Jorma Kangas:

Juho Jaakko Kangas - Myöhästynyt muistokirjoitus

Juho Jaakko Kangas syntyi 14.7.1875 Kurikan Miedon kylässä Ala-Säntin talon Kiimamäen torpassa.  Isä oli torppari Aleksanteri Juhonpoika Kiimamäki (ent. Hakko, ent. Heittola, s. 18.81846, Jurva) ja äiti Loviisa Jaakontytär Ponsiluoma (s. 23.1.1841, Kurikka).  Vuonna 2015 tulee siten kuluneeksi 140 vuotta Juho Jaakon syntymästä.  Minkälaiseen maailmaan hän syntyi, miten hänen elämänsä eteni ja minkälaisen jälkipolven hän on jättänyt?  Jälkeläisiä on syntynyt jo neljässä polvessa, yhteensä lähes 400.

Juho Jaakko Kangas, vaimonsa Maria ja 7 veljestä vaimoineen vuonna 1938

Suomi oli paapan syntymän aikoihin Venäjän keisarin alainen suurruhtinaskunta, jolla oli autonominen asema eli sillä oli monia oikeuksia päättää itse omista asioistaan.  Vuonna 1855 keisariksi tullut Aleksanteri II oli suomalaisten suosiossa, ja monia Suomen kannalta tärkeitä uudistuksia tehtiinkin.  Mutta 1870-luvulla aitovenäläiset piirit saivat yhä voimakkaammin äänensä kuuluville, ja Suomen asemaan alkoi tulla säröjä.  Mm. suomalaisten yleinen asevalvollisuus puhutti.  Aleksanteri joutui julistamaan sodan Turkkia vastaan v. 1877, ja Suomen Kaartin pataljoona lähetettiin Balkanille sotimaan.  Samoihin aikoihin Suomessa käytiin rajua kädenvääntöä suomenmielisten ja ruotsinmielisten välillä, sillä lähestyttiin vuotta 1883, jolloin aikaisempien päätösten mukaan suomen ja ruotsin kielistä piti tuleman tasavertaiset  tuomioistuimissa ja virastoissa.  Siihen asti ruotsi oli ollut Suomen virallinen kieli.  Suomalaiset joutuivat taistelemaan ja tasapainoilemaan kahdella rintamalla. Vaikeammat ajat olivat kuitenkin vielä edessäpäin.

Suomen väkiluku kasvoi nopeasti 1800-luvulla muutamista vaikeista ajoista, Suomen sodasta ja vuosien 1832-33 ja 1867-68 katovuosista huolimatta.  100-vuotiskautena vuodesta 1800 vuoteen 1900 suomalaisten määrä kasvoi 3-kertaiseksi!  Tarvittiin elinkeinoelämän muutosta liikaväestön elättämiseksi.  Teollisuus lähtikin nousuun, puutavaran kysyntä kasvoi ja maataloutta kehitettiin.  Siirtolaisuus imi osan liikäväestä ulkomaille.  Vaikka väki liikkuikin, Suomi oli yhä maaseutuvaltainen.  Vielä 1870-luvulla vain 7-8 % suomalaisista asui kaupungeissa.

Kiimamäen torpassa tuskin tiedettiin paljoakaan maailman menosta. Selviäminen omista arjen ongelmista oli joka päivä uusi haaste.  Sanomalehteä ei varmaankaan tullut, eikä radiota ollut olemassakaan.  Joitakin uutisia ehkä kuultiin kirkonkylällä vierailtaessa tai satunnaisilta kulkijoilta.  Elämä soljui arkipäiväisesti uurastaen.  Maatalous oli elpynyt 1870-luvun alussa, kun viljasadot olivat hyvät 1860-luvun lopun nälkävuosien jälkeen.

Saadaksemme vähän perspektiiviä paapan syntymäaikaan mainittakoon, että samana vuonna syntyi Samuli Paulaharju, myös Kurikan poikia ja paapan sukulainen, josta tuli merkittävä kansatieteen tutkija ja kansantiedon kerääjä.  Muita merkittäviä suomalaisia ikätovereita ovat mm. säveltäjä Erkki Melartin, kirjailija Anna Swan, poliitikko Yrjö Mäkelin ja taidemaalari Emil Halonen. Jean Sibelius oli 10 vuoden ikäinen paapan syntyessä.

Paapan koulunkäynnistä ei ole paljon tietoa.  Hän on varmaan käynyt rippikouluun valmisteleville lukuvuoroille, joista on merkintä Ala-Säntin talon rippikirjoissa.  Merkintöjen mukaan paappa on ”lukenut kirjasta jotenkuten”.  On huomattava, että hyvä lukutaito oli vielä 1800-luvun lopulla vain harvoilla suomalaisilla.  Pakollista koulunkäyntiä ei ollut, vaikka kouluja oli perustettu myös maaseudulle.

Juho Jaakko tuli täysi-ikäiseksi sen ajan ajattelun mukaan 15-vuotiaana, jolloin käytiin rippikoulu.  Yleensä tuolloin lähdettiin ”maailmalle”, johonkin lähitaloon rengiksi.  Kotona ei saanut laiskotella, vaan piti lähteä jonkun veroamaksavan palvelukseen.   Koska Juho oli torpan ainut lapsi, hänen ei ilmeisesti tarvinnut jättää kotipiiriään.  Ei ole ainakaan jäänyt mitään merkintöjä esimerkiksi rengin paikasta.

Puoliso löytyi Kurikan Tuiskulankylästä:  Juho Jaakko vihittiin Maria Sofia Annantytär Korkiamäen kanssa 3.12.1897.  Nuoripari asettui asumaan Kiimamäkeen, ja siellä syntyivät ensimmäiset lapset: Kalle v. 1898 ja Aili v. 1899.  Vuonna 1901 muutettiin Korkiamäen torppaan, jonka Juho Jaakko osti omakseen saamallaan tilattoman väen lainalla.  Perhe kasvoi edelleen:  Feeli syntyi v. 1901, Frans v. 1903, Jaakko v. 1905 ja Eino v. 1908.

Vuonna 1910 koko perhe on merkitty Vähä-Tuiskun Kangas-nimiseen torppaan, joka  oli Maria Sofian vanhempien nimissä.  Pian Juho Jaakosta tuli isäntä, ja perheen nimeksi vakiintui Kangas.  Perhe sai lisäystä, kun Iisakki syntyi v. 1910, Samppa v. 1913 ja Heikki v. 1915.  Juho Jaakko vahvisti talouttaan ostamalla Marian vanhemmilta Pajulammi-nimisen maapalstan Ilmajoen Alajoelta v. 1913.

Juho Jaakolla oli ilmeisesti halu ja tarve laajentaa elintilaansa, ja hän alkoi katsella uutta asuinpaikkaa.  Kaarle-poika oli mennyt rengiksi Ilmajoen Pojanluomankylään Suuuriniemen taloon ja oli kuullut, että Sudenkylässä, Pojanluomankylän itäreunassa oli myytävänä Anttila-niminen tila.  Vaikka Maria-vaimo lienee ostoa vastustanut, Juho Jaakko perheineen muutti Sudenkylän ”hallanpesään” 7.10.1916.  Marian vanhemmat seurasivat mukana.  Tila, nyt Kankaan talo oli pinta-alaltaan noin 150 hehtaaria, joten tilaa ja työtä tuntui riittävän suurelle aikuistumassa olevalle miesjoukolle.

Muuton syyt ovat perimmiltään tuntemattomat.  Eräiden muistikuvien mukaan Kankaan talo Tuiskulankylässä tai osia talon rakennuksista olisi palanut.  Ei ole saatu varmistusta siihen, olisiko näin käynyt, ja olisiko tämä tapahtuma pakottanut etsimään uuden asuinpaikan.

Pian jouduttiin sodan keskelle.  Vuoden 1918 sota kutsui riveihinsä Etelä-Pohjanmaan miehiä.  Veljekset Kalle ja Feeli lähtivät rintamalle.  Feeli haavoittui jo alkuvaiheessa Vilppulassa, mutta Kalle jatkoi sotimistaan vielä Tampereen valtauksen jälkeenkin.  Kovin paljon ei tästä sodasta puhuttu Kankaan perheen piirissä jälkeenpäin.  Jälkipolvet eivät myöskään tiedä, mitkä olivat isä-Juhon ajatukset näistä Suomen historian synkistä ajoista.

Myöskään 1920-luvusta ei ole paljon tietoa.   Aili meni ensimmäisenä naimisiin v. 1921 ja Kalle v. 1924.  Ensimmäinen lapsenlapsi Toini syntyi Ailin perheeseen v. 1922.  Aili kuoli v. 1928, ja hänen lapsensa Toini ja Tauno jäivät paapan ja mumman hoitoon.  Paapan 82-vuotias isä, Aleksanteri muutti Sudenkylään v. 1928, mutta ehti asua poikansa hoidossa vain pari viikkoa kuoltuaan 11.4.1928.   Paapan äiti, Loviisa Jaakontytär Kiimamäki, os. Ponsiluoma oli kuollut 23.2.1909.  Aleksanteri meni uusiin naimisiin vielä vanhalla iällä vuonna 1909 Albertiina Samelintytär Pitkämön kanssa.  Albertina kuoli 10.11.1925.

Useimmat veljeksistä avioituivat 1930-luvulla:  Feeli v. 1930, Eino v. 1931, Jaakko v. 1933,  Iisakki v. 1936. ja Heikki v. 1939.  Samppa meni naimisiin v. 1951.  Kallesta, Feelistä, Jaakosta ja Heikistä tuli maanviljelijöitä.  Jaakko teki muitakin töitä, mm. Itikan ostoasiamiehenä.  Einosta, Iisakista ja Sampasta tuli kauppiaita.  Kukaan veljeksistä ei saanut koulutusta tehtäviinsä - työ opetti.  Kaikki olivat monitaitoisia ja hankkivat lisäelantoa monella eri tavalla, mm. savotta- ja rakennustöissä.

Paappa joutui kokemaan myös toisen maailmansodan vaikean ajan.  Pojista Kalle, Iisakki, Eino, Samppa ja Heikki liittyivät sotiviin joukkoihin erilaisissa tehtävissä.  Kaikki selvisivät sodasta ilman suurempia kolhuja.  Talon hoito oli vanhenevan paapan harteilla.  Onneksi oli nuorempaa sukupolvea, kuten Kallen Jussi apuna.  Rauhan ajan palattua Kankaan talossa tapahtui sukupolven vaihdos.  Paappa ja mumma myivät talon lapsilleen ja siirtyivät syytinkiläisiksi.  Heitä varten rakennettiin lisärakennus, ja päätalon isännäksi tuli nuorin poika Heikki.  Paappa jatkoi kuitenkin monenlaista puuhastelua, mm. polttopuun tekoa, marjan poimintaa syksyisin ja pientä kaupanpitoa kyläläisille.

Paappa oli luonteeltaan jäyhä pohjalainen talonpoika.  Mutta hän seurasi myös aikaansa, mitä osoittaa se, että hän hankki kylän ensimmäisen puhelimen ja osti polkupyörän ja radion.  Nämä kapistukset olivat vielä 1930-40-luvuilla suhteellisen harvinaisia maaseudulla.  Meille lapsille paappa oli jonkin verran etäinen, mikä oli tavallista vanhassa talonpoikaiskulttuurissa.  Yllättävää oli kuulla paapan vanhimman lapsenlapsen Annan muistelevan, että paappa oli lupsakka ja saattoi heittäytyä joskus hyväksi tarinan kertojaksi ja humoristiksi.

Juho Jaakko Kangas, Kankaan paappa kuoli kodissaan Sudenkylässä 21.1.1953, vähän yli kaksi vuotta myöhemmin kuin vaimonsa Maria.  Paappa oli kuollessaan lähes 78 vuoden ikäinen, mikä oli hänen aikalaisiinsa verrattuna kunnioitettava ikä.  Hänen mukanaan siirtyi historiaan Kankaan suvun tärkeä ajanjakso, joka oli koko  Suomenkin historian kannalta ratkaisevan tärkeä.  Paappa sai kokea suuren muutoksen Venäjän keisarin alamaisesta ja torpparin pojasta itsenäisen Suomen itselliseksi talonpojaksi.  On arvioitu, että tuona ajanjaksona suomalainen yhteiskunta koki historiansa suurimman mullistuksen.  Olkoon tämä kirjoitus myöhästynyt muistokirjoitus, joka tekee kunniaa tälle todelliselle raatajalle ja koko raatajapolvelle.

Takaisin alkuun

************

Jorma Kangas:

Ehjä suomalainen mies - Isänpäivän kunniaksi!

Minkälainen on suomalainen mies?  Sitä voinee kysyä näin Isänpäivän aikaan.

Senaattorin poika Konni Zilliacus (s. v. 1855, k. v. 1924) oli monipuolinen mies: Virkamies, maanviljelijä, sanomalehtimies ja maailmanmatkaaja.  Satuin lukemaan hänen kirjoittamansa tarinan eräästä suomalaisesta siirtolaisesta, jonka Konni tapasi aivan sattumalta joskus 1800-luvun lopulla Kaliforniassa (Suomen sana. WSOY 1966, osa 23). Tuo mies herätti monella tavalla myötätuntoa ja kunnioitusta, ja kerronkin hänen tarinansa Isänpäivän kunniaksi.

Zilliacus liikkui Kaliforniassa 1890-luvulla ja seurasi kirjeenvaihtajana mm. intiaanisotia. Kerran ollessaan San Fransiskossa paikallisen konsulin luona poliisilaitokselta tultiin pyytämään apua selvittämään erään oudon huostaanotetun miehen tapausta.  Poliisin mukaan tuo miesraukka ei näyttänyt ymmärtävän mitään puhuttua kieltä.

Zilliacus seurasi konsulia poliisilaitokselle.  Siellä hän tapasi sotkuisen ja murjotun miehen.  Poliisipäällikön mukaan mies ei ollut syyllistynyt varsinaisesti mihinkään rikokseen, mutta poliisia ihmetytti hänen outo oleskelunsa satamassa useita päiviä lepäillen ja niukalla ravinnolla. Päällikkö oli määrännyt, että mies pitää tuoda asemalle.  Mutta miehen pidätykseen oli tarvittu viisi poliisia, jotka kovan kahakan jälkeen saivat miehen rautoihin.  Mutta miehestä ei saatu mitään irti kuulusteluissa, ei millään tunnetulla kielellä.  Voisiko konsuli auttaa?

Konni Zilliacus huomasi miehessä heti jotain tuttua: Miehellä oli yllään pohjalainen sarkainen puku ja jaloissa kunnon suomalaiset  lapikkaat.  Niinpä Zilliacus ryhtyi kyselemään mieheltä suomen kielellä.  Selvisi, että hän on Juho Penttinen Lappajärveltä.  Hän oli tullut kolmen kaverinsa kanssa Amerikkaan mennäkseen töihin Oregoniin. He olivat tulleet New Yorkista junalla San Fransiskoon, jolle reitille heidät oli huijattu halvoilla hinnoilla.  Kävi nimittäin ilmi, että lipuilla ei päässyt jatkamaan matkaa Oregoniin.

Miesten rahat olivat vähissä ja ne riittivät vain kolmelle höyrylaivamatkaa varten San Fransiskosta Oregonin Astoriaan, miesten matkan määränpäähän.  Päätettiin, että Penttinen vanhimpana jää San Fransiskoon, ja toverit lähettävät hänelle rahaa päästyään Astoriaan.  Arveltiin, että rahat tulisivat kolmen päivän kuluttua palaavalla laivalla jonkin laivamiehen tuomana.  Penttisen pitäisi olla paikalla laivan saapuessa.

Penttiselle jäi kaksikymmentä senttiä, joilla hän osti kuivaa leipää sataman kaupoista ja majoittui sataman laiturille.  Siitä hän saattoi seurata laivojen saapumisia.  Poliisi oli alkanut hätyyttää Penttistä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt tarkoitusta.  Lopulta viisi poliisia taltutti Penttisen.  

Siinä koko tarina.  Sen kuultuan poliisipäällikkö ehdotti, että Penttinen jää asemalle odottamaan rahalähetyksen saapumista.  Penttinen oli kuitenkin tiukkana: ”Jos ne voivat sanoa, että olen tehnyt jotakin pahaa, niin pitäkööt minut täällä, mutta muuten en.  Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?”

Penttistä suostuteltiin.  Luvattiin, että sataman poliisi tuo tiedon laivan saapumisesta.  Mutta Penttinen halusi hoitaa asiansa itse.  Sitten hän yht’äkkiä muisti säkkinsä, jonka hän oli kadottanut tappelun tiimellyksessä.  Se löytyi hyvin säilyneenä.  Säkistä löytyi  tupakat, ja Penttinen tiedusteli: ”Saako täällä pistää piippuun?”  Pian piippu savusi kotoisasti, ja Penttinen totesikin Konnille: ”Kotikasvuja!”

Kun Penttinen sitten teki lähtöään, joku ehdotti: ” Koska tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa, niin hänelle kuuluu tuntuva hyvitys!  Minä pidän hattua!”  Hattuun keräytyi yli 30 dollaria, joka ojennettiin arvokkaasti Penttiselle.  Mutta hän ei suostunut ottamaan vastaan rahoja kerjäläisen tavoin.  ”Mitä tarvitsen, se tulee laivalla.”  Keräyksen alullepanija totesi: ”Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi.”  Konnikin Penttisen maamiehenä tunsi itsensä ylpeäksi.

Tarina sai hyvän päätöksen.  Miehet kutsuivat Penttisen parhaaseen ravintolaan, ja poliisi lähetettiin satamaan valvomaan laivojen saapumisia.  Konni arveli, että Penttinen halusi lounaakseen paistettua sianlihaa perunoiden ja ruisleivän kanssa ja pannukakkuja jälkiruuaksi.  Koska ruisleipää eikä pannukakkuja löytynyt hienosta ravintolasta, niitä lähdettiin etsimään San Fransiskon leipomoista.  Kaikki söivät saman aterian, ja kun pannukakkujen päälle saatiin mansikoita, niin Penttinenkin veti jo suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.  Sampanjalasi jäi kuitenkin juomatta: ”Se pisti nenään!”

Mutta Penttisellä oli kiire satamaan valvomaan etujaan.  Hän kiitteli ja hyvästeli herrat kohteliaasti ja heitti säkin selkäänsä.  Kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ravintolan ovesta, joku sanoi: ”Se oli miesten mies - ehjä mies.  Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.”

Miten Penttisen kertomus jatkui?  Pääsikö hän ystäviensä luokse Astoriaan ja pääsikö hän haluamaansa työhön kalastamaan Tyynenmeren suuria kaloja?  Olisi mukava tietää.  Jos tiedät jotakin, kirjoita.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Paappani ja Mannerheim

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Paavo Rintala julkaisi vuonna 1960 huomiota herättäneen kirjan ”Mummoni ja Mannerheim”.  Siinä hän kertoo rinnakkain kansannaisen ja aatelismiehen tarinan Suomen historian tärkeinä vuosikymmeninä.  Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi olen yrittänyt katsoa samalla tavalla historiallisten tapahtumien vyöryä isoisäni Juho Jaakko Kankaan silmin ja yrittänyt arvioida hänen ja marsalkka Mannerheimin rooleja yhteisen isänmaan kehityksessä, vaikka niin täysin erilaiset ne lähtökohdiltaan näyttäisivät olevankin.

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi kreivilliseen perheeseen Askaisissa 4.6.1867 ja kuoli Sveitsissä 29.1.1951.  Juho Jaakko Aleksanterinpoika Kangas syntyi torpparin perheeseen Kurikassa 14.7.1875 ja kuoli Ilmajoella 21.1.1953.  Näiden miesten elämä osuu siten ajanjaksoon, jonka alkupuolella Suomi oli Venäjän keisarin alainen suurruhtinaskunta ja lopulla itsenäinen tasavalta.  Suomi itsenäistyi 6.12.1917.

Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu normaalisti koulunkäyntiä ja opiskelua.  1800-luvulla mahdollisuudet koulunkäyntiin olivat vielä vähäiset, ainakin maaseudulla.  Ei olekaan ihme, että Kurikan syrjäkylällä asunut Juho Jaakko ei voinut edes kuvitella lähtevänsä koulutielle.  ”Lukusilla” käynti antoi perusopit lukemiseen ja kirjoitukseen.  Mannerheimin kohdalla tilanne oli tietysti aivan toisenlainen.  Mutta yllättävää on, että vaikka hän suoritti yliopiilastutkinnon vuonna 1887, korkeampaa koulutusta hän ei hankkinut kovinkaan paljon, Haminan kadettikoulukin jäi kesken.  Voidaan sanoa, että nämä kaksi miestä hankkivat tietonsa ja ammattitaitonsa pääasiassa käytännön työssä: paappani pelloilla ja metsissä, Mannerheim sotatantereilla.

Parhaina miehuuden vuosina 1900-luvun alkupuolella luotiin pohjaa vakaalle eämälle.  Paappa hankki oman talon ja laajensi elantoaan ja muutti uuteen elinympäristöön Ilmajoen  Pojanluomankylään.  Samalla perhe laajeni: jokapäiväinen leipä oli hankittava tyttärelle ja seitsemälle pojalle.  Samaan aikaan Mannerheim loi loistavan sotilasuran Venäjän armeijassa, josta siirtyi vallankumouksen melskeiden aikana Suomeen.

Paappani ja Mannerheimin elämän polut tulivat ensimmäisen kerran lähelle toisiaan vuoden 1918 alkupuolella.  Tammikuussa alkoi Suomessa sisällissota.  Mannerheim valittiin hallituksen joukkojen ylipäälliköksi, ja hänen päämajansa sijaitsi sodan alkuvaiheessa Seinäjoen rautatieasemalle pysäköidyssä rautatievaunussa.  Paappani asui tuolloin jo Sudenkylässä, josta ei ole pitkä matka Seinäjoelle.  Jos hän olisi sattunut asioimaan Seinäjoella, hän olisi saattanut nähdä kenraalin ainakin vilaukselta?

Tärkeämpi yhtymäkohta oli kuitenkin se, että paappani kaksi poikaa, Kalle ja Feeli liittyivät Mannerheimin joukkoihin Ilmajoen suojeluskunnan riveissä.  Feeli haavoittui jo sodan alkuvaiheessa Vilppulassa, mutta Kalle jatkoi vielä Tampereen valtauksen jälkeisissäkin taisteluissa.  Valitettavasti ei ole tietoa siitä, miten paappani suhtautui tähän sotaan.

Sota oli uudelleen paappani ja Mannerheimin huoli vuonna 1939.  Alkoi talvisota, jota seurasi jatkosota vuosina 1941-1944.  Mannerheim oli näidenkin sotien ylipäällikkö.  Paappani pojista Kalle, Eino, Iisakki, Samppa ja Heikki pukivat sotilaan kamppeet päälleen  ja suorittivat velvollisuutensa isänmaalleen.  Kaikki palasivat rauhan töihin vähin kolhuin.

Toinen maailmansota on erittäin tärkeä käännekohta Suomen historiassa.  Mitä enemmän sodan vaiheisiin tutustuu, sitä ihmeellisemmältä Suomen itsenäisyyden säilyminen tuntuu.  Siinä on tarvittu vahvoja johtajia, mutta erityisesti kansan kaikkien kerrosten vankkumatonta tukea ja yksimielisyyttä.  Mannerheim johti, ja paappani luotti häneen antamalla viisi poikaansa marsalkan johdettaviksi.

Sodan jälkeen Mannerheim oli presidenttinä 4.3.1946 saakka, jonka jälkeen hän oleskeli pääosin ulkomailla.  Paappani pääsi myös enimmistä huolistaan samoihin aikoihin, kun hän jätti talon hoidon pojilleen vuonna 1945.  Molemmat saivat viettää ansaittuja eläkeläisen vuosiaan muutaman vuoden ajan.

Paappani jätti suuren perinnön isämaalleen.  Sukua  ovat jatkaneet lähes 400 jälkeläistä viidessä sukupolvessa erilaisissa tehtävissä Suomessa ja ulkomailla.  Mannerheimilla oli kaksi tytärtä, mutta he eivät menneet naimisiin.

Sodat päättyivät, ja alkoi luultavasti Suomen historian pisin rauhanaika.  Ruotsin vallan aikana Suomen miehet olivat melkein jatkuvasti sotaretkillä, ja Venäjän vallan aikana käyty Krimin sota vuosina 1853-1856 ulottui myös Suomeen. Suomen kansalaiset, paappani ja Mannerheim mukaan luettuina loivat työllään ja uhrauksillaan edellytykset tälle rauhan ajalle.  Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa tätä työtä, ja rauhan aika jatkuu pitkään.

Tämän tarinan opetus on toivottavasti ainakin se, että isänmaataan voi palvella monin eri tavoin.  Arvokasta työtä voi tehdä näkyvillä paikoilla, mutta myös maan hiljaisena ahertajana.  Toinen voi nousta ”kansakunnan kaapin” päälle ja suurimmaksi suomalaiseksi, toinen saa ainakin läheistensä kunnioituksen ja kynttilän haudalleen  itsenäisyyspäivänä.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Sosiaalisen nousun vaikeudet

Suomi oli vahvasti sääty-yhteiskunta 1900-luvun alkuun asti. Säätyjä olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.  Suurin osa kansasta kuului ns. rahvaaseen, johon myös talonpojat laskettiin kuuluviksi.  Vaikka säätyjen  väliset erot vähenivät 1800-luvulla, siirtyminen säädystä toiseen oli vähäistä.  Sosiaalinen nousu eli pääsy korkeampaan asemaan yhteiskunnassa oli vaikeaa.  Esimerkiksi ruotsin kielen vahva asema rajoitti suomenkielisten etenemistä virkamieskunnassa.  Sääty-yhteiskunta alkoi kuitenkin murtua 1900-luvun alussa, kun tehtiin uudistuksia mm. siirtymällä yleiseen äänioikeuteen vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa.

Vuosikymmeniä sitten manan majoille siirtynyt syrjäkylän isäntä kertoi naapureilleen ylpeänä, että hänen pojastaan oli tullut kaupungissa ”vähän parempi kymppi”.  Se oli tieto kyläläisille, että kyllä meidänkin kylästä voidaan päästä etenemään yhteiskunnan portailla.  1800-luvun loppupuolelta alkaen kaupungit alkoivat imeä väkeä maaseudulta, ja kaupungeissa olikin paljon enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun kuin maaseudulla.  

Kaupunkien imua tarvittiinkin, sillä väestö lisääntyi voimallisesti erityisesti lapsikuolleisuuden vähentyessä: Kun Suomen väkiluku ylitti kahden miljoonan rajan vuonna 1879, niin vuonna 1912 Suomessa oli jo kolme miljoonaa asukasta.  Muuttoliike oli vilkasta erityisesti vuosisatojen vaihteessa.  Muuttaneiden määrä oli kuitenkin keskimäärin vain noin 10000 vuodessa, eli maaseutu piti pitkään pintansa.  Tilastojen mukaan vielä vuonna 1920 yli 70 prosenttia suomalaisista asui siinä kunnassa, missä oli syntynyt.

On sanottu, että kehitys oli niin nopeaa, ettei Sakari Topelius  olisi 1870-luvulla voinut uumoillakaan sitä, minkälainen Suomi on 1900-luvulle siirryttäessä. Yhteiskunta vaurastui, ja ilmassa oli sananmukaisesti ”urheilujuhlan tunnelmaa”.  Ihmisten arki muuttui, kun uusia keksintöjä otettiin käyttöön.  Sosiaalisesta noususta tuli monien tavoite, ja se näytti toteutuvan kaupungeissa.  Siellä palkat olivat korkeampia kuin maaseudulla, ja kaupungin työläinen oli ”herra” verrattuna maatyöläiseen.  Kaupungissa oli myös paremmat mahdollisuudet koulunkäyntiin, jota alettiin arvostaa entistä enemmän.

Tultaessa 1900-luvulle erityisesti naisia muutti kaupunkeihin.  He olivat vapautuneet monin tavoin: He eivät olleet enää isien ja isäntien määrättävissä, heillä oli oikeus opintoihin ja he käyttivät sitä hyväkseen, heillä oli oikeus elinkeinotoimintaan ja heillä oli valtiolliset kansalaisoikeudet.  Monet kokivat sosiaalisen nousun avioituessaan kaupungeissa ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa.  

On arvioitu, että kaupunkeihin muuttaneista työntekijöistä joka viides nousi parempaan asemaan, kuten työnjohtajiksi, yrittäjiksi ja virkailijoiksi.  Yleensäkin keskiluokka vahvistui talouselämän vilkastuessa ja yhteiskunnalisten toimintojen lisääntyessä (koulut, kunnalliset toiminnat, valtion hallinto jne.), eikä vanha keskiluokka enää pystynyt täyttämään tarvetta omista piireistään.  Työväestön ja maaseudulta muuttaneet talonpoikien lapset alkoivat täyttää vajetta.  Suomalaisen yhteiskunnan säätyrakenne alkoi muuttua.

Moderni Suomi alkoi syntyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.  On sanottu, että ”kaikki alkoi liikkua”.  Miten oli ennen?  Mitkä mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun olivat aikaisemmin, aikana, jolloin Samuli Paulaharjun sanoin: ”Ei tarvinnut yrittää edesmenneitä isäpaappoja paremmiksi”?  Otetaan esimerkiksi Kankaan suvun esi-isät 1700-1800-luvuilla.

Elias Antinpoika Oppmanin (1709-1765) alkuvaiheista ei ole paljon tietoa, mutta vuonna 1733 hän on mennyt naimisiin Toralan talon tyttären kanssa.  Vaikka Torala on ollut aikanaan ilmeisen varakas talo, Elias on joutunut tyytymään vaihteleviin rengin paikkoihin eri taloissa.  1740-luvulla hänestä on tullut ruotusotamies.  Ruotuarmeija otettiin käyttöön Etelä-Pohjanmaalla 1730-luvulla, ja se saattoi olla houkutteleva ammatti.  Se takasi kohtuullisen toimeentulon ja oli ilmeisen arvostettu ammatti aikoinaan.  Huonoa oli se, että sotaan lähtö merkitsi usein suuria riskejä.  Harva palasi sotaretkeltä terveenä, jos ollenkaan.

Eliaan poika, Matti (1733-1804) oli rampa.  Hän on ollut renkinä ainakin Ilmajoen Lauroselassa vuosina 1750-52.  Näinä ”vaellusvuosinaan” hän on hankkinut räätälin ammatin taidot ja mennessään naimisiin Oppaan talon tyttären kanssa vuonna 1754 hän oli täysivaltainen räätäli.  Matti oli pitkään räätälinä Jalasjärven taloissa.  Käsityöammatin opiskelu mestarin opissa oli entisinä aikoina tehokas keino päästä arvostettuun asemaan yhteiskunnassa.

Seuraavat sukupolvet, Juho Matinpoika (1763-1814), Juho Juhonpoika (1800-1853)  ja Aleksanteri Juhonpoika (1846-1928) ovat käyneet ajalle tyypillisen uran rengistä torppariksi.  Lisäksi he ovat kasvattaneet suurehkot perheet.  Vaikka Suomi oli menossa hiljalleen kohti nykyaikaista yhteiskuntaa, nämä esi-isämme eivät päässeet nauttimaan kehittymässä olleesta kansanopetuksesta.  Kansakouluasetus annettiin vuonna 1866, mutta koulupakkoa ei ollut.  Pitää kuitenkin ylpeydellä mainita, että 1800-luvulla nousi kansan syvistä riveistä monia hienoja taitajia ja oppineita kehittämään suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.  Yhteiskunnassa tapahtui myös sosiaalista laskua, sillä monet talojen pojat joutuivat lähtemään rengeiksi tai heistä tuli torppareita.  Monet lähtivät siirtolaisiksi.

Kankaan paappa, Juho Jaakko Kangas (1875-1953) on saanut nauttia jonkinlaisesta opetuksesta kodin ulkopuolella, muttei hänkään ole käynyt kansakoulua.  Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, joka sekin on hyvä saavutus.  Vielä 1800-luvun lopulla kirjoitustaidon osaavalla oli ainakin maaseudulla tärkeä asema, joka takasi myös sosiaalisen nousun.  Hyvänä esimerkkinä olkoon Seitsemän veljeksen nuorin, Eero, josta tuli paikkakunnan jahtimestari ja kirjuri!  Tilastojen mukaan vuoden 1910 paikkeilla vain noin puolet suomalaisista osasi lukea ja kirjoittaa.  Pojat olivat aina jäljessä, sillä heitä pidettiin mieluummin kotitalon töissä.

Juho Jaakko koki sosiaalisen nousun yrittelijäisyytensä avulla.  Hänestä tuli talollinen ja suurehkon tilan omistaja Ilmajoen Pojanluoman kylään vuonna 1916.  Torpparista tuli talonpoika eli maanviljelijä, mikä nimitys tuli vähitellen käyttöön.  Vuoden 1918 torpparilaki synnytti suuren pienviljelijä- ja maanviljelijäluokan, jolla tuli laajenevan työväenluokan ohella olemaan suuri vaikutus myös poliittisesti.  On lisäksi huomattava, että uusi talonpoikaisluokka oli myös taloudellisesti merkittävä, sillä sillä oli hallussaan noin puolet Suomen metsistä.  Itsenäistyneen Suomen  taloudellinen nousu perustui suurelta osin metsien vihreään kultaan.

Vaikka Suomessa ei ole ollut koskaan varsinaista maaorjuutta, tilattoman väen asema oli huolestuttava vielä itsenäisyyden alkuvaiheessa.  Torpparivapautuslaki vuodelta 1918 ja eräät muut uudistukset, kuten vuoden 1922 asutuslaki eli ns. ”Lex Kallio” olivat Suomen ja sen maatalouden kehityksen kannalta erinomaisen tärkeitä.  Uuden yhteiskunnan rakentamiseen saatiin paljon uusia voimia.  Samalla moni koki sosiaalisen nousun, jolla oli suuri merkitys tulevalle yhteiskuntakehitykselle.

Vähäinen kiinnostus koulunkäyntiä kohtaan jatkui vielä seuraavassakin polvessa.  Paapan seitsemän poikaa ja yksi tytär kävivät kyllä ainakin joitakin vuosia kansakoulua, mutta kukaan heistä ei hankkinut mitään lisäkoulutusta.  Perinteitä koulusivistyksen hankkimiseen ei ollut.  Myös taloudelliset seikat saattoivat vaikuttaa päätökseen.  Lapset oppivat tulevat ammattinsa maanviljelijöinä ja kauppiaina työn kautta.  Näissä ammateissa veljekset saivat toimia itsenäisinä yrittäjinä.  He onnistuivat ainakin kohtuullisesti, sillä he pystyivät kasvattamaan suuret perheensä.

Vaikka moderni Suomi alkoi syntyä yli sata vuotta sitten, niin alkuvaiheessa vain pieni osa kansasta pääsi kunnollisen perusopetuksen ja jatkokoulutuksen piiriin.  Koulutukseen hakeutuivat pääasiassa jo hyvässä asemassa olevien perheiden lapset, eikä koulutuksen merkitys sosiaaliseen nousun kannalta ollut vielä kovinkaan suuri.  Vasta kun Suomi sai itsenäisen aseman ja oli käyty sisäinen välienselvittely vuonna 1918, kun oli saatu torpparilaki,  kun oli saatu kansanopetus pakolliseksi, kun demokratia oli vahvistunut, kun valtion sosiaaliset tukijärjestelmät olivat käynnistyneet ja kun koulutuksen merkitys oli laajasti hyväksytty saavutettiin tilanne, jossa kaikilla on varsin yhtenäiset lähtökohdat kilvoitella asemista yhteiskunnan arvoasteikolla.

Vaikka tutkijoiden mukaan vanhempien asema ja varallisuus vaikuttavat vieläkin lasten sosiaalisen nousun mahdollisuuksiin, voidaan sanoa, että Suomi on nyt  demokraattinen koulutusyhteiskunta.  Monet pyrkivät ottamaan meistä mallia.  Suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen uranuurtaja Heikki Varis kirjoitti sotien jälkeen vuonna 1946: ”Sadan vuoden kuluessa on tapahtunut täydellinen muutos.  Suomalainen yhteiskunta on kehittynyt byrokratiasta demokratiaan.  Se ei ole kansanvaltainen vain muodollisesti, niin että valtiollinen valta, äänestysoikeus kuuluu kaikille täyskasvaneille, vaan demokraattinen siinä syvemmässä mielessä, että johtavaan asemaan yhteiskunnassa ja sen henkisesti ylimpään, luovaa työtä tekevään kerrokseen jatkuvasti kohoaa uusia, vereksiä voimia kansan syvistä kerroksista ja ulkonaisesti vaatimattomista oloista.”  Olemme saaneet todistaa tämän kehityksen jatkumisen, ehkä suuremmassa määrin kuin mitä Varis aikanaan ajatteli.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Samuli Paulaharju - Kansanperinteen kerääjä ja kirjailija

Samuli Paulaharju on harvinainen persoona ja lahjakkuus suomalaisessa tieteessä ja kirjallisuudessa.  Hän on saavuttanut sellaisen aseman, että me eteläpohjalaiset voimme olla ylpeitä hänestä.  Koska meillä Kankaan suvun jäsenillä on yhteisiä sukujuuria Samulin kanssa, niin on paikallaan, että palautamme mieliin hänen kunnioitettavaa uraansa. (Kts. Uusinta sukututkimustietoa: Juho Jaakko Kankaan äidinpuoleista sukua.)

Samuli Paulaharju syntyi Kurikan Kampinkylässä 14.4.1875 Jaakko Paulaharjun ja Kaisa Reinikan kahdeksantena lapsena.  Isä oli torppari ja kärryntekijä.  Kampinkylä oli kuuluisa kärryistään.  Samuli oli innokas lukemaan ja tutkiskelemaan asioita pienestä pitäen, ja hän luki usein pirtissä koko perheelle kertomuksia ja Raamattua.  Kirjoja lainattiin rintakylien kirjastoista.  Kaikesta lukemisesta isäpappa ei pitänyt.  Kun Samuli tutki suomalaista murrekirjaa, isä tokaisi: ” Mitä tuommoista lukee, et sinä viroa tarvitse, parempi olisi kun oppisit ruotsia, että osaisit tehdä kärrynkauppoja hurrien kanssa.”

Samuli pääsi kouluun ja valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1901.  Vuonna 1906 hän suoritti kuuromykkäkoulun opettajan tutkinnon ja sai paikan Oulun kuurojen koulussa veiston ja piirrustuksen opettajana samana vuonna.  Oulusta tulikin hänen vakinainen asuinpaikkansa.  Samuli oli kaksi kertaa naimisissa, joista ensimmäisessä Kreeta-Liisa Isokorven kanssa syntyi viisi lasta.  Vuonna 1919 hän avioitui Jenny Simeliuksen kanssa, joka oli myös kuurojen koulun opettaja.  Tämä avioliitto oli lapseton.  Samuli kuoli Oulussa 6.2.1944 ja ja Jenny vuonna 1964.

Jenny on kuvannut Samulin luonteenpirteitä seuraavasti: ”Samuli Paulaharjulla oli sammumaton tiedonhalu, hänellä oli etsijän ja tutkijan harras henki.  Hänen mielessään asui ainainen kaipuu uusille seuduille ja tuntemattomiin oloihin.  Kaikkein voimakkaimpana kangasteli hänen ajatusmaailmassaan menneiden aikojen ihminen, kaikki mikä häneen kuului ja hänessä vaikutti.”  Ilmeisesti seminaarin opettaja huomasi tämän ja kehoitti Samulia lähtemään kansanperinteen keruumatkoille.  Siitä alkoi uskomaton retkeily Suomessa ja sen lähialueilla tapaamaan ihmisiä ja keräämään tietoja.  Jenny oli usein mukana apulaisena.  Matkat tehtiin kesäaikaan ja talvella aineistoja tutkittiin ja saatettiin painokuntoon.

Matkantekoa kerääntyi parhaina vuosina tuhatkunta kilometriä.  Kulku suuntautui Karjalaan, Kainuuseen, Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan, Ruotsin Lappiin ja Pohjanmaan alueille.  Näillä matkoilla 42 vuoden aikana syntyi 65000 sanamuistiinpanoa, 8000 kansatieteellistä kertomusta sekä suuri määrä piirroksia ja valokuvia.  On arvioitu, että nämä aineistot muodostavat maailman suurimman kansatieteellisen arkiston, jonka yksi mies on kerännyt.

Mutta Samuli Paulaharju oli myös etevä sanan käyttäjä.  Hän kirjoitti 21 kirjaa ja yli 500 lehtiartikkelia.  Ja minkälaista tekstiä hän kirjoittikaan!  Eräs asiantuntija kirjoittaa: ” Sillä niin läpikotaisin asiapitoisia kuin hänen kaikki teoksensa - tarinakokoelmaa ”Tunturien yöpuolta” lukuunottamatta - ovatkin, ovat ne samalla ilmaisultaan suomalaisinta, kielellisesti sekä jykevintä että rikkainta proosaa, mitä meillä Aleksis Kiven jälkeen on kirjoitettu”.  Paljon sanottu!  Eräs Paulaharjun ihailtava taito on sijoittaa paikallisia sanontoja ja puheenparsia tekstiin.  Paulaharjulla on ollut kaikesta päätellen loistava kyky lähestyä ja kuunnella kansan ihmisiä, mummoja ja paappoja ja vähän nuorempiakin.

Monissa kirjoissa on hienoja maisemakuvauksia kansallisromanttiseen tyyliin: ” Korkealta vaaralta kun ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka kummun kupeelta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta leveänä pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee.  Ja savu autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot”.  Tämä tuo mieleen Topeliuksen 1800-luvulla kehittämän suomalaisen maiseman perusmallin, jossa taiteilija katsoo allaan avautuvaa maisemaa ylhäältä päin.  Tällaisia maalauksia on paljon tuolta ajalta kaikilta kuuluisilta taidemaalareiltamme.

Paulaharjun teokset  ”Härmän aukeilta” ja ”Rintakyliä ja larvamaita” kiinnostavat tietysti eniten eteläpohjalaisia.  Niitä lukiessa tuntuu kuin ajelisi hevosen vetämissä kieseissä laajan lakeuden halki kulkevaa maantietä pitkin, ja historian ihmiset ja tapahtumat vierisivät ohitse.  Samuli Paulaharjun kirjallinen tuotanto on lähes kokonaan luettavissa ilmaiseksi  osoitteessa www.doria.fi .  Kannattaa tutustua!

Samuli Paulaharju koki aikanaan jonkinasteista alemmuudentunnetta tiedemiesten joukossa, sillä hänellä ei ollut korkeita akateemisia tutkintoja.  Mutta vuonna 1943 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.  Sen  jälkeen Paulaharjun asema on ollut kiistaton.  Hänen paikkansa on kansakunnan kaapin päällä.  Hänen kunniakseen on perustettu Säätiö, ja Oulun kaupunki pystytti hänen muistokseen patsaan vuonna 1995.  Oulussa on myös hänen nimeään kantava koulu ja katu. Paulaharjujen asuintalo Oulun Tuiran kaupunginosassa on yhä entisellään.  Se on kaunis puutalo, ja sitä on kutsuttu Siniseksi taloksi.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Isän viimeinen ohrasato - Iloa ja surua

Olen Kankaan suvun vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Meitä Kankaan serkkuja on ollut alkujaan 52, joista 28 on elossa.  Meillä kaikilla on varmaan muistoja vanhemmistamme.  Ne kertovat menneiden aikojen ihmisten elämästä, iloista ja suruista.  Nämä kertomukset ovat arvokkaita uusille sukupolville, mutta ne pitäisi kirjoittaa muistiin.  Viimeistään nyt tämä työ pitää aloittaa.  Haastan nyt serkkujani ja muita sukulaisiani palauttamaan mieliimme isiemme ja äitiemme sekä isovanhempiemme arjen ja juhlan tapahtumia.

Aloitan muistelemalla isäni Juho Feeli Kankaan elämäntaipaleen viimeisiä tapahtumia vuonna 1965, joita seurasin läheltä.  Isäni syntyi torpparin poikana vuonna 1901.  Elämäntyönsä hän teki suuren perheen isänä ja maanviljelijänä pienellä 6-7 hehtaarin tilalla.

Ilmajoki on tunnetusti maatalouden mahtipitäjä.  Maanviljelys on tuottanut aina suuren osan alueen asukkaiden elannosta.  Täällä on annettu uusia suuntia maanvijelykselle, suurimpana saavutuksena Alajoen soiden kuivatus 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.  Mutta on täälläkin ollut vaikeuksia:  Halla on vieraillut usein, sillä maata on jouduttu valtaamaan viljelykselle huonoiltakin paikoilta.

Huonoilta pelloilta saatu hyvä sato on tietysti ilahduttanut viljelijää.  Kerron oman isäni ainutkertaisesta hyvästä ohrasadosta, josta hän ei kuitenkaan päässyt nauttimaan, ja jolla oli lopulta surullinen kohtalo.

Isälläni oli pieni, parin hehtaarin maapalsta Tuomikylän Laitanevalla.  Vaikka maa oli kohtuullisen viljavaa, suot olivat ympärillä.  Harvoin sieltä saatiin kunnollinen viljasato.  Yleensä maa olikin heinällä, ja talvella heinät ajettiin kotiin Laitanevan ladosta.

Joskus 1960-luvun alussa suolta lähtevä laskuoja perattiin ja syvennettiin.  Peltojen kunto koheni selvästi.  Niinpä  hyvän viljasadon odotukset kasvoivat.  Keväällä 1965 isä kylvikin ohraa Laitanevan pelloille, ja vilja kasvoi hienosti.  Odotettavissa oli hyvä sato.

Kun tuli sadonkorjuun aika, Erkki Niemi-Nikkola Ahonkylästä, sukulaismies äitini puolelta lupasi tulla leikkuupuimurillaan Laitanevalle.  Se oli aika rohkea lupaus, sillä tie nevalle oli huono ja kivikkoinen.  Pellot olivat myös upottavia.  Parantelimme isän kanssa kulkureittiä ja teimme siltoja raskasta konetta varten.

Erkki pääsi kuin pääsikin pelloillemme, ja työ alkoi ja sujui alkuunsa.  Mutta pellon reunat olivat niin pehmeitä, että pian leikkuupuimuri kallistui ojaan päin.  Minut lähetettiin juoksujalkaa kylälle hakemaan apua.  Menin Armas Kosken, Laitanevan peltonaapurin luokse kysymään, voisiko hän tulla traktorillaan auttamaan.  Hän lupasi tulla, ja hänen avullaan ohran leikkuu pääsi jatkumaan.

Saimme hyvän sadon.  Ohranjyvät olivat pulleita, ja isä mittaili niitä tyytyväisenä.  Tällaista satoa ei oltu koskaan aikaisemmin saatu Laitanevalta!  Ajoimme hevosella jyväsäkit Hietaharjuun ja sieltä myöhemmin Veikko Hakalan viljankuivaamoon.  Olin siellä valvomassa jyvien kuivatusta.  Muistan, että isäni myhäili kerrankin tyytyväisenä ja kiitollisena.  Maanviljelijä oli saanut hyvän palkan työstään.  Varmaan hän otti ”harjakaiset” Erkin kanssa ja kiitteli Erkin ja Armaksen epäitsekästä avuliaisuutta.

Olin huomannut työn aikana, että isäni voimat alkoivat olla vähissä.  Säkit eivät nousseet vanhaan malliin.  Pian huomattiin, että isälläni oli syöpä, ja se oli edennyt pahasti.  Isäni kuoli muutaman kuukauden kuluttua jouluaaton aattona.  Hän ei päässyt nauttimaan hyvästä ohrasadosta, joka oli varastoitu piha-aitan laariin.

Mutta tarina ei päättynyt tähän.  Ohrasadosta ei päässyt nauttimaan loppujen lopuksi kukaan.  Seuraavana kesänä olin lomalla kotona yhdessä Ruotsista tulleen Kaisu-siskon perheen kanssa.  Lasten tulitikkuleikin seurauksena kaikki kotini rakennukset paloivat muutamassa hetkessä.  Aitan paikalla kohosi palaneiden ohranjyvien keko!  Surullinen ja koskettava näky!  Kun seisoin epäuskoisena siinä hiiltyneen kotimäen laella,  ajattelin vamaan isääni, vapaussodan invalidia ja hänen kovaa kohtaloaan.  Oliko sittenkin parempi, ettei hän ollut näkemässä tätä murheellista näkyä?  Ainutlaatuisen hyvä ohrasato oli varmaan lämmittänyt aidon eteläpohjalaisen maanviljelijän mieltä sairasvuoteellakin.

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Elokuva tuli kylään!

Televisio tunkeutui suomalaisten koteihin 1950-60-lukujen vaihteessa.  Nyt ohjelmia ja elokuvia tulee ”tuutin täydeltä” ja lähes vuorokauden ympäriinsä.  Televisio-kauden sukupolvet tuskin ymmärtävät, miten on selvitty ennen televisiota, aikana, joka kuulostaa kivikaudelta!  Mutta selvittiin kuitenkin!  Näin väitän sodan jälkeiset vuodet kokeneena.  Maakuntia kiertäneet elokuvien esittäjät toivat tuulahduksen ulkomaailmasta sekä iloa että ajattelemisen aihetta peräkyliin asti.  Minustakin tuli elokuvan ystävä, ja muistelen tässä ensimmäisiä kokemuksiani hetkistä, jotka valtasivat koulupojan mielen.  Haastan lukijani kirjoittamaan omista kokemuksistaan tälle palstalle!

Sotien jälkeisissä ankeissa oloissa tarvittiin uusia virikkeitä ja mielen kohennusta.  Melkein joka kylällä oli seurojen talo, joko nuorisoseuran talo tai työväentalo tai molemmat.  Niissä järjestettiin iltamia, jotka olivat suosittuja.  Mutta kylille tuli myös elokuvakiertueita, jotka esittivät näissä seurojentaloissa elokuvia, yleensä kotimaisia, mutta myös ulkomaisia.  Ne olivat myös suosittuja.  Tuntui, että koko kylä oli paikalla.   Nyt jälkeenpäin ajatellen näiden kiertueiden järjestäjät ansaitsisivat suuren kiitoksen ja jopa jonkin konkreettisen huomionosoituksen tästä suurenmoisesta kulttuuriteosta.

Kotikylässäni Ilmajoen Tuomikylässä oli kaksi nuorisoseuran taloa: Päivölä ja Kalliola.  Niissä elin ensimmäiset elokuvakokemukseni.  Kun kiertue saapui kylään, piti levittää mainoksia talojen ja latojen seinille ja piti lämmittää seurojen talo iltaa varten.  Pääsin mukaan näihin puuhiin ja palkkioksi sain lipun elokuviin.  Muistan sellaisia elokuvia kuin Punainen viiva, Ryysyrannan Jooseppi, Pekka Puupää-filmit, Isäntä soittaa haitaria, Tukkijoella, Rovaniemen markkinoilla, Lentävä kalakukko jne.  Kaikki elokuvat eivät olleet sallittuja lapsille.  Muistan yhden sellaisen, johon pääsin livahtamaan.  Se oli synkkä ”Vieras mies tuli taloon”, joka perustuu Mika Valtarin tekstiin.  Livahdin isojen miesten varjossa saliin ja näin elokuvan.  Osa kavereistani istuivat rinnakkain, jolloin järjestäjä huomasi heidät ja poisti salista.  Minä istuin hiljaa isojen miesten välissä.

Syvimmät jäljet koulupoikaan jätti italialainen elokuva ”Polkupyörävaras”.  Siitä on tullut myöhemmin todellinen klassikko, joka sisältyy m.m. Peter von Baghin kuuluisaan sarjaan ”Elämää suuremmat elokuvat”, jonka hän esitti radiossa vuonna 1984.  On ihmeellistä, että tämä koskettava elokuva esitettiin syrjäkylässämme pian valmistumisensa jälkeen, luultavasti vuonna 1952 tai 1953.  Elokuva valmistui vuonna 1948.  Sen pääosien esittäjät olivat amatöörejä.

Elokuvassa eletään vaikeita sodanjälkeisiä vuosia Italiassa.  Työtön Ricci on saanut työtä julisteiden liimaajana.  Polkupyörä oli hänelle välttämätön työväline, mutta se varastettiin.  Ricci lähtee Bruno-poikansa kanssa etsimään pyörää suuresta kaupungista.  Välillä he näyttävät löytävän etsimänsä, mutta heidät nujerretaan.  Poika häviää välillä jonnekin, ja isä hätääntyy.  Lopulta Ricci varastaa polkupyörän, saadaan kiinni, nöyryytetään mutta saa tekonsa anteeksi.  Elokuvaa seuranneen koulupojan huomio keskittyi Brunoon, josta tuleekin elokuvan keskeinen henkilö.  Hän on ylpeä isästään, ymmärtää ja lohduttaa häntä ja luottaa häneen.  Isä huomaa lopuksi, että hänelläkin on ymmärtävä ja tukeva lähimmäinen, ja aivan lähellä, hänen oma Bruno-poikansa.  Itku ei varmaan ollut kaukana, kun poistuin salista pimeään iltaan.  Aihe oli läheinen, sillä oma isänikin yritti kaikin tavoin löytää palkallista työtä suuren perheen ruokkimiseksi.

Noista 1940-50-lukujen elokuvailloista en muista yhtään villin lännen elokuvaa, jotka olisivat varmasti kiinnostaneet koulupoikia.  Ne olivat ilmeisesti liian kalliita vuokrattaviksi. Sellaisiin pääsin kuitenkin tutustumaan kirkonkylän Eho-elokuvateatterissa.  Muistan erityisesti elokuvan ”Sheriffi”, jossa pääosaa esitti Gary Cooper.  Eräs toinen Eho-käynti on jäänyt myös mieleeni 50-luvun alusta.  Lähdimme Matti-veljeni kanssa viemään Löytö-varsaamme näyttelyyn kirkonkylälle, isän tietämättä!  Kun Matti oli esittelemässä varsaamme arviointiraadille, minä kävin elokuvissa katsomassa Suomisen perhettä!

Vielä pieni muistelus elokuvakokemuksistani Oulussa, jonne muutin vuonna 1960:  Peter von Bagh oli oululainen, joka sai innostuksensa elokuviin katsellessaan m.m. Viimeistä mohikaania ja John Wayne-länkkäreitä  Kino-Aulassa 1950-60-luvuilla.  Itse muistan istuneeni samassa teatterissa samoihin aikoihin katsomassa esimerkiksi elokuvaa ”Kuolemaantuomittu on karannut”.  Olisikohan joskus satuttu samaan näytäntöön??  Muita hyviä elokuvakokemuksia sain Oulussa Merikosken kuohujen vieressä olleessa Kuohu-teatterissa, jonka lähellä asuin 1960-luvulla.  Sen nimi on nykyään Star, mutta sen omistaa edelleen  sama perhe.  Kuohu oli viihtyisä ja mieluisa paikka.  Oulu oli tuolloin todellinen elokuvakaupunki.

Hyvä elokuva vie mukanaan.  Aihe ja näyttelijät pakottavat parhaimmillaan katsojan pohtimaan elämän suuria ja pieniä kysymyksiä.  Eläytyminen tapahtuu parhaiten oikeassa elokuvateatterissa, jossa kuvat ja tapahtumat vyöryvät suurella valkokankaalla.  Menetämme paljon, kun katsomme elokuvaa pieneltä tv-ruudulta.  Siksi me sodan jälkeisen ajan lapset olemme saaneet nauttia jotain suurta istuessamme nuorisoseuran talon salissa seinälle ripustetun laajan kankaan edessä, unohtaen ainakin hetkeksi ankean arjen vaikeudet. 

Takaisin alkuun

*************

Jorma Kangas:

Suomen sata vuotta

Suomen eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi joulukuun 6. päivänä vuonna 1917.  Vaikka päätökselle piti saada muiden valtioiden tunnustus, ennenkuin itsenäisyys olisi kansainvälisesti hyväksytty tosiasia,  pidetään tuota joulukuun päivää Suomen itsenäisyyspäivänä.  Ensi vuonna saamme siten juhlia 100-vuotista Suomea.

Tutkimusten mukaan Suomen heimo on asuttanut maatamme noin 7000 vuoden ajan.  Kauan piti siten odottaa, jotta riittävän vahva kansakunta syntyi muodostaakseen oman valtionsa.  Suomen suku oli ollut pitkään vähäinen, hajanainen ja kehittymätön.  Vaikka Ruotsinkin valtiolliset rakenteet alkoivat syntyä vasta  1000-luvulla, oli oikeastaan onni, että Suomi liitettiin 1100-luvun puolivälistä alkaen läntiseen naapuriin.  Tämän jälkeen noin 700 vuotta kestäneen yhteiselon tuloksena suomalaiset omaksuivat ruotsalaisilta uudenlaisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen, erityisesti hallinnon ja oikeuslaitoksen.  Tärkeä perintö on, ettei Suomeen syntynyt koskaan varsinaista maaorjuutta.  Nämä perinnöt säilyivät ja kehittyivät 1800-luvulla, kun Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen suuruhtinaskunta.  

Itsenäistyminen vuonna 1917 on tietysti Suomen kehityksen kannalta erittäin tärkeä historiamme vaihe.  Eräät historiamme tutkijat pitävät kuitenkin 1800-luvun kehitysvaiheita vieläkin tärkeämpinä.  Kansakunnan vahvuutta osoittaa erityisesti oma kieli ja siihen perustuva kulttuuri.  Lönnrot, Snellman, Topelius ja monet muut toimijat sekä taiteemme loistavat edustajat olivat 1800-luvun suuria vaikuttajia.  Heidän työnsä tuloksena syntyi kansakunta, jolla oli oma historia, kieli, kirjallisuus ja kulttuuri.  Näiden saavutusten pohjalta itsenäinen kansakunta saattoi ponnistaa.

Miten Suomi on kehittynyt itsenäisyytensä aikana?  Onko Suomi löytänyt paikkansa valtioiden joukossa?  Olemmeko ansainneet paikkamme kansainväilisillä areenoilla, jossa maapallon tilasta ja sen asukkaiden onnellisuudesta päätetään?  Tarkastelkaamme näitä kysymyksiä muutamalta kantilta valmistautuessamme juhlavuoteen.

Väestö

Suomen väestön määrää on tilastoitu vuodesta 1749 alkaen virallisesti.  Ensimmäinen miljoona saavutettiin vuoden 1815 paikkeilla.  Kahden miljoonan asukkaan raja ylitettiin noin vuonna 1880 ja kolmen miljoonan raja vuonna 1912.  Sotien takia seuraavan miljoonan rajan ylittämiseen kului lähes 40 vuotta, sillä neljän miljoonan raja ylittyi vuonna 1950.  Syntyvyyden vähentyessä seuraavankin miljoonan kasvuun tarvittiin nelisenkymmentä vuotta, sillä viiden miljoonan raja ylittyi vuonna 1991.  Tällä hetkellä suomalaisia on 5,5 miljoonaa.

Väestön määrä on kasvanut tasaisesti kuluneen sadan vuoden aikana, mutta kasvu on hidastunut.  On kuitenkin kolme tapahtumaa, joiden vaikutuksesta Suomen väkiluku on pienentynyt:  Vuoden 1918 sota, talvi- ja jatkossota sekä vilkkain Ruotsiin muuton kausi vuosina 1969-1970.

Väestön ikärakenne on muuttunut suuresti sadan vuoden aikana.  1900-luvun alkupuolella väestöpyramidin muoto oli säännöllisen kaunis eli väestön määrä laski tasaisesti ikäluokittain.  Vuosisadan lopulla tilanne oli toinen.  Syntyvyys oli suurimmillaan vuonna 1947, jolloin syntyi 108 168 lasta.  Tämä on muokannut väestöpyramidin aivan toisenlaiseksi:  Vuoden 1999 pyramidin suurin ikäluokka on 50-54-vuotiaiden ikäluokka. 1900-luvun aikana lasten määrä on laskenut 35%:sta 18%:iin, kun taas vanhusten määrä on kasvanut 5%:sta 15%:iin!  On selvää, että tällaisella kehityksellä on suuria vaikutuksia kaikille yhteiskunnan toiminnoille.

Miten Juho ja Maria Kankaan suku on osallistunut kansakunnan elinvoiman säilymiseen?  Juhon ja Marian lapsista kahdeksan perusti perheen, ja heille syntyi 52 lasta, ”Kankaan serkut”.  Eli perheiden koko oli keskimäärin 6,5 lasta, mikä on ollut aikanaan suuri.  1900-luvun alkupuolella perheiden lapsiluku oli 5-6, mutta vuosisadan puolivälissä se oli laskenut noin kolmeen.  Tämän jälkeen lasku on jatkunut, ja nyt lapsiperheissä on keskimäärin 1,8 lasta.   Perheen muodostaneiden Kankaan serkkujen lasten lukumäärä on keskimäärin 2,8. 

Pienen kansan voima on sivistyksessä

1800-luvun suomalaisuusaktivistit pitivät koulutuksen kehittämistä aivan keskeisenä tehtävänä Suomen tulevaisuuden kannalta.  Kansakoululaki annettiin vuonna 1865.  Koulunkäyntiin suhtauduttiin pitkään laimeasti, mutta 1900-lukua voidaan kutsua koulutuksen vuosisadaksi.  Kansakoulu tehtiin pakolliseksi vuonna 1921 ja sotien jälkeen koulutuksen merkitykseen uskottiin.  Yhä useammalle avautui opintie kansakoulun jälkeenkin.  Kehityksestä hyötyivät eniten tytöt.  Peruskoulutus mullistui vuonna 1971, kun annettiin laki peruskoulusta.

Suomalainen koulujärjestelmä on kehittynyt mallikelpoisesti.  Koulutus on kaikkien saatavilla, ja sen laatu on varsin tasainen koko maassa.  Suomalaista koulua pidetään  esimerkillisenä, ja monet ovat hakeneet oppia meiltä.  Suomi on menestynyt monissa koulusaavutusten vertailussa.  Korkeakoulutuksen paikkoja on runsaasti, mutta hakijoiden määrä on myös suuri monille aloille.

Muutama luku antaa kuvan kehityksestä.  Itsenäisen Suomen alkuvuosina ylioppilaita valmistui noin 1000 vuodessa.  Viime vuosina vastaava luku on ollut noin 35 000 eli yli puolet ikäluokasta!  Samana aikana yliopisto-opiskelijoiden määrä on kasvanut  muutamasta tuhannesta lähes 200 000:een!  Lisäksi ammattikorkeakouluissa on noin 140 000 opiskelijaa.  Oppineita siis on, mutta saadaanko heistä täysi hyöty maata rakentamaan ja kehittämään?  Siinäpä tuhannen taalan kysymys!

Juho ja Maria Kankaan lapsista ei kukaan jatkanut opintojaan lyhyen kansakouluvaiheen jälkeen.  Tämä oli tyypillistä 1900-luvun alkupuolella.  Sotien jälkeen tilanne on muuttunut ratkaisevasti:  Yhä useammat seuraavan ja myöhempien sukupolvien edustajat ovat hankkineet ammatillista ja myös akateemista koulutusta.

Elinkeinojen kehitys

Suomea on rakennettu muutaman suuren kansallisen hankkeen avulla itsenäisyytemme aikana:

1. Metsien kaupallis-teollinen hyödyntäminen itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
2. Valtiojohtoinen teollisuus- ja kehitysaluepolitiikka 1950-luvulta alkaen
3. Hyvinvointivaltioprojekti eli 1960-luvulla alkanut sosiaalipoltiikka
4. Tietoyhteiskuntahanke 1990-luvulta alkaen

Elinkeinojen kehityksessä on tapahtunut dramaattinen muutos suurhankkeiden aikana.  Vaikka Suomi on melkein arktisen alueen maa, maanviljelys on ollut pitkään ylivoimaisesti tärkein elinkeino.  Kaikki elämän meno maaseudulla, jossa pääosa väestöstä asusti, liittyi maan antimien tuotantoon ja keräämiseen.  Väinö Linna kuvaa hyvin ajan  kyläyhteisöä: Tilallisia, torppareita, renkejä, piikoja, jokunen ammattimies: suutari, räätäli, seppä, kauppias ja kirkonkylässä lääkäri, pappi, opettaja, apteekkari ja nimismies.

Tilastojen mukaan 1900-luvun alussa lähes 70% kansasta toimi maatalouden piirissä.  Palvelut työllistivät 8% ja teollisuus noin 10%.  Muutos eteni itsenäisyyden alkuaikoina melko hitaasti, sillä vielä 1950-luvun alussa maatalousväestön osuus oli 50%.  Teollisuuden osuus kasvoi hieman yli 20%:iin, kun taas palveluelinkeinoissa työskentelevien määrä nousi vain 11%:iin.  Kauppa työllisti vuonna 1950 noin neljä kertaa enemmän suomalaisia kuin vuosisadan alussa.

Vuosisadan loppupuolella alkoi sitten tapahtua.  Suomi muuttui tieto- ja palveluyhteiskuntaa kohti.  Tämä tapahtui samanaikaisesti väestön muuttoliikkeen kanssa:  Väki keskittyi kaupunkimaisiin ympäristöihin, ja maaseudun väkimäärä alkoi laskea vääjäämättömästi.  Naiset hakeutuivat työelämään suurin joukoin.  Nyt ollaan tilanteessa, jossa alkutuotannon parissa työskentelee enää 4% väestöstä!  Palvelujen ja kaupan merkitys työllistäjinä on kasvanut voimakkaasti: Yhteensä yli 70% suomalaisista työskentelee näillä aloilla!  Tämä suuri osuus johtuu m.m. voimakkaasti kasvaneesta julkisen vallan palvelujen tarjonnasta terveydenhuollon ja koulutuksen aloilla.  Teollisuuden osuus on vähän yli 20%.

Urheilumaa Suomi

Suomalaiset rakastavat urheilua.  Sitä ei voi kiistää.  Urheiluseuroja alettiin perustaa 1800-luvulla.  Urheilu otettiin 1900-luvun alussa jopa politiikan teon välineeksi:  Suomi esiintyi Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 oman lippunsa alla, ja Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman tietoisuuteen.  Urheilun järjestätoiminnassakin politiikka pääsi vaikuttamaan:  Syntyi kaksi keskusjärjestöä, Suomen Urheiluliitto ja Työväen Urheiluliitto.

Suomi menestyi hyvin 1900-luvun alkupuolella.  Se johtui pitkälti siitä, että monet maat syttyivät olympia- ja urheiluaatteeseen meitä hitaammin.  Siitä huolimatta voimme ihailla monien suomalaisten sankarien saavutuksia.  Monet urheilijamme nousivat maailmanmaineeseen karuista olosuhteista.  Varhaiset mestarimme eivät kuitenkaan voineet juhlia suurilla ansioilla, jotka ovat nykyään yleisiä.  Mutta kansan silmissä heissä oli hohtoa, ja monet halusivat seurata heidän jalanjäljissään.

Useimmat maat ymmärtävät urheilun merkityksen maansa imagon luojana.  Siksi ne rahoittavat urheilutoimintaa suurilla summilla.  Suomen kaltaiset pienet ja taloudellisilta resursseiltaan vaatimattomat maat eivät pysy enää kilpailussa mukana.  Suomen urheilun suuruuden ajat ovat vääjäämättömästi takanapäin.  Mutta me  voimme pysyä näkyvillä satsaamalla sellaisiin lajeihin, jotka ovat meille luonteenomaisia.  Talvilajeissa voimme vielä kilpailla varsin menestykkäästi ja myös joissakin kesälajeissa.

Tärkeintä lienee kuitenkin, että urheilu ja sen sankarit ovat innostaneet suomalaisia liikkumaan.  Erityisesti nuorten saaminen urheilutoiminnan pariin on arvaamattoman tärkeää.  Vapaaehtoistoiminta ja osallistuminen urheiluseurojen toimintaan on arvokasta kansalaistoimintaa, jossa monet Kankaankin suvun jäsenet ovat olleet mukana.

Asema maailmassa

Suomi on säilynyt sata vuotta itsenäisenä.  Se on hieno saavutus.  Olemme saaneet elää rauhan aikaa vuodesta 1945 alkaen.  Vuonna 1995 maamme liittyi Euroopan unioniin ja on siten täysivaltainen jäsen päätettäessä Euroopan asioista.  Jotain menetettiin samalla, m.m. Suomen markka siirtyi vuonna 2002 historiaan.  Suomi on ollut YK:n jäsen vuodesta 1955 alkaen.

Suomi osallistuu monin tavoin kansainväliseen toimintaan sotilaallisesti liittoutumattomana maana.  Maamme on valinnut mieluummin lääkärin kuin tuomarin roolin kansainvälisissä kysymyksissä.  Suomi onkin osallistunut hyvin aktiivisesti m.m. rauhanturvaamistoimiin ja kansainvälisten riitojen ratkaisemiseen.  Vuoden 1974 ETYK-kokous Helsingissä vakiinnutti Suomen aseman ja roolin kansainvälisessä yhteisössä.

Suomi on pysynyt suurvaltaristiriitojen ulkopuolella ja on voinut kehittää yhteiskuntaansa rauhassa.  Maastamme onkin tullut monilla mittareilla mitattuna menestyvä, turvallinen, edistyksellinen ja demokraattinen valtio.  Emme varmastikaan aina tunnista tilaamme muihin maihin verrattuna.  Joka tapauksessa ulkopuolisten silmin Suomi on turvallinen maa, jossa asuu onnellinen kansa.  Tästä ei saa tietystikään ylpistyä, sillä yhteiskunnassamme on vielä monia epäkohtia.  Kaikilla ei mene hyvin.  Maa ei ole koskaan valmis, eikä ajoittaisia laskukausia voi välttää.  Se on nähty jo monta kertaa.

Tämän kirjoittajalle Suomen kehitys viimeisten 150 vuoden ja erityisesti itsenäisyysvuosien aikana on sankaritarina.  Muutos vaatimattomasta pohjoisesta rajamaasta arvostetuksi moderniksi itsenäiseksi valtioksi jaksaa ihmetyttää.  Melkein kaikkeen tyytymätön presidenttimme Juho Kusti Paasikivi sanoi aikanaan: ”Minä olen vanha mies, enkä koskaan ole nähnyt tässä maassa hyvää vuotta, mutta olen nähnyt hämmästyttävän kehityksen.”  Me suomalaiset itse olemme saaneet tämän kehityksen aikaan.  Jokainen sukupolvi on kantanut oman kortensa kekoon, ja usko omiin kykyihimme on siirtynyt isiltä ja äideiltä seuraaville polville.  Vuonna 2017 voimme kiittää kaikkia suomalaisia: Hyvä me!

Hyvää itsenäisyyspäivää 2016 ja aloitetaan valmistelut juhlavuotta 2017 varten!

Takaisin alkuun

*********

Jorma Kangas:

Suomi kuvina

Kustannusosakeyhtiö Tammi julkaisi vuonna 2015 laajan teoksen Antti Vallius: ”Kaunis Suomi.  Maaseutukuvaston historiaa 1800-luvulta EU-Suomeen”.  Vallius selvittelee, miten maaseutua on kuvattu viimeisen 200 vuoden aikana, ja miten kuvat ovat vaikuttaneet mielikuviimme maaseudusta.  Kirja on oikea mahtiteos ja sisältää paljon kuvamateriaalia.  Kirja onkin erittäin kaunis, tällä hetkellä kaunein kirja hyllyssäni!  Teos ilmestyi sopivasti juhlistamaan 100-vuotista Suomea.  Sain kirjaa lukiessani niin monia hienoja elämyksiä, että päätin paneutua teemaan Valliuksen opastamana ja kertoa näkemyksistäni muillekin kauniin Suomen maisemien ihailijoille.  Kirjoitukseni lopussa haastan lukijat kertomaan ja kuvaamaan Suomen ja kotiseudun ikimuistoisia maisemia ja tapahtumia.

Kotimaan ”kokokuva” muodustuu monista osista: ihmisistä, luonnosta, luonnon muodostamasta maisemasta ja ihmisen rakentamasta maisemasta.  Niiden toivoisi muodostavan tasapainoisen kokonaisuuden, jossa kuvien välillä ei ole ristiriitoja.  Sellaisessa harmoniassa viihtyvät kaikki, ihminen ja muut luontokappaleet sekä luonto itse.

Aleksis Kivi kuvaa osuvasti suomalaisen kotimaan kauneutta ja sen kokemisen merkitystä kertoessaan Jukolan Eeron, Vuohenkalman toimeliaan ja viisaan jahtivoudin tuntemuksia seuraavaan tapaan: ” Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman tietoa missä ja minkälainen.  Vaan tiesipä hän, missä löytyi se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.  Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.  Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.  Ja kaikesta tästä syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”

Suomen kansakunnan rakennustyö alkoi voimallisesti 1800-luvun alkupuolella.  Suomi oli Venäjän keisarikunnan suurruhtinaskunta, joka halusi erottua omaksi kokonaisuudekseen.  Oman kulttuurin, kielen, historian ja kirjallisuuden sekä koulutuksen roolit koettiin tärkeiksi tässä kehityksessä.  Myöhemmin vuosisadan edetessä huomattiin, että suomalainen maisema voisi olla myös sellainen ominaisuus, jonka avulla Suomi voisi osoittaa erityispiirteitään.

Suomalainen kansallismaisema

Sakari Topeliuksen johdolla alettiin määritellä ihanteellista suomalaista maisemaa.  Valliuksen mukaan arveltiin, että sen avulla voitaisiin vahvistaa koko kansan yhteenkuuluvuutta.  Perusmaisema haettiin sisämaasta, jossa on vaihtelevia näkymiä mäkineen ja vaaroineen ja kimaltelevia järviä.  Esimerkiksi Pohjanmaan viljelyslakeudet eivät kiinnostaneet Topeliusta niiden yksitoikkoisuuden vuoksi.

Topeliukselle luonto ja ihminen kulttuureineen muodostivat kokonaisuuden.  Erityisesti vesistöt viehättivät Topeliusta.  Tästä syntyi suomalainen kansallismaisema:  Korkealla kaiken yläpuolella oleva ihminen näkee alapuolellaan järvimaiseman ja ihmisen rakentamaa kultturimaisemaa.  Tämän maisemakuvan prototyyppinä pidetään Ferdinand von Wrightin maalausta ”Näköala Haminalahdelta” vuodelta 1853.  Kerrotaan, että kun Topelius näki tämän taulun, hän sanoi: ”Tämä taulu on Suomi”.  Taulua säilytetään Ateneumin taidemuseossa.  Monet taiteilijat seurasivat jäljessä, m.m. Eero Järnefelt Koli-maisemineen.

Koska von Wrightin maalaus ei ole käytettävissä tässä yhteydessä, liitän tähän samantyylisen valokuvan, joka on otettu Aulangon järveltä 1890-luvulla.

Aulangon järvi (Valokuva/ A. Alopaeuksen kirjakauppa , kustantaja 1890-1899, Museoviraston kokoelma, www.finna.fi  )

Topelius toimitti ensimmäisen Suomea esittelevän maisemakuvateoksen ”Suomi piirroksin esitettynä” useana vihkosena julkaistuna vuosina 1845-1852.  Teos nosti esille maisemia, joita on sittemmin pidetty arvokkaina.  Topelius kuvasi suomalaista maisemaa myös Maamme-kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1875.  1800-luvun loppupuolella ilmestyi useita muitakin merkittäviä kuvateoksia: Matkustus Suomessa (1872-1874), Suomi. Kuvia Suomen maasta ja kansasta (1888), Suomi 19. vuosisadalla (1893) ja Suomi kuvissa (1896).

Suomi kuvissa-teos on ensimmäinen suomalainen maisemakirja, jossa on vain valokuvia.  Sen tekijä, I.K. Inha oli syntyjään Virroilta ja kulki Suomea ristiin rastiin kameransa kanssa.  Monet Inhan valokuvista tekevät lähtemättömän vaikutuksen katsojaan, esim. Näkymä Rautalahden Otsoisilta (1890), Kaskenviertäjiä (1896) ja kuvat Mustialan peltoaukeilta (1899).   Inha oli Samuli Paulaharjun aikalainen ja hengenheimolainen.  Molemmat tekivät suuren kulttuurityön kuvatessaan Suomea ja suomalaisten elämää ja työtä.

Valokuvauksen tultua yleiseksi maisemakirjojen määrä kasvoi nopeasti 1900-luvulla.  Suomen itsenäistymisen jälkeen kuvattiin erityisesti kehittyvää maataloutta viljalakeuksineen ja työtapoineen.  Ilmakuvaukset tulivat myös käyttöön.  Maatalouden lisääntyneestä merkityksestä kertoo myös se, että Topeliuksen karsastaman Pohjanmaan kulttuurimaiseman arvo nousi:  Pohjanmaa koettiin talonpoikaisen Suomen ydinalueeksi. Eero Nelimarkasta (1891-1977) tuli johtava pohjalaisen maiseman kuvaaja.  Hänen lakeus-maalauksensa avarine maisemineen ihastuttavat kaikkia, mutta erityisesti meitä eteläpohjalaisia.   

Sotien jälkeen kuvausten kohteena olivat jälleenrakennuskauden vaiheet.  1960-70-luvuilla kiinnostivat maaseudun suuri rakennemuutos ja maastamuutto sekä heräämässä ollut ympäristön-ja luonnonsuojelu.  Pakettipeltoja, ränsistyviä rakennuksia ja tyhjentyviä kyliä kuvattiin.

Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995.  Muutos koettiin erityisesti maaseudulla vakavana uhkana suomalaisuudelle.  Tähän vaiheeseen liittyi maisemakuvauksen nousu edellisen vuosikymmenen vähäisen kiinnostuksen jälkeen.  Vallius päättelee melenkiintoisella tavalla, että tässä on ehkä nähtävissä sama prosessi kuin aikoinaan 1800-luvun loppupuoliskolla:  Uhkaa suomalaisuutta kohtaan haluttiin lievittää maiseman avulla.

Maisemakuvauksen nousu johtui Valliuksen mukaan myös 1990-luvulla käydystä keskustelusta kansallismaisemasta ja valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista.  Vuonna 1993 nimettiin 27 suomalaista kansallismaisemaa, joihin kuuluvat m.m. Koli, Imatrankoski, Aurajokilaakson kulttuurimaisema, Tammerkoski, Punkaharju, Olavinlinna, Pallastunturit, Hailuoto, Merenkurkun saaristo ja Kyrönjokivarsi ja eteläpohjalaiset viljalakeudet.

Haaste ja omia mieltymyksiä

Monilla on omat mielimaisemansa ja -kohteensa.  Ne voivat olla edellä mainittuja kansallismaisemia, mutta myös vähäisempiä kotiseudun näkymiä.  Maalauksia ja valokuvia niistä säilytetään rakkaina muistoina.  Suomen juhlavuoden kunniaksi haastankin lukijoita kertomaan mielimaisemistaan ja jopa lähettämään omia kuvia niistä koottavaksi näille sivuille.

Museot ja arkistolaitokset ovat avanneet kuvakokoelmiaan julkiseen käyttöön juhlavuoden kunniaksi.  Kuvia ihmisistä, maisemista, rakennuksista jne. on vapaasti katseltavissa netissä osoitteessa www.finna.fi .  Edellä esitetty valokuva Aulangon järveltä on otettu näistä kokoelmista. Siellä voi ihailla myös edellä mainittua Ferdinand von Wrightin kansallismaisemaa.

Tuon tähän esille pari hienoa valokuvaa näiden kotisivujen Kuva-albumista omina suosikkeinani.  Monelle maaseudun lapselle on jäänyt kalliina muistona kesäinen kuva, jossa äiti on lypsämässä lehmiä.  Monet taiteilijat ovat ikuistaneet tällaisen maiseman kankaalle.  Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen Lehmisavu-maalaukset sopivat aikoinaan mainiosti maatalousvaltaisen Suomen maisemaan.  Itse muistan elävästi äitini lypsyllä Tuomiluoman rantamaisemassa ympärillään lapset mukeineen odottamassa ”lämmintä maitoa”.  Ja olihan siinä myös kissamme, joka seurasi äitiäni aina ja kaikkialle.  Kuva-albumissamme on valokuva Hanna-tädistä, Heikki-setäni vaimosta lypsyllä Sudenkylän niityllä.  Kuvassa on hieno tunnelma, hienoinen kesäaamun usva muistuttaa Lehmisavu-maalausten tunnelmaaa.

Hanna-täti lypsyllä

Lehmisavu-asetelmaa on kuvattu sittemmin runsaasti maalauksin ja valokuvin.  Ne tekevät kunniaa suomalaisille naisille, joiden tehtäviin kaikkinainen kotitalous on perinteisesti kuulunut, karjasta huolehtiminen ja lypsy aivan keskeisinä tehtävinä.  Paljon on kuvattu myös miehiä ahkerassa työn touhussa pelloilla, metsissä ja rakennuksilla.  Olkoon oheinen valokuva tukinajosta esimerkkinä ”miesten töistä”.  Tukinajo oli aikoinaan tuttua ansiotyötä Kankaan suvun miehille.   Kuvat, joissa koko perhe ja palkollisia on sadonkorjuussa tai lähes koko kylä talkoissa, kuvaavat suomalaisten yhteisöllisyyttä.  Ne kuvaavat suomalaista ahkeruutta ja sinnikkyyttä, kun jokapäiväinen leipä hankittiin usein vaikeissa pohjoisissa olosuhteissa.  Kaikkia käsiä tarvittiin.  On hyvä, että näitä kuvia säilytetään muistomerkkeinä entisten sukupolvien työstä.

Jussi Kallenpoika tukinajossa

Suomen kaunis luonto on vielä suhteellisen koskematon, alkuperäisessä muodossaan ja puhdas.  Suomen järvet, metsät ja tunturit sekä myös rakennettu ympäristö kiinnostavatkin turisteja lisääntyvässä määrin.  Kansainvälisessä vertailussa Suomi oli äskettäin kolmanneksi houkuttelevin maa turisteille.  Yksi luontokohde on viime aikoina noussut yllättäen otsikoihin:  Monet turistit, erityisesti Kiinasta ja Japanista tulevat Suomen Lappiin ihailemaan revontulia!  Tästä turismista näyttää tulevan hyvä matkailubisnes.  Ollessani Sodankylän geofysiikan observatoriossa viimeisessä virassani ennen eläköitymistä vuosituhannen vaihteessa kollegat perustivat jo silloin yrityksen revontulituristeja varten Sodankylään ja Luostolle!

Revontulet on luonnonilmiö, jonka esiintymistä säätelee Aurinko.  Maan magneetikentän vaikutuksesta avaruuden hiukkaset pommittavat napa-alueiden ilmakehän ylempiä osia, ja niiden synnyttämät revontulet esiintyvät maapallon magneettisia napoja ympäröivillä ovaalin muotoisilla alueilla.  Ovaalin muoto ja laajuus vaihtelee auringon toiminnan vaihtelujen mukaan.  Ovaalin reuna ulottuu kauimmaksi etelään keskiyön aikaan.   Pohjois-Euroopan alueella ovaali sijaitsee keskimäärin Norjan pohjoisrannikkoa seuraten, ja siellä revontulia voi nähdä käytännössä lähes joka yö.  Sodankylässä revontulien esiintymistodennäköisyys on noin 60%.  Voidaan sanoa, että syys-huhtikuun aikana Pohjois-Suomessa voi nähdä revontulia noin 200 yönä.  Suomi on siten erinomainen paikka revontulituristille.   Auringon toiminnan ollessa voimakkaimmillaan, revontulia voi nähdä myös Etelä-Suomessa ja parhaimmillaan aina Keski-Euroopassa asti.

Revontulien esiintymisen oikukkuudesta voi syntyä yllättäviä tilanteita.  Kerrotaan, että tänä talvena eräät kiinalaiset turistit olivat ärsyyntyneet, kun luvattuja revontulia ei nähtykään kelkkasafarin aikana!  Toisen kertomuksen mukaan eräs äveriäs revontulimatkaaja oli vuokrannut lentokoneen ja päässyt näkemään toivomiaan revontulia kaukana pohjoisessa Norjan pohjoisrannikolla lentokoneen ikkunasta!

Olen saanut käyttööni muutaman revontulikuvan, jotka välitän lukijoiden ihailtaviksi.  Ne on ottanut alan pitkäaikainen harrastaja Jyrki Manninen Sodankylän geofysiikan observatoriosta.  Kuvien julkaisuoikeus on hänellä, ja häneen voi  tarvittaessa ottaa yhteyttä osoitteessa jyrki.manninen@sgo.fi .

Tyypillinen poimuileva revontulikaari (Jyrki Manninen)

Revontulikorona - revontulet katsojan yläpuolella (Jyrki Manninen)

Harvinaisen kirkkaita revontulivärejä Sodankylän taivaalla (Jyrki Manninen)

Otin tähän sellaisia mieltymyksiäni, jotka eivät ole varsinaisia perinteisiä maisemakuvia.  Toivottavasti tämä innostaa lukijaa tunnistamaan suomalaisen mielenmaiseman monipuolisesti.

Takaisin alkuun

********

Jorma Kangas:

Sukupolvet Suomea rakentamassa

Puheenvuoro Sukutapaamisessa Ilmajoella 13.8.2017

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana on monin tavoin arvioitu Suomen kehitystä ja suomalaisten asemaa maailmassa.  Monia uusiakin näkökulmia suomalaisuuteen on tuotu esille.  Satuin lukemaan Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa mielenkiintoisella tavalla arvioitiin tämän päivän suomalaisten roolia suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa (Susan Heikkinen: Me suomalaiset. Suomen Kuvalehti 25-26, 2017).  Esittelen tässä muutamia kirjoituksen ajatuksia, kommentoin niitä ja teen samalla aikamatkan itsenäisyyden ajan suomalaisten lapsuuteen ja nuoruusvuosiin.

Ensin muutama sana käsitteestä sukupolvi.  Sukututkimuksessa  lapset, vanhemmat, esivanhemmat jne. käsitetään kukin omaksi sukupolvekseen, ja niitä me voimme seurata kirkon ja hallinnon keräämien tietojen perusteella 1500-luvulle asti.  Sukukirjamme sukutiedoissa löytyy tietoja parhaassa tapauksessa jopa 17 sukupolven ajalta, jolloin sukupolven pituudeksi tulee noin 28 vuotta.  Tilastotieteilijät määrittelevät sukupolven pituuden synnyttäneiden naisten keski-ikänä.  Tällä perusteella sukupolven pituus on nykyisellään noin 30 v.

Toisen määritelmän mukaan sukupolvi on suunnilleen samanikäisten ihmisten joukko, joita yhdistää 17-25-vuotiaana koettu merkittävä kokemus.  Hyvä esimerkki tästä on sota-ajan sukupolvi, joita sota-ajan kokemukset yhdistävät.

Suomen Kuvalehden kirjoitus lähtee tästä määritelmästä.  Nykyään elävät suomalaiset, noin 5,5 miljoonaa suomalaista on jaettu jutussa 10 sukupolveen.

Tsaarinaikaiset (Annat ja Einot), s. 1908-1917

Vanhin sukupolvi on saanut nimen ”Tsaarinaikaiset - Annat ja Einot”, jotka siis ovat syntyneet Venäjän kansalaisiksi.  Heitä on keskuudessamme vielä noin 1000.  Kaikki Kankaan serkkujen vanhemmat kuuluisivat  tähän sukupolveen.  Niukkuus, pula ja raataminen olivat tunnusomaisia kokemuksia tälle sukupolvelle.  

Ratkaisevassa nuoruusiässä 20-30-lukujen taitteessa tämä sukupolvi koki sekä taloudellisen nousun että pula-ajan ja poliittisen kuohunnan, mutta yleisesti aika oli optimismin aikaa.  Sitä värittivät monet uudet keksinnöt, jotka tulivat vähitellen tutuiksi myös maaseudulla.  Lisäksi suomalaisten urheilumenestys Paavo Nurmen johdolla innoitti rakentamaan parempaa Suomea.  Kesätkin olivat lämpimiä.  Omasta mielestäni  usko tulevaisuuteen lisäsi tämän sukupolven intoa tarjota lapsilleen enemmän kuin mitä se oli itse saanut.  Tämä oli hyvin tärkeä asenteen muutos esimerkiksi koulutuksen merkitykseen.

Sotasukupolvi (Veikot ja Kertut), s. 1918-1926

Seuraava sukupolvi on saanut Suomen Kuvalehden artikkelissa nimen ”Sotasukupolvi - Veikot ja Kertut”.  Se syntyi vuosina 1918-26.  Tämä sukupolvi koki sodan kauhut, mutta se jaksoi vielä rakentaa Suomen raunioista.  Kuitenkin 33 000 miestä kuoli sodassa, ja monet saivat ikuiset vaivat palkakseen.  Tästä sukupolvesta on keskuudessamme tänään noin  40 000.

Väinö Linna on kuvannut osuvasti tätä uudisraivaajasukupolvea, joka sai kokea vielä maaseudun suuren mullistuksen: Koneet valtasivat maatalouden ja vähensivät pientilallisten tienestejä, voi- ja viljavuoret kasvoivat, peltoja pantiin pakettiin ja lapset lähtivät kaupunkiin.  Tämä sukupolvi koki kovia, ja voimme vain arvailla heidän tuntojaan. Mutta saamme kiittää heitä paljosta.

Eräs tärkeä yhteinen tekijä yhdistää mielestäni nämä kaksi sukupolvea.  Heidän uskollinen toverinsa niin rauhan kuin sotienkin aikana oli suomalainen hevonen.  Suomalaista hevosta alettiin jalostaa voimallisesti 1900-luvun alussa.  Siitä tuli moneen tehtävään sopiva sitkeä ja vähään tyytynyt uurastaja.  Maatalouden tuottavuus riippui ratkaisevasti vuosikymmenten ajan hevosista.  Yhteistyö jatkui 1950-luvun loppuun asti, jonka jälkeen alkoi maatalouden lopullinen koneellistaminen.  Mutta suomenhevonen jatkoi isäntiensä ohjastamana raviratojen uljaana sankarina  Yhteinen taival oli pitkä ja antoi hienoja kokemuksia molemmille.

Vastuunkantajat (Matit ja Liisat), s. 1927-1944

Kolmas sukupolvi syntyi vuosina 1927-44, eli melkein kaikki Kankaan serkut kuuluvat tähän sukupolveen.  Suomen Kuvalehti on nimennyt tämän sukupolven ”Vastuunkantajiksi - Matit ja Liisat”.  Meitä on nyt 575 000. Nimitys on meille melkoisen haastava!  Mistä tämä nimitys kertoo?  

Jo edellisen sukupolven aikana jako miesten ja naisten töihin alkoi hävitä. Meidän lapsuusaikana tämä kehitys voimistui, kun miehet olivat sodan töissä ja äidit olivat paljolti isien töissä.  Vaikka lapsista ja heidän tulevaisuudestaan kannettiin huolta, lasten tarpeet eivät olleet etusijalla.  Näissä olosuhteissa jouduimme ottamaan jo varhain vastuuta itsestämme, sisaristamme ja kotitöistä.  Meistä tuli työkeskeisiä, ja jos työtä ei löytynyt Suomesta, sitä haettiin Ruotsista ja jopa kauempaakin.  Toisaalta saimme nauttia elintason jatkuvasta noususta, ja yhä useampi lähti koulutielle paremman elämän toivossa.  Ja kyllä me olimmekin sillä tavalla onnellinen sukupolvi, että melkein mikä koulutus tahansa varmisti työpaikan.

Liikkuva sukupolvi (Markut ja Tuulat), s. 1945-1954

Seuraavaa sukupolvea, joka syntyi sodan jälkeisenä 10 vuotena, kutsutaan ”Liikkuvaksi sukupolveksi - Markut ja Tuulat”.  Tähän kuuluvat ns. suuret ikäluokat: Vuonna 1947 syntyi ennätysmäärä 108 000 lasta!  Jos edellinen sukupolvi jo aloitti muuttoliikkeen, niin nyt se voimistui:  Muutettiin kaupunkiin tai Ruotsiin. Suurin muuttoaalto Ruotsiin tapahtui 60-luvun lopulla.  Maatalous elätti yhä pienemmän osan kansasta ja Suomesta tuli palkansaajien maa.  

Koulutuksen ja julkisen sektorin toiminnan lisääntymisen takia sukupolvi jakaantui entistä selvemmin ruumiillisen ja henkisen työn tekijöiksi. Televisio alkoi muuttaa voimallisesti maaseudunkin elämäntapaa: Sen kautta maailma tuli lähemmäksi, kun siitä voitiin seurata niin Vietnamin sotaa ja kuulentoa kuin Peyton Placeakin!  Liikkuvuus näkyi myös siten, että kesämökkeily alkoi toden teolla, kun autoistuminen yleistyi.  Ladat ja Datsunit  porhalsivat kaupunkien ja kotimaakunnan välillä.  Tämä sukupolvi sai nauttia inflaation siunauksesta: Se maksoi suuren osan asuntoveloista!  Nyt tämä sukupolvi alkaa olla kokonaan eläkkeellä.  Heitä on keskuudessamme 730 000.

Öljykriisin sukupolvi (Karit ja Annet), s. 1955-1964

Vuosina 1955-64 syntyneiden sukukupolvea Suomen Kuvalehden artikkelissa kutsutaan ”Öljykriisin sukupolveksi - Karit ja Annet”.  Tämän sukupolven lapsuus vietettiin usein kaupunkien lähiöissä.  Myös tämä sukupolvi oli liikkuvaa sorttia, sillä he aloittivat interreilaamisen ympäri Eurooppaa.  Muutenkin yleinen maailman meno määritti tämän sukupolven elämää 1970-luvulla:  Öljyn hinnan voimakas nousu näytti pysäyttävän länsimaisen nousukauden.  Muistamme, miten nopeusrajoitus oli kaikkialla 80 km/t ja valoja sammuteltiin.  Herättiin myös erilaisiin elinympäristöä uhkaaviin vaaroihin: Syntyi voimakas ympäristöliike.

Kankaan suvun kolme sukupolvea, Kalle (s. 1898), Martti Kallenpoika (s. 1930) ja Mikko Heikinpoika (s. 1948)

päreentekotalkoissa

Hyvinvoinnin sukupolvi (Jarit ja Sarit), s. 1965-1972

Vuosina 1965-72 syntyneet muodostavat ”Hyvinvoinnin sukupolven - Jarit ja Sarit”.  Tästä sukupolvesta Suomen Kuvalehti sanoo: ”Jos joku oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, se olimme me.”  Tässä vaiheessa suomalainen yhteiskunta oli kehittänyt hyvin kattavat hyvinvointivaltion toimintatavat erityisesti koulutuksen ja terveydenhuollon aloilla, ja 80-luku oli talouden nousukautta Suomessa.  Tätä sukupolvea ilahduttivat parhaassa nuoruusvaiheessa monet uudet tuulet, joista Berliinin muurin murtuminen vuonna 1989 oli kohokohta.  Suuri osa tästä sukupolvesta ehti rakentaa elämänsä perustaa vakaalle pohjalle juuri ennen edessä olevaa 90-luvun alun lamaa.

Tämä sukupolvi oli entistä paremmin koulutettua.  Monet uudet elektroniikan vempaimet tulivat käyttöön, ja usko tulevaisuuteen oli vahva.  Itseluottamus kasvoi, ja rohjettiin entistä enemmän ottaa haasteita vastaan m.m. työpaikkaa vaihtamalla.

Tähän sukupolveen kuuluu nyt noin 550 000 suomalaista.

Lamasukupolvi (Sannat ja Janit), s. 1973-1979

Vaikka tämän sukupolven lapsuus sattui huolettomaan nousukauteen, se joutui varhaisessa nuoruusvaiheessaan kokemaan Suomen historian pahimman laman 90-luvun alussa.  Siksi tätä sukupolvea kutsutaan ”Lamasukupolveksi”.  Työttömyys tuli monen kouluttautuneenkin kohtaloksi, ja edelisellä vuosikymmenellä aikaansaatu hyvinvointi romahti.  Jos työtä löytyikin, työsuhteet olivat yleensä lyhyitä.  Totuttiin pätkätöihin, mikä on paljolti jäänyt työmarkkinoiden tavaksi.  Kaikesta tästä oli huolestuttava seuraus: Perheen perustaminen viivästyi.  Lama synnytti toisaalta tässä sukupolvessa vastuuntuntoa huonompiosaisia kohtaan, ja alettiin puhua entistä äänekkäämmin maapallosta yhteisenä kotina ja globalisaatiosta yleensä.

Lamasukupolveen lasketaan kuuluvan 470 000 tämänpäivän suomalaista.

Seuraavien sukupolvien nuoruusaika osuukin sitten jo 2000-luvulle.  Vuosina 1980-90 syntyneitä kutsutaan Suomen Kuvalehden kirjoituksessa ”Valitsijoiden sukupolveksi - Antit ja Heidit” ja vuosina 1991-99 syntyneitä ”Irrallisten sukupolveksi - Villet ja Laurat”.  Nämä sukupolvet ovat hyvin koulutettuja, sillä ylioppilaiksi valmistui jopa yli puolet ikäluokasta.  Heidän kielitaitonsa on ihailtavan hyvä. Tietokoneet, Internet ja sosiaalinen media sekä monet alakulttuurit leimaavat näiden sukupolvien elämää.  Työelämässä ollaan valmiita vaihtamaan työpaikkaa useinkin.  Nuorison idolit ovat entistä tärkeämpiä ja näyttävät muodostavan sen perustan, josta yhteinen kokemus syntyy.

2000-luvulla syntyneet ovat sitten yli miljoonan suomalaisen  ”Orastava sukupolvi - Emmat ja Eetut”, syntymässä oleva sukupolvi.  Tämä sukupolvi ei muista eikä tunne niitä asioita, jotka olivat tärkeitä ennen Internetiä ja älypuhelimia. He ovat ällistyttävän itsenäisiä ja rohkeita ja kekseliäitä, joilla näyttää olevan tahtoa päästä eroon sellaisista paheista kuin tupakka ja alkoholi.  Aika tulee näyttämään, mikä on tätä sukupolvea yhdistävä tekijä.

Me vanhat sukupolvet epäilemme usein nuorten sukupolvien kykyä selviytyä yhä monimutkaisemmassa maailmassa.  1900-luku tuotti monia ideoita, joita nyt sovelletaan.  Luonnontieteet loivat uusia näkemyksiä aineen rakenteesta ja lääketiede nujersi monet sairaudet.  Monesta tuntui, että se on siinä.  Mutta 2000-luvulla olemme jo voineet kokea valtavia edistysaskeleita tekniikan aloilla ja esimerkiksi tähtitieteessä.  Nykyiset aktiiviset sukupolvet ovat hyvin koulutettuja ja ennakkoluulottomia, joilta voi odottaa paljon.  Kehityksellä ei näytä olevan rajoja, mutta niin pitääkin olla: Globaalit ongelmat ovat yhä suuret ja eräiltä osin tulossa entistä vaikeammiksi.  Erityisesti ilmastonmuutos ja siihen välttämättä liittyvät ihmisten muuttoaallot pakottavat kysymään:  Onko positiivinen kehitys jatkuvaa vai olemmeko tulossa jonkinlaiseen taitekohtaan, jolloin toiminta- ja tuotantotapoja on tarkistettava?

Suomalaiset ovat toistaiseksi hyvissä asemissa monilla aloilla.  Ulkosuhteet ja kansainvälinen luottamus ja arvostus suomalaisia kohtaan ovat kunnossa.  Suurin vaara saattaa olla siinä, että pilaamme mahdollisuutemme keskinäisillä kiistoilla  Toivokaamme menestystä ja yhteisymmärrystä työelämässä oleville sukupolville.

Suomalaisten 10 sukupolvea muodostaa mielekkään kokonaisuuden ja jatkuvuuden, jossa näkyy suomalaisten parhaita ominaispiirteitä: Itsenäinen kyky etsiä ratkaisuja ja sinnikkyys sekä sopiva kilpailuhenkisyys ja nöyryys.  Kukin aika on luonut tarpeet ja edellytykset tietyille ratkaisuille, jotka uusi aika on asettanut kyseenalaisiksi.  On mielenkiintoista havaita, että sukupolvien saavutukset ja kokemukset kuvaavat niitä suuria projekteja, jotka demokraattinen järjestelmämme on aikanaan asettanut Suomen kansallisiksi hankkeiksi:

1. Metsien kaupallis-teollinen hyödyntäminen itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
2. Valtiojohtoinen teollisuus- ja kehitysaluepolitiikka 1950-luvulta alkaen
3. Hyvinvointivaltioprojekti eli 1960-luvulla alkanut sosiaalipoltiikka
4. Tietoyhteiskuntahanke 1990-luvulta alkaen

Kaikki nämä hankkeet ovat tuottaneet kauniin tuloksen.  Tämä lisää luottamusta suomalaiseen päätöksentekojärjestelmään, jota mitkään lyhytnäköiset etujen tavoittelut eivät toivottavasti horjuta tulevaisuudessakaan.

Takaisin alkuun

*********

Jorma ja Paavo Kangas:

Vuosi 1918 - murheen vuosi

Vuosi 1917 oli suomalaisille ilon vuosi:  Suomi itsenäistyi.  Vaikka itsenäisyyttä tavoiteltiin varsin yksimielisesti, menettelytavoissa oli erimielisyyttä:  Vasemmisto halusi edetä asiassa yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Vuoden loppua kohti kansanosien vastakkainasettelu voimistui.  Monet muutkin tekijät, osa ulkopuolelta tulleina kärjistivät tilannetta, ja vuoden 1918 tammikuun lopulla jouduttiin monimutkaiseen sotatilaan.  Oliko kysymyksessä vapaussota, kapina, sisällissota vai mikä?  Itsenäisen Suomen ensimmäisestä vuodesta tuli murheen vuosi.

Vapaussoturien muistolaatta on kahden Kankaan veljeksen hautakivessä Ilmajoen hautausmaalla.  Kalle lähti sotaan 19-vuotiaana ja Feeli 16-vuotiaana.  Molemmat selvisivät sotaretkeltään hengissä, Feeli haavoittuneena.  Asiasta ei paljon puhuttu jälkeenpäin, mutta me näiden nuorten sotilaiden lapset yritämme nyt palauttaa mieliin noita   vaikeita vuoden 1918 tapahtumia.  Kerromme myös Kankaan suvun tulevan vävyn, Juho Pakkalan osallistumisesta sotaan.  Juho meni naimisiin Kallen ja Feelin sisaren, Ailin kanssa vuonna 1921.  

Olemme käyttäneet monia tutkimuksia hyväksi, mm. Heikki Ylikankaan laajaa tutkimusta ”Tie Tampereelle” (WSOY, 1993) sekä Haapalan ja ja Hopun toimittamaa ”Sisällissodan Pikkujättiläinen”  (WSOY, 2009) . Ilmajoen suojeluskunnan osalta olemme käyttäneet Uotilan ja Rantojan kirjaa ”Ilmajokelaiset vapaussodassa” (Vaasan Kirjapaino, 1958).  Martti Koskenkorvan julkaisema teos ”Saappaanjäljet” (Koskenkorvan Tila Oy, 2017) tuo esille paljon yksityiskohtia ilmajokisten osallistumisesta sotaan. Toivomme, että tämä tiivistetty esitys antaa lukijoilleen kokonaiskuvan siitä, mitä tapahtui vuoden 1918 alkupuolella Suomessa.

Sodan syyt

Autonominen Suomi siirtyi 1900-luvulle varsin toiveikkaasti.  1800-luvun lopulla talous oli piristynyt, ja elintaso lähtenyt nousuun.  Kaupunkien kehitys jatkui, ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja Amerikkaan oli vilkasta.  Yhteiskunta modernisoitui: Monet uudet keksinnöt kuten puhelin, elokuvat ja autot tulivat vähitellen tutuiksi Suomessakin.  Suomi siirtyi edustukselliseen demokratiaan, kun säätyvaltiopäivien tilalle tuli ensi kertaa yleisillä vaaleilla vuonna 1907 valittu eduskunta.  Puoluekenttä laajeni, kun sosialidemokraattinen puolue perustettiin vuonna 1903 ajamaan työväestön etuja.

Miksi edistyksellinen Suomi ajautui sisällissotaan?  Sitä on tietysti tutkittu ja tutkitaan edelleen.  On osoitettavissa monia syitä, osa kotitekoisia, osa tuli ulkopuolelta.  Tässä muutamia, joita tutkijat ovat nostaneet esille.

Suomi oli ollut pitkään sääty-yhteiskunta, mikä vaikutti yhä 1900-luvun alkupuolella. Yhteiskunnassa vallitsi edelleen luokkajako, ja tuloerot olivat suuret.  Pienen omistavan luokan ohella oli suuri huono-osaisten joukko.  On arvioitu, että kolme neljäsosaa eli niukasti. Sosialidemokraattinen puolue tuli heti ensimmäisissä vaaleissa näkyvään asemaan suurimpana puolueena.  Puolueella oli laaja uudistusohjelma, jonka monia kohtia pidettiin oikeutettuina.  Esillä olivat m.m. torpparien asema, työaika ja kunnallinen äänioikeus. 

Uudessa poliittisessa tilanteessa käytiin kovaa taistelua.  Pitkään vallassa olleet eivät olleet valmiita hyväksymään kaikkia uudistusvaatimuksia.  Toisaalta uudistusten läpiviemistä vaikeuttivat eduskunnan hankalat työolosuhteet.  Meni aikansa, ennenkuin edustajat tottuivat tehtäviinsä ja saivat kokemusta.  Tsaari saattoi hajottaa eduskunnan niin halutessaan, ja sen hän tekikin usein.  Vaaleja oli vähän väliä, ja pitkäjänteinen lainsäädäntötyö oli vaikeuksissa.  Sosiaalinen uudistustyö mateli.  Kaikki tämä loi pohjaa kapinamielen voimistumiselle. ”Vanha kauna” lisääntyi.

Vuonna 1914 alkanut 1. maailmansota loi sitten lopulliset syyt vuoden 1918 sotatilan syntymiselle.  Maailmansodan alkupuoli oli hyvää aikaa suomalaisille. Venäjälle toimitettiin sodan vaatimia tarvikkeita, ja töitä riitti.  Mutta tsaarin vallan kaatuminen maaliskuun vallankumouksessa vuonna 1917 synnytti koko Venäjän valtakunnassa epävakaan tilanteen.  Valtiolliset koneistot kuten järjestysvalta hävisivät, ja tilalle alettiin perustaa suojeluskuntia ja punakaarteja, aluksi yleisen järjestyksen turvaamiseksi.  Taistelu vallankäytöstä alkoi.

Pian vallankumouksen jälkeen toimitukset yhä sotivaan Venäjään vähenivät nopeasti, mikä johti työttömyyden lisääntymiseen.  Viljan saanti Venäjältä vaikeutui.  Kun vuoden 1917 viljasato Suomessa oli huono, ja kun maatalouslakot vaikeuttivat korjuuta, elintarvikepula paheni, ja hinnat nousivat.  Kaikki tämä lisäsi sisäisiä jännitteitä.  ”Vatsa ei kauan odottele” , kuten Heikki Ylikangas kirjoittaa kirjassaan ”Tie Tampereelle”. 

Eduskunta päätti heinäkuussa ottaa vallan itselleen, mutta Venäjän väliaikainen hallitus hajoitti eduskunnan.  Tämä oli paha takaisku vasemmistolle, jolla oli ollut enemmistö eduskunnassa.  Lokakuun vaaleissa oikeisto sai enemmistön.  Tilanne maassa kärjistyi, kun yleislakko alkoi marraskuun 14. päivänä.  Lakosta tuli lyhyt mutta väkivaltainen. Uusi eduskunta teki kaksi tärkeää uudistusta, joita vasemmisto oli esittänyt:  Hyväksyttiin lait 8-tuntisesta työpäivästä ja kunnallisesta demokratiasta.  Lakko päättyi siihen.

Venäjällä valtataistelu jatkui, ja Leninin johtamat bolsevikit tekivät ns. lokakuun vallankumouksen (Suomen kalenterin mukaan 7.11.).  Bolsevikit harrastivat syksyn aikana kiihoitustoimintaa Suomessa, ja vallankumous lisäsi heidän vaikutustaan radikaaliin vasemmistoon.  Lenin oleskeli Helsingissä pakolaisena heinä- syyskuussa, ja Stalinkin käväisi Helsingissä marraskuun lopulla innostamassa sosialisteja vallankumoukseen.  Suomessa oli suuri, tammikuun puolessa välissä vielä noin 73 000 sotilaan armeija, joka osin tuki vasemmiston vallankumouksellisia.  Punaiset saivat aseapua Venäjältä, valkoiset Saksasta.

Senaatti päätti 12.1. perustaa joukot ylläpitämään järjestystä maassa.  Vasemmisto koki tämän iskuna heitä kohtaan.  Senaatti valitsi suojeluskuntajoukot hallituksen joukoiksi 25.1. ja kutsui Mannerheimin joukkojen johtajaksi.

Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan ”Tie Tampereelle”: ”On vaikea näin jälkeenpäinkään nähdä, miten tammikuussa 1918 puhjennut kapina olisi voitu vältää” .  Ylikangas ja muut tutkijat ovat korostaneet, ettei Suomi ollut yksin tällaisessa tilanteessa:  Monissa juuri itsenäistyneissä valtioissa on syntynyt samanlainen sisäinen taistelu vallasta.  Esimerkiksi Venäjän tsaarinvallan sorruttua sisäisiä kamppailuja käytiin Suomen lisäksi myös itsenäistyneissä Baltian maissa ja Puolassa.

Sodan vaiheet

Sotatoimien etenemisestä on lukuisia selvityksiä kirjallisuudessa.  Esitämme tässä vain tärkeimmät vaiheet ja kerromme myöhemmin enemmän Ilmajoen suojeluskunnan komppanian taisteluista.

Ensimmäisiä kahakoita valkoisten ja punaisten välillä käytiin Viipurin seuduilla jo 19.1. alkaen.  Varsinainen ”kapina” alkoi 27.1., tammisunnuntaina, kun punaiset aloittivat vallankumouksen Helsingissä, ja punainen lyhty syttyi Helsingin työväentalon tornissa.  Työväen kaartit  julistettiin kapinallisten sotajoukoiksi.  Maassa oli siten kaksi sotajoukkoa: Laillisen hallituksen suojeluskunnat ja venäläisten tukemat työväen kaartit.

Etelän kaupungit joutuivat nopeasti punaisten haltuun.   Vallankumoukselliset ilmoittivat 28.1., että Suomen kansanvaltuuskunta on asetettu kukistetun senaatin tilalle hoitamaan maan asioita.  Samanaikaisesti Etelä-Pohjanmaalla valmisteltiin Mannerheimin johdolla venäläisten varuskuntien valtaamista, joka toteutettiin nopeasti 28.-29.1.  Koko Pohjois-Suomi joutui valkoisten valvontaan helmikuun alussa.

Suomen senaatin jäseniä siirtyi Vaasaan, josta sotatoimia johdettiin Mannerheimin johdolla.  Myöhemmin, 8.2. Mannerheim siirtyi Seinäjoelle.  Valkoisten joukot muodostettiin suojeluskuntalaisista, joita Saksassa koulutettujen jääkärien pääjoukot tulivat tukemaan helmikuun loppupuolella.  (Jääkäreitä oli tullut jo aikaisemminkin kouluttamaan valkoisten joukkoja.) Samoihin aikoihin valkoisten puolella otettiin käyttöön asevelvolisuus. Punaisten joukot muodostettiin Etelä-Suomessa.  Niiden johdossa oli aluksi Ali Aaltonen ja sitten Eero Haapalainen.  Sodan alkuvaiheessa taistelevat joukot olivat suunnilleen tasavahvat, kun otetaan huomioon venäläisten tuki punaisille.  Tutkimusten mukaan venäläisten merkitys ei kuitenkaan ollut todellisuudessa kovin suuri.  Venäläiset antoivat kuitenkin aseavun ohella koulutusta punaisille joukoille aseiden käytössä. Punaisten puolella jouduttiin pakko-ottoihin sodan loppuvaiheessa.

Sota eteni pääasiassa rautatielinjojen mukaan. Ne olivat tärkeitä joukkojen siirtojen kannalta.  Punaiset pyrkivät valtaamaan m.m. Haapamäen, jonka kautta kulki tärkeä  rata Vaasasta Pieksämäen kautta Karjalaan.  Valkoiset pääsivät kuitenkin edelle ja saivat hyvät asemat Vilppulassa.  Ensimmäinen merkittävä taistelu käytiinkin Vilppulassa 2.2.  Koko sodan tärkein taistelu käytiin Tampereella maalis-huhtikuun vaihteessa.  Se päättyi 6.4. punaisten joukkojen antautumiseen.

Senaatti oli pyytänyt apua saksalaisilta. Mannerheim halusi ratkaista sodan suomalaisin voimin.  Tampereen valtauksen aikoihin saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa 3.4.  Sieltä ne etenenivät nopeasti itään, ja Helsinki vallattiin 13.4.  

Toinen suuri taistelu käytiin Viipurin herruudesta.  Valkoiset valtasivat kaupungin punaisilta 29.4.  Punaisten viimeiset pääjoukot antautuivat Lahdessa 1.5.  Loputkin punaiset taistelijat antautuivat Pyhtäällä 5.5., ja sota oli ohi.  Mannerheimin joukot järjestivät voittoparaatin Helsingissä 16.5.  Eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen kerran sodan alkamisen jälkeen edellisenä päivänä.

Rintamataisteluissa kuoli noin 3500 valkoista ja noin 5700 punaista sotijaa. Taistelujen ulkopuolella surmattiin noin 11000 suomalaista, useimmat aseettomia ja puolustuskyvyttömiä.  Vankileireillä kuoli noin 12500 punavankia nälkään ja sairauksiin.  On arvioitu, että koko sodan seurauksena kuoli noin 37000 suomalaista.  Näihin synkkiin lukuihin pitää vielä lisätä, että sota jätti jälkeensä noin 12000 leskeä ja 14200 orpoa.

Sodan päättymisen jälkeen sotavankikysymys oli suuri ongelma.  Vankileireillä oli noin 80000 punavankia.  Heidän kuulustelunsa pääsivät alkamaan toukokuun lopulla.  Kun hyväksyttiin ehdollisten rangaistuksien käyttö ja kun odotettavissa oli elintarvikepula, vankeja vapautettiin niin, että elokuun alussa vankien määrä oli alentunut 37000:een.  Myöhemmin vuoden lopulla ja ja kesällä 1919  tehdyillä päätöksillä sekä vuoden 1920 armahduslain perusteella vankien määrä laski nopeasti: Vuoden 1921 keväällä vankeja oli noin 1000.  Merkittävää oli myös, että 40000 henkeä sai takaisin kansalaisluottamuksensa vuonna 1920.

Sota päättyi valkoisen armeijan voittoon.  Suurimpana tekijänä tähän voidaan pitää valkoisten joukkojen parempaa  sodan johtoa.  Saksassa koulutetut jääkärit olivat avainasemassa. Sotilaskuri oli parempi valkoisten joukoissa.  Saksalaisten joukkojen saapuminen sitten sinetöi ja nopeutti lopullista ratkaisua. 

Ilmajoen suojeluskunta

Ilmajoen suojeluskunta perustettiin 12.11.1917.  Sääntöjen 1. pykälässä sanotaan: ”Suojeluskunnan kotipaikka on Ilmajoen kunta, ja sen tarkoituksena on auttaa viranomaisia yleisen järjestyksen ylläpidossa ja suojella yleisön henkeä ja omaisuutta laissa määrätyn itsepuolustuksen rajoissa.”

Heti perustamisen jälkeen alkoivat jäsenten rekrytointi ja harjoitukset sekä aseiden hankinta.  Jääkäriluutnantti Yrjö Könni, oman pitäjän poika oli hyvin keskeinen henkilö kaikessa tässä toiminnassa.  Hän toimi myöhemmin sotatoimien alettua Ilmajoen suojeluskunnasta muodostetun komppanian päällikkönä.

Ilmajoen joukot joutuivat ensimmäiseen todelliseen tulikokeeseen 27.-29.1., kun Mannerheimin käskystä Etelä-Pohjanmaallla olleet venäläiset varuskunnat piti riisua aseista.  Noin 500 suojeluskuntalaista osallistui Ilmajoen kasarmien valtaukseen, joka saatiin päätökseen tiistaina 29.1. aamun tunteina.  Kaikki venäläiset antautuivat rauhallisesti, ja suojeluskunta sai melkoisen sotasaaliin.  Valkoiset eivät ampuneet yhtäkään laukausta valtauksen aikana!

Kristiinankaupungissa olleiden venäläisten kasarmien valtaus viivästyi, ja sinne pyydettiin apuvoimia.  125 ilmajokista lähti Könnin johdolla Kristiinaan aamulla 31.1.  Perillä jouduttiin kokemaan oikea tulitaistelu ja näkemään taistelujen jälkiä:  Kaatuneita sotilaita ja hevosia, haavoittuneita ja vankeja.  Venäläisten puolella havaittiin taistelevan suomalaisia punakaartilaisia.  Näin heti sodan alkuvaiheessa moni joutui toteamaan konkreettisesti, että vapaussota oli muuttumassa myös sisäiseksi valtakamppailuksi. Sodasta tulikin vähitellen pääasiassa valkoisten ja venäläisten tukemien punaisten välinen mittelö.

Helmikuun 1. päivänä Ilmajoelta lähti 65 miestä Könnin johdolla Vilppulaa kohti.  Osa ehti perille, kun Vilppulan 1. taistelu oli päättymässä 2.2. iltapäivällä.  Ilmajokelaisten vahvuus kasvoi päivä päivältä, ja heistä muodostettiin itsenäinen yksikkö, kolmas komppania. Vilppulan vaiheen lopussa komppanian vahvuus oli 242 miestä

Taisteluja ja partiointia Vilppulan seudulla jatkui maaliskuun puoleen väliin asti, jolloin alkoi valkoisten joukkojen hyökkäys etelään tavoitteena Orivesi. Ns. Hämeen ryhmän hyökkäys alkoi 17.3.  Orivesi saavutettiin 20.3., jossa joukkoja ryhmitelttin pataljooniksi. Ilmajokelaiset sijoitettiin ns. Vilppulan pataljoonaan.  Seuraavana päivänä otettiin suunta Tampereelle, jonka valtaustaistelut alkoivat 22.3.

Ratkaisevat taistelut käytiin 3.-6.4.  Asevelvollisista muodostetut jääkärijoukot osallistuivat ensimmäistä kertaa sotatoimiin Tampereella.  Viimeinen rynnistys alkoi aamulla 3.4. voimakkaalla tykistökeskityksellä.  Ilmajokelaisten johtaja Yrjö Könni haavoittui vakavasti taistelussa ja joutui sairaalaan.  Tampereen valtauksen päätyttyä joukkoja ryhmiteltiin uudelleen, ja Ilmajoen suojeluskuntalaiset liitettiin muodostetun Vaasan rykmentin 1. pataljoonan 2. komppaniaan.  Kun komppania lähti Tampereelta kohti Karjalaa ja Viipuria 22.4., ilmajokisia oli mukana 121 miestä.

Vaasan rykmentti osallistui Viipurin valtaukseen 28.-29.4.  Punaiset antautuivat 29. päivän aamulla.  Vapunpäivänä 1.5.1918 pidettiin Viipurin urheilukentällä paraati, johon ilmajoen suojeluskuntalaisten sota varsinaisesti päättyi.  Monet lähtivät heti kylvötöihin kotiin, mutta 79 miestä jäi Viipuriin osallistuakseen sodan loppuparaatiin Helsingissä 16.5.

Ilmajokelaisia osallistui sotatoimiin myös muissa joukoissa: Asevelvollisuusjoukoissa, reservipataljooneissa, tykistössä ja ratsujoukoissa.  Kotirintamalla tarvittiin myös aktiivisia toimijoita, joiden työtä johti suojeluskunnan esikunta.  Naisia toimi monissa tehtävissä kotirintamalla, mutta myös suojeluskuntajoukkojen mukana rintamalla.

Vuoden 1918 sotatoimissa kuoli 23 ilmajokelaista.  Heidän kunniakseen Ilmajoen hautausmaalla on Pauli Aaltosen veistämä sankaripatsas.

Kankaan veljekset sotatoimissa

Kalle ja Feeli Kangas on merkitty Vilppulassa toimineen 3. komppanian (Ilmajoen Suojeluskunta) rivimiehiksi.  Komppanian päällikkönä toimi jääkäriluutnantti Yrjö Könni.  Komppania oli jaettu kolmeen joukkueeseen.  Joukkueen johtajina toimivat Johan Rauma (1, joukkue, siviilissä eläinlääkäri), Lauri Västi (2, joukkue, siviilissä maanviljelijä) ja Eero Könni (3. joukkue, aliupseeri).  Kalle kuului 2. joukkueen 5. ryhmään ja Feeli 3. joukkueen 4. ryhmään.

Aivan tarkkoja tietoja veljesten vaiheista ei ole käytettävissä.  Kalle osallistui taisteluihin Vilppulan vaiheesta sodan loppupuolelle asti.  Hän oli mukana Tampereen valtauksessa ja loppuvaiheessa Kosken taisteluissa.  Feelin sotaretkestä tuli lyhyt, sillä hän haavottui Vilppulan rintamalla.  Kerrotaan, ettei Kalle ollut tietoinen nuoremman veljensä olosta rintamalla, kun hänelle tultiin kertomaan Feelin haavoittumisesta. Tästä voitaneen päätellä, että Feelin sotiminen loppui melkein heti nuoren miehen saavuttua Vilppulaan.

Juho Pakkala värvättin helmikuun alussa Pietarsaaren tykistökouluun.  21 ilmajokelaista lähti oppiin, ja parin viikon koulutuksen jälkeen  5. Pohjanmaan kenttäkanuunapatteri lähetettiin Karjalan rintamalle maaliskuun 3. päivänä.  Koulutus oli ollut varsin puutteellista, sillä patteri ei päässyt tekemään ollenkaan kovapanosammuntoja Pietarsaaressa.  Ensimmäinen laukaus ammuttiin vasta Karjalassa Ahvolan kovissa taisteluissa 6.3.!

Tykistön rooli oli hyvin tärkeä Viipurin taisteluissa.  Ilmajokelaiset joutuivat olemaan pitkään asemissaan Ahvolassa, ennenkuin 25.4. valkoiset aloittivat etenemisen Viipuria kohti.  Juho Pakkala toimi sotatoimien aikana myös tiedustelijana.

Tykistön 21 ilmajokelaista selvisi pienin kolhuin sodasta.  Samalla he aloittivat kunniakkaan ilmajokisten tykistöperinteen, joka jatkui talvi- ja jatkosodassa vuosina 1939-1944.

Sodissa jaetaan erilaisia kunnianosoituksia hyvästä palveluksesta.  Kallen saamia kunniakirjoja ja mitaleita on säilynyt nykypäivään asti. Olkoon ne tässä kunnianosoituksena kaikille sotatoimiin osallistuneille Ilmajoen miehille ja naisille.  He olivat isänmaan asialla. Uotilan ja Rantojan kirjassa sanotaan sovittelevasti ja lohdullisesti sekä motiiveista kertoen seuraavalla tavalla: ” Ilmajoelta niinkuin muualtakin Etelä-Pohjanmaalta ei suinkaan lähdetty vapaussotaan omia kansalaisia vaan vierasta miehittäjää vastaan. Jokaiselle eteläpohjalaiselle oli katkera pettymys siinä, että samalla jouduttiin taistelemaan oman maan kansalaisia vastaan, vuodattamaan pienen kansamme veljesverta. Sitä ei kukaan eteläpohjalainen olisi halunnut. ”

Kuvassa vasemmalta oikealle Vapaussodan muistomitali (1918), Sininen risti (1968), Vilppulan risti (1918) ja Tampereen muistomitali (1918).

Tilinpäätös

On sanottu, ettei itsenäisyys tule vaivatta.  Suomen kansa sai sen kokea raskaalla tavalla. Tapahtumat eivät poistuneet mielistä helpolla.  Suomalaisen sisällissodan erityispiirre oli siinä, että henkensä menettäneiden määrä oli suuri.  Erityisen kansallisen trauman aiheuttivat teloitukset ja ns. valkoinen ja punainen terrori.  Vanhoja kaunoja selviteltiin väkivaltaisesti yksittäisissä rettelöissä sodan jälkeenkin.  Monet kysymykset ovat vieläkin selvittämättä.  Asiantuntijat ovat todenneet, että sotatilan aikana langetetut teloitustuomiot olivat selvästi laittomia: Syytteet olisi pitänyt nostaa vakinaisessa tuomioistuimessa normaalia oikeudenkäyntiä noudattaen.  Tämä on erittäin synkkä luku Suomen oikeushistoriassa.

Sisällissodan jälkimaininkeihin liittyy mielenkiintoinen episodi Suomen hallitusmuodosta.  Vaikka Suomi oli julistautunut tasavallaksi 6.12.1917, asia nousi uuteen käsittelyyn sodan jalkeen.  Eräiden mielestä sodan kokemukset edellyttivät toisenlaista ratkaisua.  Lisäksi vallalla oli voimakas saksalaissuuntaus: Saksan tukea pidettiin tärkeänä.  Niinpä Suomesta haluttiin monarkia, ja saksalainen prinssi valittiinkin Suomen kuninkaaksi.  Tämä vaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Saksan sotilasmahti romahti vuoden 1918 lopulla.  Kun vuoden 1919 vaaleissa tasavaltalaiset saivat selvän voiton, Suomesta tuli virallisesti tasavalta valtionhoitaja Mannerheimin vahvistaessa sitä koskevan lain 17.7.1919.

Onnettomasta tilanteesta noustiin muutenkin nopeasti ylös.  Muutoksia piti tehdä, jotta saavutettaisiin länsivaltojen hyväksyntä.  Suomi vuonna 1919 olikin aivan toisenlainen kuin vuosina 1916-17.  Saksan vaikutuksen alaisuudesta oli päästy eroon.  Sodan hävinnyt osapuoli sai sen, mitä se oli vaatinut ja enemmänkin:  Torpparilaki antoi omaa maata noin 50000 perheelle elannon turvaamiseksi, 8 tunnin työaika otettiin käyttöön, verolakeja muutettiin oikeudenmukaisiksi ottamalla käyttöön progressiivinen tulo- ja omaisuusvero ja kunnallislait uudistettiin.  Kaikkien koulutusmahdollisuuksia parannettiin oppivelvollisuuslailla, joka otettiin käyttöön vuonna 1921.  Koulutuksesta tuli siten tärkeä sosiaalisen nousun väylä yhä suuremmalle väestönosalle.  Tutkijoiden mukaan keskeinen syy näille uudistuksille ja yhteiskuntarauhan palautumiselle oli se, ettei Suomessa ollut yhtään yhteiskuntaryhmää, jolla olisi ollut voimaa yksinvaltaan.  Järki voitti.

Nykypolvien ei tarvitse kantaa enää sodan raskasta taakkaa.  Mutta me voimme siirtää onnettoman tapahtumaketjun historiaan avoimesti tunnustaen tehdyt virheet ja yrittämällä ymmärtää eri osapuolien motiivit.   Tällaista henkeä on selvästi ilmassa.  

On sanottu, että vaikein askel kansakunnan syntymässä astutaan itsenäisyyden julistamisen ja itsenäisyyden välillä.  Suomen historian ”grand old man”, akateemikko Eino Jutikkala jatkaa: ”Tätä askelta nimitetään Suomen historiassa vapaussodaksi.  Sana kertoo vain osatotuuden siitä, mitä tapahtui vuonna 1918, mutta se ilmaisee sodan pysyvän tuloksen.”  Olisiko siinä hyvä lähtökohta kaikkia osapuolia kunnioittavalle kokonaisarviolle?

Takaisin alkuun

*********

Jorma Kangas:

Ilmajoen Alajoki - Osa Suomen kansallismaisemaa

Kyrönjoen pääuoma alkaa Kurikasta Kauhajoen ja Jalasjoen yhtymäkohdasta, josta se jatkaa kulkuaan Ilmajoen, Ylistaron, Isonkyrön, Vähänkyrön ja Mustasaaren läpi  päätyen lopulta Pohjanlahteen Vassorin kohdalla Vaasan pohjoispuolella.  Sen pituus on noin 200 kilometriä, ja sen rannoilta avautuvat laajat ja viljavat pellot.  Koko tämä viljelyalue on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemaksi.  Se on koko Etelä-Pohjanmaan elämän virta, jolla on ollut suuri vaikutus alueen kehitykseen, historiaan ja varmasti myös ihmisten luonteeseen. 

Alue ei ole syntynyt luontojaan vaan ihmisen ahkeran uurastuksen tuloksena.  Keskitymme tässä Ilmajoen Alajoen viljelyalueen syntyyn ja kehitykseen.  Tämä alue oli oli vielä 1700-luvun loppupuolella suuri suo.  Ilmajokelaisen Vesa Luoman mukaan aivan vähäistä viljelystä ja laiduntamista harrastettiin joen rantakaistaleella.

Lisämaata kuitenkin tarvittiin.  Ilmajoella oli Vesa Luoman mukaan vuonna 1780 vain 900 hehtaaria viljeltyä peltoa, mikä ei riittänyt lisääntyvän väestön elättämiseen.  Lisäksi noihin aikoihin ilmastolliset olosuhteet olivat epävakaat, elettiin ns. Pienen jääkauden aikaa.  Katovuosia sattui usein, eivätkä jatkuvat sotatoimet ainakaan helpottaneet asiaa.

Nyt tarvittin toimen miehiä.  Vaasan läänin maaherraksi tuli vuonna 1785 Aadolf Tandefelt, joka oli tutustunut suonkuivatukseen kotiseudullaan Porin lähellä.  Hän kutsui koolle Ilmajoen herrasisännät, jotka kannattivat Tandefeltin ehdotusta Alajoen suoalueen kuivattamiseksi viljelyksen käyttöön.  Luoman mukaan muiden talonpoikien saaminen ehdotuksen taakse oli vaikeampaa, mutta lopulta seuraavana vuonna hekin suostuivat hankkeen tukijoiksi.  Maaherra lupasi 50 Pohjanmaan rykmentin miestä avustamaan suurten laskuojien kaivamisessa.  Työt alkoivat saman vuoden syksyllä.

Sota tuli kuitenkin väliin.  Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan vuonna 1788, ja suonkuivaus lopetettiin.  Tandefeltkin joutui eroamaan virastaan.  Mutta ilmajokelaiset isännät halusivat viedä hankkeen loppuun.  Sotamiehiä saatiin taas apuun, ja niin vuonna 1803 ns. sotaojat, päälaskuojat olivat valmiina.  Niitä oli kuusi kilometriä joen kummallakin puolella.  Tämän perustyön jälkeen aloitettiin peltosarkojen ojitus ja raivaus.  Parin vuoden kuivatuksen jälkeen peltomaa kuokittiin ja poltettiin.  Kytösavut nousivat Alajoen pelloilta.

1800-luvulla Ilmajoen viljelypinta-ala kasvoi 17 000:een hehtaariin.  Samalla seutu vaurastui.  Vesa Luoman mukaan Ilmajokea pidettiin maan vauraimpiin alueisiin kuuluvana.  Usko maatalouteen oli suuri, ja sitä kuvastaa Suomen ensimmäisen maamiesseuran perustaminen Ilmajoelle.  Maamieseura vaikutti monin tavoin suoviljelyksen ja maatalousmenetelmien kehittämiseen.  Alajoen merkitys suoviljelyn kokeilualueena vahvistui, kun Suomen suoviljelysyhdistyksen perustama koeasema aloitti toimintansa alueella vuonna 1907.

Alajokialue on ollut myös Kankaan suvun ”nautinta-aluetta”.  Kankaan paappa sai hallintaansa Pajulammi-nimisen palstan Alajoelta vuonna 1913.  Sitä hoidettiin aluksi Kurikasta ja myöhemmin Sudenkylän kotitlalta käsin, jonne oli muutettu vuonna 1916. Kankaan veljeksille Alajoki tuli tutuksi, sillä joka kesä karja kuljetettiin sinne heinätöiden päättymisen jälkeen.  Kotiin palattiin vasta syksyllä, kun  kuura jo oli usein maassa.  Veljeksistä Eino muistelee näitä aikoja näillä sivuilla.  

Alajoki tuli tunnetuksi heinäladoistaan, joihin heinä ja muu vilja korjattiin.  Sato ajettiin kotilatoihin yleensä talvella rekikelien aikaan.  Usein nähtiin Kyrönjoen jäällä jopa kymmenien hevosten jonoja kuormineen kotimatkalla.  Vesa Luoman mukaan latoja on ollut parhaimmillaan Ilmajoen puolella tuhansia.  Latojen lisäksi Alajoelle rakennettiin satoja jokisaunoja ja navetoita paimenia ja lypsäjiä ja karjaa varten.  Ne antoivat lakealle maisemalle oman leimansa, joka on innostanut monia taiteilijoita työssään. 

Tulvat ovat olleet aina alueen kiusana.  Monena keväänä Alajoella on lainehtinut vesi, ja aluetta voitiin kutsua silloin ”latomereksi”.   Vakinaista asutusta ei ole sinne alkujaan syntynyt tulvien takia.  Myöhemmin muutamat perheet ovat rohkeasti asettuneet asumaan peltojen keskelle.  Tulvia on yritetty vähentää koskien perkauksilla, ja sillä onkin onnistuttu poistamaan kesätulvat melkein kokonaan.  Säännöstelyaltaiden rakentamisella on voitu myös säädellä veden virtausta Kyröjoen uomassa.  Mutta vieläkin tulvan uhka on olemassa.

Ilmajoen Alajoen kulttuurimaisema ja siihen liittyvä historia on hieno kokonaisuus, josta ilmajokelaiset voivat olla ylpeitä.  Ilmajoella syntyneen ja Alajoella töitä kesäisin tehneen on melkein pakko joka kesä käydä kokemassa Alajoen hengen.  Alajoki on nyt hyvin hoidettu maatalousalue, jota voidaan kutsua oikeaksi vilja-aitaksi.  Mutta yhä siellä aistii esi-isien ankaran aherruksen.

Artturi Leinosen nostalgiset muistelot kuvatkoon niitä tuntemuksia, joita jokimaiseman kauneus voi parhaimmillaan synnyttää: ”Tunnet, miten maan yrtit tuoksuvat ja kuuntelet peipuusen, korkealle ilmojen sineen lingotun kiurun liritystä, näet kuinka taivaanranta tanssii lämpimänä auterena sinertävän metsän latvuksilla, miten horsma kukkii heleänä pillisuorien ojien pientarilla vihreiden peltojen keskellä, ja harmaat ladot vinoin oviaukoin aivan kuin läähättävät, olkikatot repsallaan. Lähellä ja etäällä kohoaa kytöpaloista mahtavia savuseiniä, avaruuden kaikkeudet halkovia syrjällään seisovia sinisiä pilviä.  Kaukana edessä, tuolla minne tie tunkee kapeana kuin peninkulmainen pingotettu köysi, siellä välähtelee kirkonristi matalana kyyhöttävän kylän yllä.  Länsituuli kulkee jostakin mereltäpäin lakaisten lakeutta pehmein sipaisuin, miljoonat kukat kumartelevat ja laihojen laineikko heilahtelee.  Savuseinä painuu hetkiseksi maata kohti paljastaen punaiset liekit, joiden lähettyvillä miehet nokisina häärivät puulapiot kourissaan  Kuovi lentää pään päällä hätäisin siiveniskuin, sen on varmaan kuumuus ajanut pesästään, jossa kenties pojat ovat juuri kuoriutumassa.”  Ei kaikkea tätä, mutta jotakin kumminkin voit kokea vielä tänäänkin aurinkoisena heinäkuun päivänä.

(Lähteenä on käytetty mm. Vesa Luoman kirjoitusta ”Ilmajoen Alajoen raivauksen historiaa” vuodelta 1981. Valokuvat Irma Forsbacka, Kankaan sukutapaaminen Alajoella vuonna 2015)

********

Satu Kangas- Kuittinen (Eevan veljentytär):

Entisajan joulumuistoja – kertojana Eeva Kangas

Minulla oli mieluisa tehtävä haastatella tätiäni Eeva Kangasta (s. 1927) hänen joulumuistoistaan. Teimme Eevan kanssa mukavan ja lämminhenkisen aikamatkan, joka ulottui aina hänen varhaislapsuuteensa 1930- luvulle saakka.

Villasukat – joka pojan ja tytön ykköslahja

Eeva muistaa erään joulukuisen illan kotonaan Sudenkylässä, jolloin hänen serkkutyttönsä Pakkalan Toini oli heillä kutomispuuhissa. Iltaa istuttiin takan lämmössä yömyöhälle ja tytöt kutoivat joulupukin konttiin sukkia ja muita pehmeitä paketteja. Ilta ehti niin pitkälle, että Toini päätti jäädä Kalle-enon tuvan penkille nukkumaan. Siitä sitten aamulla anivarhain Toini lähti lypsylle Kankaan mumman ja paapan navettaan.

Sota-ajalta Eevalle tulee mieleen lämmin muisto. Lotat pitivät Pojanluoman kylällä joulumyyjäisiä ja Eevan Elma-äiti oli ollut paikan päällä katselemassa myytävä tuotteita, varmaankin aikomuksenaan hankkia jotain pakettiin pantavaa isolle lapsikatraalleen. Tuolloin oli Elman Jaakko- veli ottanut sisartaan käsikynkästä ja todennut, että valitsepa Elma nyt lapsillesi täältä joululahjat. Mukaan oli kertynyt runsaasti mm. villasukkia, -paitoja ja -asusteita. Erityisesti Eevan mieleen on jäänyt se komearaitainen villainen kudottu alushame, jonka paikallinen kutoja Maija Lehtinen oli taitavasti tehnyt.

On äiti laittanut kystä kyllä

Eevan mieleen ovat jääneet vuosikymmenten varrelta monet joulut ja niiden valmistelut. Kallen ja Elman kodissa pidettiin kiinni siitä, että kaikki oli laitettu joulua varten valmiiksi jo hyvissä ajoin; jouluaattona ei enää siivottu. Joululeivonnaiset ja -ruoat valmistettiin itse tehden.

Jouluksi tapettiin sika ja se hyödynnettiin joulupöytään monipuolisesti, mm. paistettuna lihana ja kääresylttynä. Tärkeässä asemassa olivat erilaiset laatikkoruoat, joiden ohella tarjottiin herkullista paistorasvakastiketta. Eeva muistaa Kankaan mumman sanoneen, että ”Elema sitte teköö pernalaatikot”. Anoppi siis luotti vakaasti miniänsä keittotaitoihin.  Oheisesta kuvasta löytyy tuo Elman resepti teille lukijoille, vaikka kokeiltavaksi joulupöytään. Kuva on otettu Liisa ja Paavo Kankaan keittokirjan lisälehdiltä, johon Paavo on Elma-äidin sanelun mukaan kirjoittanut reseptin ylös.

Perunalaatikon ohella muita jouluherkkuja olivat mm. sinsalla ja lipiäkala. Sinsallaa (siis rosollia) tehtiin iso puupytyllinen ja itse liotettiin kaupasta ostetut lipeäkalat. Lipeäkala oli erityisesti Kalle-isän herkkua. Isä kertoi tarinaa eräistä kinkereistä, joihin hän oli osallistunut Anna- mummansa kanssa. Kinkereillä oli ollut tarjolla jouluruokaa, mm. lipeäkalaa. Oman kertomansa mukaan Kalle oli syönyt niin paljon lipeäkalaa, ettei ollut sitten muuta jaksanutkaan syödä.

Joululeipien valmistus oli tarkkaa puuhaa. Illalla tuvan takan lämmössä leipuumessa valmisteltiin taikina ja aamulla vasta lisättiin hiiva. Kankahan mumma leipoi siirapilla voidellut perunalimput ja Elma-äiti varileivät. Juotavaksi valmistettiin kotikaljaa ja meijeristä saatiin kirnupiimää.

Jouluaattona pienempien lasten ollessa joulusaunassa Eeva ja isommat sisarukset ”varkahin” paistoivat nisuäijät lapsille lahjoiksi. Ne piilotettiin kanttuuriin odottamaan pukin tuloa.

Tuttu pukki

Joulun aika oli erityisesti lapsille jännää aikaa. Pukin tuloa odotettiin ja vähän pelättiinkin. Kankaan Jaakko oli joinakin jouluina pukkina komeine turkkeineen ja naamareineen. Eeva muistaa, että ainakin Esko-veli oli pienenä vähän pelokas pukin tullessa tupaan. Pelot unohtuivat, kun paketista löytyi herkullinen nisuäijä, karamelleja ja jotain muuta yllätystä, kuten ne uudet ja lämpimät villasukat. 

Nauraen Eeva muistaa joka jouluisen tapahtuman, kun tuvan kattoon ripustetun joulukuusen ”konväätti”-karkkikoristeiden sisältö hävisi joulunpyhien edetessä. Joulun jälkeen oksilla riippuivat vain tyhjät karamellien paperikääreet, kun herkulliset sisällöt olivat päätyneet lasten ja vähän isompienkin suihin! Tilannetta ei paljon auttanut vaikka pienempiä sisaruksia komennettiin uhitellen, että ”jonsettä oo kunnolla, pukki ei ehkä tulekaan!”.

Mumman ja paapan hupulaasna

Eeva kävi kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaa Kankaan mumman ja paapan luota ja toimi tuon ajan heidän apuflikkanaan. Tuolta ajalta hän muistaa, kuinka paappa joskus osti hänelle tavaroita Einon kaupasta. Noista tavaroista mieleen on jäänyt muun muassa punainen villatakki. Koulun joulujuhlista hän muistaa sen kerran, kun hänet valittiin esittämään joulupukkia. Ala-Mantilan Aino esitti pukin muorin roolin. Esitystä varten oli pitänyt kotoa etsiä rekvisiittaa, mm. pukille villahousut.

Sota-ajalta Eevalla on muistissa eräs joulukirkkomatka. Tuolle matkalle lähtivät Eevan kanssa Juho- paappa ja Toini- serkku. Reen eteen valjastettiin Alli- niminen hevonen, jota ei oltu viety sotatoimiin. Rekeen oli  ”rekiroiriksi” aseteltu komea hirventalja ja reen aisaan oli kiinnitetty ”komiaääninen peltru”. Eeva kertoo, että hän nukkui osan matkasta ”fällyjen mukas”. Paluumatka oli ikimuistoinen, Eevan mukaan ”Se oli tulua!”. Kun matkalaiset saavutttivat reippaalla vauhdilla Rekimäen (nyk. Leikkaanmäki), oli paappa todennut: ”Ei meirän erelle enää kukaan aja!”. Paapan kyydissä oli kuitenkin turvallista olla ja Eeva kertoo, että muutenkin paappa oli kovin ystävällinen lapsia kohtaan, eikä koskaan sanonut pahasti.

Pikkuveljen joululaulu

Eevalle yksi tärkeimmistä joululauluista on Sylvian joululaulu. Tuohon lauluun liittyy kallis muisto  1950- luvulta.  Eevan Tapani- veli oli tullut töistä kotiin ja istui takan äärellä laulellen joululauluja kotiväkensä iloksi. Yhtenä lauluna hän oli tuolloin esittänyt juuri oppimansa Sylvian joululaulun. Tuo laulu ja tuo hetki on jäänyt lämpimänä joulumuistona Eevan mieleen.

********