suomen senaatin jäseniä siirtyi Vaasaan, josta sotatoimia johdettiin Mannerheimin johdolla.  Myöhemmin, 8.2. Mannerheim siirtyi Seinäjoelle.  Valkoisten joukot muodostettiin suojeluskuntalaisista, joita Saksassa koulutettujen jääkärien pääjoukot tulivat tukemaan helmikuun loppupuolella.  (Jääkäreitä oli tullut jo aikaisemminkin kouluttamaan valkoisten joukkoja.) Samoihin aikoihin valkoisten puolella otettiin käyttöön asevelvolisuus. Punaisten joukot muodostettiin Etelä-Suomessa.  Niiden johdossa oli aluksi Ali Aaltonen ja sitten Eero Haapalainen.  Sodan alkuvaiheessa taistelevat joukot olivat suunnilleen tasavahvat, kun otetaan huomioon venäläisten tuki punaisille.  Tutkimusten mukaan venäläisten merkitys ei kuitenkaan ollut todellisuudessa kovin suuri.  Venäläiset antoivat kuitenkin aseavun ohella koulutusta punaisille joukoille aseiden käytössä. Punaisten puolella jouduttiin pakko-ottoihin sodan loppuvaiheessa.

Sota eteni pääasiassa rautatielinjojen mukaan. Ne olivat tärkeitä joukkojen siirtojen kannalta.  Punaiset pyrkivät valtaamaan m.m. Haapamäen, jonka kautta kulki tärkeä  rata Vaasasta Pieksämäen kautta Karjalaan.  Valkoiset pääsivät kuitenkin edelle ja saivat hyvät asemat Vilppulassa.  Ensimmäinen merkittävä taistelu käytiinkin Vilppulassa 2.2.  Koko sodan tärkein taistelu käytiin Tampereella maalis-huhtikuun vaihteessa.  Se päättyi 6.4. punaisten joukkojen antautumiseen.

Senaatti oli pyytänyt apua saksalaisilta. Mannerheim halusi ratkaista sodan suomalaisin voimin.  Tampereen valtauksen aikoihin saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa 3.4.  Sieltä ne etenenivät nopeasti itään, ja Helsinki vallattiin 13.4.  

Toinen suuri taistelu käytiin Viipurin herruudesta.  Valkoiset valtasivat kaupungin punaisilta 29.4.  Punaisten viimeiset pääjoukot antautuivat Lahdessa 1.5.  Loputkin punaiset taistelijat antautuivat Pyhtäällä 5.5., ja sota oli ohi.  Mannerheimin joukot järjestivät voittoparaatin Helsingissä 16.5.  Eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen kerran sodan alkamisen jälkeen edellisenä päivänä.

Rintamataisteluissa kuoli noin 3500 valkoista ja noin 5700 punaista sotijaa. Taistelujen ulkopuolella surmattiin noin 11000 suomalaista, useimmat aseettomia ja puolustuskyvyttömiä.  Vankileireillä kuoli noin 12500 punavankia nälkään ja sairauksiin.  On arvioitu, että koko sodan seurauksena kuoli noin 37000 suomalaista.  Näihin synkkiin lukuihin pitää vielä lisätä, että sota jätti jälkeensä noin 12000 leskeä ja 14200 orpoa.

Sodan päättymisen jälkeen sotavankikysymys oli suuri ongelma.  Vankileireillä oli noin 80000 punavankia.  Heidän kuulustelunsa pääsivät alkamaan toukokuun lopulla.  Kun hyväksyttiin ehdollisten rangaistuksien käyttö ja kun odotettavissa oli elintarvikepula, vankeja vapautettiin niin, että elokuun alussa vankien määrä oli alentunut 37000:een.  Myöhemmin vuoden lopulla ja ja kesällä 1919  tehdyillä päätöksillä sekä vuoden 1920 armahduslain perusteella vankien määrä laski nopeasti: Vuoden 1921 keväällä vankeja oli noin 1000.  Merkittävää oli myös, että 40000 henkeä sai takaisin kansalaisluottamuksensa vuonna 1920.

Sota päättyi valkoisen armeijan voittoon.  Suurimpana tekijänä tähän voidaan pitää valkoisten joukkojen parempaa  sodan johtoa.  Saksassa koulutetut jääkärit olivat avainasemassa. Sotilaskuri oli parempi valkoisten joukoissa.  Saksalaisten joukkojen saapuminen sitten sinetöi ja nopeutti lopullista ratkaisua. 

Ilmajoen suojeluskunta

Ilmajoen suojeluskunta perustettiin 12.11.1917.  Sääntöjen 1. pykälässä sanotaan: ”Suojeluskunnan kotipaikka on Ilmajoen kunta, ja sen tarkoituksena on auttaa viranomaisia yleisen järjestyksen ylläpidossa ja suojella yleisön henkeä ja omaisuutta laissa määrätyn itsepuolustuksen rajoissa.”

Heti perustamisen jälkeen alkoivat jäsenten rekrytointi ja harjoitukset sekä aseiden hankinta.  Jääkäriluutnantti Yrjö Könni, oman pitäjän poika oli hyvin keskeinen henkilö kaikessa tässä toiminnassa.  Hän toimi myöhemmin sotatoimien alettua Ilmajoen suojeluskunnasta muodostetun komppanian päällikkönä.

Ilmajoen joukot joutuivat ensimmäiseen todelliseen tulikokeeseen 27.-29.1., kun Mannerheimin käskystä Etelä-Pohjanmaallla olleet venäläiset varuskunnat piti riisua aseista.  Noin 500 suojeluskuntalaista osallistui Ilmajoen kasarmien valtaukseen, joka saatiin päätökseen tiistaina 29.1. aamun tunteina.  Kaikki venäläiset antautuivat rauhallisesti, ja suojeluskunta sai melkoisen sotasaaliin.  Valkoiset eivät ampuneet yhtäkään laukausta valtauksen aikana!

Kristiinankaupungissa olleiden venäläisten kasarmien valtaus viivästyi, ja sinne pyydettiin apuvoimia.  125 ilmajokista lähti Könnin johdolla Kristiinaan aamulla 31.1.  Perillä jouduttiin kokemaan oikea tulitaistelu ja näkemään taistelujen jälkiä:  Kaatuneita sotilaita ja hevosia, haavoittuneita ja vankeja.  Venäläisten puolella havaittiin taistelevan suomalaisia punakaartilaisia.  Näin heti sodan alkuvaiheessa moni joutui toteamaan konkreettisesti, että vapaussota oli muuttumassa myös sisäiseksi valtakamppailuksi. Sodasta tulikin vähitellen pääasiassa valkoisten ja venäläisten tukemien punaisten välinen mittelö.

Helmikuun 1. päivänä Ilmajoelta lähti 65 miestä Könnin johdolla Vilppulaa kohti.  Osa ehti perille, kun Vilppulan 1. taistelu oli päättymässä 2.2. iltapäivällä.  Ilmajokelaisten vahvuus kasvoi päivä päivältä, ja heistä muodostettiin itsenäinen yksikkö, kolmas komppania. Vilppulan vaiheen lopussa komppanian vahvuus oli 242 miestä

Taisteluja ja partiointia Vilppulan seudulla jatkui maaliskuun puoleen väliin asti, jolloin alkoi valkoisten joukkojen hyökkäys etelään tavoitteena Orivesi. Ns. Hämeen ryhmän hyökkäys alkoi 17.3.  Orivesi saavutettiin 20.3., jossa joukkoja ryhmitelttin pataljooniksi. Ilmajokelaiset sijoitettiin ns. Vilppulan pataljoonaan.  Seuraavana päivänä otettiin suunta Tampereelle, jonka valtaustaistelut alkoivat 22.3.

Ratkaisevat taistelut käytiin 3.-6.4.  Asevelvollisista muodostetut jääkärijoukot osallistuivat ensimmäistä kertaa sotatoimiin Tampereella.  Viimeinen rynnistys alkoi aamulla 3.4. voimakkaalla tykistökeskityksellä.  Ilmajokelaisten johtaja Yrjö Könni haavoittui vakavasti taistelussa ja joutui sairaalaan.  Tampereen valtauksen päätyttyä joukkoja ryhmiteltiin uudelleen, ja Ilmajoen suojeluskuntalaiset liitettiin muodostetun Vaasan rykmentin 1. pataljoonan 2. komppaniaan.  Kun komppania lähti Tampereelta kohti Karjalaa ja Viipuria 22.4., ilmajokisia oli mukana 121 miestä.

Vaasan rykmentti osallistui Viipurin valtaukseen 28.-29.4.  Punaiset antautuivat 29. päivän aamulla.  Vapunpäivänä 1.5.1918 pidettiin Viipurin urheilukentällä paraati, johon ilmajoen suojeluskuntalaisten sota varsinaisesti päättyi.  Monet lähtivät heti kylvötöihin kotiin, mutta 79 miestä jäi Viipuriin osallistuakseen sodan loppuparaatiin Helsingissä 16.5.

Ilmajokelaisia osallistui sotatoimiin myös muissa joukoissa: Asevelvollisuusjoukoissa, reservipataljooneissa, tykistössä ja ratsujoukoissa.  Kotirintamalla tarvittiin myös aktiivisia toimijoita, joiden työtä johti suojeluskunnan esikunta.  Naisia toimi monissa tehtävissä kotirintamalla, mutta myös suojeluskuntajoukkojen mukana rintamalla.

Vuoden 1918 sotatoimissa kuoli 23 ilmajokelaista.  Heidän kunniakseen Ilmajoen hautausmaalla on Pauli Aaltosen veistämä sankaripatsas.

Kankaan veljekset sotatoimissa

Kalle ja Feeli Kangas on merkitty Vilppulassa toimineen 3. komppanian (Ilmajoen Suojeluskunta) rivimiehiksi.  Komppanian päällikkönä toimi jääkäriluutnantti Yrjö Könni.  Komppania oli jaettu kolmeen joukkueeseen.  Joukkueen johtajina toimivat Johan Rauma (1, joukkue, siviilissä eläinlääkäri), Lauri Västi (2, joukkue, siviilissä maanviljelijä) ja Eero Könni (3. joukkue, aliupseeri).  Kalle kuului 2. joukkueen 5. ryhmään ja Feeli 3. joukkueen 4. ryhmään.

Aivan tarkkoja tietoja veljesten vaiheista ei ole käytettävissä.  Kalle osallistui taisteluihin Vilppulan vaiheesta sodan loppupuolelle asti.  Hän oli mukana Tampereen valtauksessa ja loppuvaiheessa Kosken taisteluissa.  Feelin sotaretkestä tuli lyhyt, sillä hän haavottui Vilppulan rintamalla.  Kerrotaan, ettei Kalle ollut tietoinen nuoremman veljensä olosta rintamalla, kun hänelle tultiin kertomaan Feelin haavoittumisesta. Tästä voitaneen päätellä, että Feelin sotiminen loppui melkein heti nuoren miehen saavuttua Vilppulaan.

Juho Pakkala värvättin helmikuun alussa Pietarsaaren tykistökouluun.  21 ilmajokelaista lähti oppiin, ja parin viikon koulutuksen jälkeen  5. Pohjanmaan kenttäkanuunapatteri lähetettiin Karjalan rintamalle maaliskuun 3. päivänä.  Koulutus oli ollut varsin puutteellista, sillä patteri ei päässyt tekemään ollenkaan kovapanosammuntoja Pietarsaaressa.  Ensimmäinen laukaus ammuttiin vasta Karjalassa Ahvolan kovissa taisteluissa 6.3.!

Tykistön rooli oli hyvin tärkeä Viipurin taisteluissa.  Ilmajokelaiset joutuivat olemaan pitkään asemissaan Ahvolassa, ennenkuin 25.4. valkoiset aloittivat etenemisen Viipuria kohti.  Juho Pakkala toimi sotatoimien aikana myös tiedustelijana.

Tykistön 21 ilmajokelaista selvisi pienin kolhuin sodasta.  Samalla he aloittivat kunniakkaan ilmajokisten tykistöperinteen, joka jatkui talvi- ja jatkosodassa vuosina 1939-1944.

Sodissa jaetaan erilaisia kunnianosoituksia hyvästä palveluksesta.  Kallen saamia kunniakirjoja ja mitaleita on säilynyt nykypäivään asti. Olkoon ne tässä kunnianosoituksena kaikille sotatoimiin osallistuneille Ilmajoen miehille ja naisille.  He olivat isänmaan asialla. Uotilan ja Rantojan kirjassa sanotaan sovittelevasti ja lohdullisesti sekä motiiveista kertoen seuraavalla tavalla: ” Ilmajoelta niinkuin muualtakin Etelä-Pohjanmaalta ei suinkaan lähdetty vapaussotaan omia kansalaisia vaan vierasta miehittäjää vastaan. Jokaiselle eteläpohjalaiselle oli katkera pettymys siinä, että samalla jouduttiin taistelemaan oman maan kansalaisia vastaan, vuodattamaan pienen kansamme veljesverta. Sitä ei kukaan eteläpohjalainen olisi halunnut. ”

Sininen_Risti.jpg

Vapaussodan_muistomitali.jpg

Isa-Kallen_vapaussodan_muistomitalit.JPG

Kuvassa vasemmalta oikealle Vapaussodan muistomitali (1918), Sininen risti (1968), Vilppulan risti (1918) ja Tampereen muistomitali (1918).

Tilinpäätös

On sanottu, ettei itsenäisyys tule vaivatta.  Suomen kansa sai sen kokea raskaalla tavalla. Tapahtumat eivät poistuneet mielistä helpolla.  Suomalaisen sisällissodan erityispiirre oli siinä, että henkensä menettäneiden määrä oli suuri.  Erityisen kansallisen trauman aiheuttivat teloitukset ja ns. valkoinen ja punainen terrori.  Vanhoja kaunoja selviteltiin väkivaltaisesti yksittäisissä rettelöissä sodan jälkeenkin.  Monet kysymykset ovat vieläkin selvittämättä.  Asiantuntijat ovat todenneet, että sotatilan aikana langetetut teloitustuomiot olivat selvästi laittomia: Syytteet olisi pitänyt nostaa vakinaisessa tuomioistuimessa normaalia oikeudenkäyntiä noudattaen.  Tämä on erittäin synkkä luku Suomen oikeushistoriassa.

Sisällissodan jälkimaininkeihin liittyy mielenkiintoinen episodi Suomen hallitusmuodosta.  Vaikka Suomi oli julistautunut tasavallaksi 6.12.1917, asia nousi uuteen käsittelyyn sodan jalkeen.  Eräiden mielestä sodan kokemukset edellyttivät toisenlaista ratkaisua.  Lisäksi vallalla oli voimakas saksalaissuuntaus: Saksan tukea pidettiin tärkeänä.  Niinpä Suomesta haluttiin monarkia, ja saksalainen prinssi valittiinkin Suomen kuninkaaksi.  Tämä vaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Saksan sotilasmahti romahti vuoden 1918 lopulla.  Kun vuoden 1919 vaaleissa tasavaltalaiset saivat selvän voiton, Suomesta tuli virallisesti tasavalta valtionhoitaja Mannerheimin vahvistaessa sitä koskevan lain 17.7.1919.

Onnettomasta tilanteesta noustiin muutenkin nopeasti ylös.  Muutoksia piti tehdä, jotta saavutettaisiin länsivaltojen hyväksyntä.  Suomi vuonna 1919 olikin aivan toisenlainen kuin vuosina 1916-17.  Saksan vaikutuksen alaisuudesta oli päästy eroon.  Sodan hävinnyt osapuoli sai sen, mitä se oli vaatinut ja enemmänkin:  Torpparilaki antoi omaa maata noin 50000 perheelle elannon turvaamiseksi, 8 tunnin työaika otettiin käyttöön, verolakeja muutettiin oikeudenmukaisiksi ottamalla käyttöön progressiivinen tulo- ja omaisuusvero ja kunnallislait uudistettiin.  Kaikkien koulutusmahdollisuuksia parannettiin oppivelvollisuuslailla, joka otettiin käyttöön vuonna 1921.  Koulutuksesta tuli siten tärkeä sosiaalisen nousun väylä yhä suuremmalle väestönosalle.  Tutkijoiden mukaan keskeinen syy näille uudistuksille ja yhteiskuntarauhan palautumiselle oli se, ettei Suomessa ollut yhtään yhteiskuntaryhmää, jolla olisi ollut voimaa yksinvaltaan.  Järki voitti.

Nykypolvien ei tarvitse kantaa enää sodan raskasta taakkaa.  Mutta me voimme siirtää onnettoman tapahtumaketjun historiaan avoimesti tunnustaen tehdyt virheet ja yrittämällä ymmärtää eri osapuolien motiivit.   Tällaista henkeä on selvästi ilmassa.  

On sanottu, että vaikein askel kansakunnan syntymässä astutaan itsenäisyyden julistamisen ja itsenäisyyden välillä.  Suomen historian ”grand old man”, akateemikko Eino Jutikkala jatkaa: ”Tätä askelta nimitetään Suomen historiassa vapaussodaksi.  Sana kertoo vain osatotuuden siitä, mitä tapahtui vuonna 1918, mutta se ilmaisee sodan pysyvän tuloksen.”  Olisiko siinä hyvä lähtökohta kaikkia osapuolia kunnioittavalle kokonaisarviolle?

Takaisin alkuun

*********

Jorma Kangas:

Ilmajoen Alajoki - Osa Suomen kansallismaisemaa

Kyrönjoen pääuoma alkaa Kurikasta Kauhajoen ja Jalasjoen yhtymäkohdasta, josta se jatkaa kulkuaan Ilmajoen, Ylistaron, Isonkyrön, Vähänkyrön ja Mustasaaren läpi  päätyen lopulta Pohjanlahteen Vassorin kohdalla Vaasan pohjoispuolella.  Sen pituus on noin 200 kilometriä, ja sen rannoilta avautuvat laajat ja viljavat pellot.  Koko tämä viljelyalue on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemaksi.  Se on koko Etelä-Pohjanmaan elämän virta, jolla on ollut suuri vaikutus alueen kehitykseen, historiaan ja varmasti myös ihmisten luonteeseen. 

IMG_6936.JPG

Alue ei ole syntynyt luontojaan vaan ihmisen ahkeran uurastuksen tuloksena.  Keskitymme tässä Ilmajoen Alajoen viljelyalueen syntyyn ja kehitykseen.  Tämä alue oli oli vielä 1700-luvun loppupuolella suuri suo.  Ilmajokelaisen Vesa Luoman mukaan aivan vähäistä viljelystä ja laiduntamista harrastettiin joen rantakaistaleella.

Lisämaata kuitenkin tarvittiin.  Ilmajoella oli Vesa Luoman mukaan vuonna 1780 vain 900 hehtaaria viljeltyä peltoa, mikä ei riittänyt lisääntyvän väestön elättämiseen.  Lisäksi noihin aikoihin ilmastolliset olosuhteet olivat epävakaat, elettiin ns. Pienen jääkauden aikaa.  Katovuosia sattui usein, eivätkä jatkuvat sotatoimet ainakaan helpottaneet asiaa.

Nyt tarvittin toimen miehiä.  Vaasan läänin maaherraksi tuli vuonna 1785 Aadolf Tandefelt, joka oli tutustunut suonkuivatukseen kotiseudullaan Porin lähellä.  Hän kutsui koolle Ilmajoen herrasisännät, jotka kannattivat Tandefeltin ehdotusta Alajoen suoalueen kuivattamiseksi viljelyksen käyttöön.  Luoman mukaan muiden talonpoikien saaminen ehdotuksen taakse oli vaikeampaa, mutta lopulta seuraavana vuonna hekin suostuivat hankkeen tukijoiksi.  Maaherra lupasi 50 Pohjanmaan rykmentin miestä avustamaan suurten laskuojien kaivamisessa.  Työt alkoivat saman vuoden syksyllä.

Sota tuli kuitenkin väliin.  Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan vuonna 1788, ja suonkuivaus lopetettiin.  Tandefeltkin joutui eroamaan virastaan.  Mutta ilmajokelaiset isännät halusivat viedä hankkeen loppuun.  Sotamiehiä saatiin taas apuun, ja niin vuonna 1803 ns. sotaojat, päälaskuojat olivat valmiina.  Niitä oli kuusi kilometriä joen kummallakin puolella.  Tämän perustyön jälkeen aloitettiin peltosarkojen ojitus ja raivaus.  Parin vuoden kuivatuksen jälkeen peltomaa kuokittiin ja poltettiin.  Kytösavut nousivat Alajoen pelloilta.

1800-luvulla Ilmajoen viljelypinta-ala kasvoi 17 000:een hehtaariin.  Samalla seutu vaurastui.  Vesa Luoman mukaan Ilmajokea pidettiin maan vauraimpiin alueisiin kuuluvana.  Usko maatalouteen oli suuri, ja sitä kuvastaa Suomen ensimmäisen maamiesseuran perustaminen Ilmajoelle.  Maamieseura vaikutti monin tavoin suoviljelyksen ja maatalousmenetelmien kehittämiseen.  Alajoen merkitys suoviljelyn kokeilualueena vahvistui, kun Suomen suoviljelysyhdistyksen perustama koeasema aloitti toimintansa alueella vuonna 1907.

Alajokialue on ollut myös Kankaan suvun ”nautinta-aluetta”.  Kankaan paappa sai hallintaansa Pajulammi-nimisen palstan Alajoelta vuonna 1913.  Sitä hoidettiin aluksi Kurikasta ja myöhemmin Sudenkylän kotitlalta käsin, jonne oli muutettu vuonna 1916. Kankaan veljeksille Alajoki tuli tutuksi, sillä joka kesä karja kuljetettiin sinne heinätöiden päättymisen jälkeen.  Kotiin palattiin vasta syksyllä, kun  kuura jo oli usein maassa.  Veljeksistä Eino muistelee näitä aikoja näillä sivuilla.  

Alajoki tuli tunnetuksi heinäladoistaan, joihin heinä ja muu vilja korjattiin.  Sato ajettiin kotilatoihin yleensä talvella rekikelien aikaan.  Usein nähtiin Kyrönjoen jäällä jopa kymmenien hevosten jonoja kuormineen kotimatkalla.  Vesa Luoman mukaan latoja on ollut parhaimmillaan Ilmajoen puolella tuhansia.  Latojen lisäksi Alajoelle rakennettiin satoja jokisaunoja ja navetoita paimenia ja lypsäjiä ja karjaa varten.  Ne antoivat lakealle maisemalle oman leimansa, joka on innostanut monia taiteilijoita työssään. 

Tulvat ovat olleet aina alueen kiusana.  Monena keväänä Alajoella on lainehtinut vesi, ja aluetta voitiin kutsua silloin ”latomereksi”.   Vakinaista asutusta ei ole sinne alkujaan syntynyt tulvien takia.  Myöhemmin muutamat perheet ovat rohkeasti asettuneet asumaan peltojen keskelle.  Tulvia on yritetty vähentää koskien perkauksilla, ja sillä onkin onnistuttu poistamaan kesätulvat melkein kokonaan.  Säännöstelyaltaiden rakentamisella on voitu myös säädellä veden virtausta Kyröjoen uomassa.  Mutta vieläkin tulvan uhka on olemassa.

Ilmajoen Alajoen kulttuurimaisema ja siihen liittyvä historia on hieno kokonaisuus, josta ilmajokelaiset voivat olla ylpeitä.  Ilmajoella syntyneen ja Alajoella töitä kesäisin tehneen on melkein pakko joka kesä käydä kokemassa Alajoen hengen.  Alajoki on nyt hyvin hoidettu maatalousalue, jota voidaan kutsua oikeaksi vilja-aitaksi.  Mutta yhä siellä aistii esi-isien ankaran aherruksen.

IMG_7005.JPG

Artturi Leinosen nostalgiset muistelot kuvatkoon niitä tuntemuksia, joita jokimaiseman kauneus voi parhaimmillaan synnyttää: ”Tunnet, miten maan yrtit tuoksuvat ja kuuntelet peipuusen, korkealle ilmojen sineen lingotun kiurun liritystä, näet kuinka taivaanranta tanssii lämpimänä auterena sinertävän metsän latvuksilla, miten horsma kukkii heleänä pillisuorien ojien pientarilla vihreiden peltojen keskellä, ja harmaat ladot vinoin oviaukoin aivan kuin läähättävät, olkikatot repsallaan. Lähellä ja etäällä kohoaa kytöpaloista mahtavia savuseiniä, avaruuden kaikkeudet halkovia syrjällään seisovia sinisiä pilviä.  Kaukana edessä, tuolla minne tie tunkee kapeana kuin peninkulmainen pingotettu köysi, siellä välähtelee kirkonristi matalana kyyhöttävän kylän yllä.  Länsituuli kulkee jostakin mereltäpäin lakaisten lakeutta pehmein sipaisuin, miljoonat kukat kumartelevat ja laihojen laineikko heilahtelee.  Savuseinä painuu hetkiseksi maata kohti paljastaen punaiset liekit, joiden lähettyvillä miehet nokisina häärivät puulapiot kourissaan  Kuovi lentää pään päällä hätäisin siiveniskuin, sen on varmaan kuumuus ajanut pesästään, jossa kenties pojat ovat juuri kuoriutumassa.”  Ei kaikkea tätä, mutta jotakin kumminkin voit kokea vielä tänäänkin aurinkoisena heinäkuun päivänä.

(Lähteenä on käytetty mm. Vesa Luoman kirjoitusta ”Ilmajoen Alajoen raivauksen historiaa” vuodelta 1981. Valokuvat Irma Forsbacka, Kankaan sukutapaaminen Alajoella vuonna 2015)

 
********

Takaisin alkuun